Ikäraja: S
Tyylilaji: junatunnelmointi, draama, romantiikka
Paritus: Aatu/Mika
Haasteet: Originaalikiipeily (2. kuu), Lyhin runo on nimi -sitaattihaaste (spoiler-tägin alla) ja Juhannustaikoja
Sometimes you called while
you were on a train and a message
would end as you entered a tunnel and
another begin when the train emerged.
We answered each other in countless
ways, even before a question had been
formed.
You loved like a conspirator – against
everything in the world that has power
to defeat us.
— teoksesta Infinite Gradation
A/N: Kauniita ja hiipiviä kesäöitä junaraiteilta
Parrisille! Kun ajattelin junia, ajattelin sinua ja mietin, että tämä taika on sopiva juuri sinulle. Toivottavasti pidät ♥︎ (ja ehkä joku muukin!)
Hyvästit hukkuvat pimeään
Kuu seuraa junaa ja Mikan sydäntä. Hän on levoton ja väsyksissä, mutta edes niskatuki ei onnistu houkuttelemaan unta VR:n vihreisiin istuimiin.
Mika keinahtelee raiteiden mukana. Juna putkuttaa menemään tasaisella vauhdilla, läpi maaseudun ja pimeiden metsien. Kuu piiloutuu kuusten varjoihin ja putkahtaa taas esiin tumman järven yllä. Vedenpinnalla kiiluva hopeinen silta kutkuttaa Mikan mielikuvitusta. Hän ajattelee portaita hiekkarannalla. Niiden uurteiset askelmat katoavat pinnan alle ulottuen syvälle järven syvyyksiin, ja jos sinne uskaltaa –
Kännykkä värisee sylissä. Se on ääniviesti Aatulta. Mikan sydän hypähtää. Hän tuntee kivunsekaista iloa, mutta ikävässä tuska onkin aina viiltävästi läsnä.
”Moi, rakas”, Aatu tervehtii äänessään lämpöä ja aurinkoa. Mikan rintaa tempoo se, miten suloisesti ärrä surahtaa sanassa ”rakas”, etenkin Aatun sanomana. ”Tulin justiin kotiin meidän joukkueen voittojuhlista ja oon vähän huppelissa.”
Viestin taustalta kuului kolinaa ja kömpelöitä askelia. Kraana avataan ja lasi kilahtaa tarpeettoman kovaa tiskialtaaseen.
”Okei, ehkä vähän enemmänkin...” Aatun nauru on kaunis sotkuisenakin. Mika kuuntelee sen hihitystä hymyillen, vaikka samaan aikaan etäisyys heidän välillään puhkoo hänen kylkiään. ”Mulla on sellainen olo kuin leijuisin, vaikka jalkoihin sattuukin ihan vitusti.”
Aatu on varmasti tanssinut. Se tanssii aina humalassa kuin eläisi viimeistä iltaansa, riehakkaasti ja täysillä. Mika ryöväisi kaikki kuun kullat ja hopeat jos vain saisi Aatun tänne tanssimaan junan hiljaisilla käytäville. Aatu herättäisi pahennusta kunnon ihmisissä ja säikäyttäisi viattomat kevyestä matkaunestaan. Sitten se vain nauraa kihertäisi bilekimalteet kiharoissaan säihkyen.
”Koti on tyhjä ilman sua, pupu”, Aatu valittaa. ”Varsinkin sänky eikä ole ketään, jota halia! Hirmu ikävä sua. Laita mulle ääniviesti, jooko? En voi nukkua ennenku oon kuullu susta jotain. Pus.”
Ääniviesti loppuu. Mikan silmiä kirveltää. Se on väsymystä, tietysti on. Ikävän Mika osaa pitää kurissa eikä se karkaa miehen otteesta, vaikka mikä olisi. Hän ei aio olla mikään nyyhkyttävä nyyti.
Mika hengittää syvään ja lausuu lopulta sanoja, joiden tietää naurattavan humalaista Aatua. Hän palauttaa mieleensä tunnin takaisen kommelluksen, jossa nyrpeän näköinen kissa vaelsi häntä pystyssä käytävällä vailla omistajaa. Se komensi Mikaa väistämään tuikeilla lamppusilmillään ja katosi sitten kuin kummitus. Mika vihjailee tuliaisistaan, puhuu maisemista ja öisen junan taianomaisesta tunnelmasta.
”On tosi kova ikävä sua”, Mika sanoo hiljaa. ”Nuku hyvin, kulta. Pus.”
Hän lähettää viestin, mutta palkit ovat kadonneet ja kohta menee kenttäkin. Viesti jää pyörimään; siitä ei ole lähtijäksi. Niitä sanoja Aatu ei tule koskaan kuulemaan.
Juna jytisee tunnelissa.
Kaikki yhteydet ulkomaailmaan ovat katkenneet.