A/N: Tämä oli itseasiassa ensimmäinen näistä kaikista. No jaa.
// Ja nyt tälle on myös esiosa, löytyypi
täältä (K11)
3. Keinotekoinen
200 sanaa
Emil tuijotti paperia edessään tympääntyneenä. Hän rypisti sen sormissaan tahrien kätensä vielä kosteaan musteeseen, nojasi taaksepäin.
”Tästä ei tule paskaakaan.”
”Todellako?”
Emil vilkaisi sängynlaidalla tikariaan teroittavaa Jardea mahdollisimman epätoivoisesti ja huokaisi.
”Kaikki mitä kirjoitan on päälleliimattua hölynpölyä. Väkinäistä kuin mikä. Mitä hänen majesteettinsa oikein ajatteli? En minä ole mikään sanaseppo!”
Jarde hymähti kuivasti ja kokeili terää sormellaan. Avonaisesta ikkunasta sisään paistava aurinko sai terän välkehtimään, heijasti valolaikkuja seinille. Cad, pieni lohikäärmeenpoikanen, oli valpastunut ja tähyili liikettä uteliaana. Huomatessaan sen siipien jo nytkähtelevän Emil heitti raapustuksensa maahan, estääkseen väistämättömältä vaikuttavan ryntäilyn pitkin huonetta. Cad loikkasi alas lipaston päältä, ravisti paperitolloa raivokkaasti ja sytytti sen tuleen.
”Ystävä hyvä, auttaisit miestä mäessä”, Emil maanitteli, ”sinun kirjalliset kykysi ylittävät omani.”
”Moninkertaisesti”, myönsi Jarde, ”mutta tällä kertaa joudut pärjäämään omillasi.”
Emil puuskahti käännähti tuolillaan. Cad levitteli tuhkaa ympäri kivilattiaa, mutta kukaan tuskin huomasi.
”Jos olet yhä vihainen siitä pikku väärinkäsityksestä…”
”No totta helskutissa olen! Minä raadoin ja sinä veit kaiken kunnian. Totisesti, saat kerätä ansiot itsellesi tälläkin kertaa.”
Emil levitteli käsiään, mutta Jarde oli jo tehnyt päätöksensä. Hän nousi hymyilen Emilin kärsimykselle, se pirulainen.
”Lykkyä tykö”, Jarde sanoi taputtaessaan Emiliä olkapäälle.
Oven sulkeuduttua Emil huokaisi ja tönäisi sulkakynää tavoittelevan Cadin kauemmas.
Illallispuheesta tulisi surkein ikinä.