Ficin nimi: Sekin oli vain hetkellistä
Fandom: Velhonuoret kirjasarja, sijoittuu kirjaan Syvintä Velhoutta -jjb lisäsi fandomin otsikkoon
Ikäraja: K-11 (korjatkaa jos olen väärässä!)
Varoitukset: Sisältää omalla kerronnallani miten ihmiset tappavat haita ja hain hylkeiden metsästystä.
Disclaimer: Velhonuoret -sarja ja Ed kuuluvat Diane Duanelle, en omista hahmoja enkä saa tästä rahaa
A/N: Edistä tuli ehdottomasti yksi lempihahmoni koko kirjasarjassa, joten kirjoittelinpa nyt hänestä. Tämä syntyi lähinnä siitä, kun näin Oceans elokuvan ja luin Syvintä velhoutta kirjan.
Painoton maailma. Sen hiljaiset, mutta rauhoittavat äänet. Sininen vesi joka heijastaa valonsäteitä. Siellä kuka tahansa pystyy liikkumaan sulavasti, kauniisti ja tappavasti.
Suuri ja valkoinen ruumis lipui harkituin liikkein pohjan tuntumassa. Sen pystyisi erottamaan pitkänkin matkan päästä.
Tosin, kukaan ei menisi vapaaehtoisesti sen lähelle.
Ed´Rashtekaresker t´k Gh´shestaesteh, Vaalea Surma eteni verkkaiseen tahtiin. Hiljalleen se nousi kohti veden pintaa. Ei kuitenkaan liian lähelle. Vaalea iho heijasti hämyistä valoa auringonsäteiden osuessa siihen. Hyljelauma ui sen ja vedenpinnan välissä. Mestarihai haistoi pelon ja kärsimyksen. Sen tehtävä oli lopettaa kaikki kärsimys. Sen tehtävänä oli tappaa ja tuhota elämä.
Valtava, liki kolmekymmentämetrinen ja monen tonnin painoinen hai etsi sopivaa uhriaan. Hetkessä tummat silmät löysivät kärsivän yksilön.
Voimakas valkoinen ruumis jännittyi ja syöksyi ylöspäin. Vedenpinta rikkoutui sadoiksi pisaroiksi ja roiskahti kuuluvasti. Epätoivoisen vimman voimalla hylje ponnistautui pinnan yläpuolelle.
Se ei kuitenkaan pelastanut sitä. Kermanvaalea tylppäkuonoinen pää pongahti myös pinnalle. Suuri suu avautui ja paljasti valtavan hammasrivistön. Hieman kellertävät hampaat välähtivät auringon osuessa niihin. Hylkeen hätääntynyt huuto kiiri ilmaan, mutta sekin oli vain hetkellistä.
Epätoivoinen kiljaisu rikkoi sen valheellisen ja hiljaisen epätodellisuuden. Se palautti kaikki olennot nykyhetkeen, siihen hetkeen jossa yksi luonnonlaki kävi taas toteen. Saalis ja saalistaja.
Ei tarvittu kuin yksi nopea syöksy kohti pintaa ja hylkeen kärsimys oli lopetettu.
Tuskaiset kiljahdukset ja viimeiset korahdukset raastoivat ilmaa. Pienet valkoiset kuplat sumensivat veden. Harmaat olennot syöksyivät kohti pintaa, mutta tuo valkoinen oli nopeampi.
Hyljelaumasta ei näkynyt enää jälkeäkään. Äsken rikottu vedenpinta oli melkein kokonaan tyyni. Tummanpunainen veri nousi pintaan.
Veri leijui meressä ja kermanvaalea Mestarihai ui punaisen pilven sisällä. Se nautti tästä. Se eli tappaakseen ja tuhotakseen. Tai niin ainakin muut luulivat.
Lihanpalaset leijuivat pohjaa kohden ja houkuttelivat muita petoeläimiä. Muutama muu hai kaarteli kauempana, mutta ne eivät uskaltaneet tulla lähelle. Ne kunnioittivat mestariaan.
Laulu olisi laulettava pian. Haitkin jo kärsivät siitä.
Hait olivat paholaisia. Raakoja. Tunteettomia. Ne hyökkäsivät ihmisten kimppuun ilman syytä ja tekivät sitä kaikkea tappamisen ilosta. Ne tuhoaisivat sellaisten elämän, joiden ei kuuluisi kuolla. Ne olivat armottomia sameasilmäisiä tappajia.
Ihmiset kalastivat haita. Leikkasivat niiden evät. Koko sen toimituksen ajan nuo uljaat valtamerten pedot joutuivat kituuttamaan laivan kannella. Ne olivat siellä missä niiden ei kuuluisi olla. Veden olla sulavasti liikkunut peto räpiköi kömpelösti kannella. Ne eivät saaneet henkeä.
Ne toivoivat taas vettä ympärilleen. Hapenpuute ja evienleikkuusta syntyvä tuska raastoi haita. Lopulta kun se luuli viime hetkensä koittaneen se heitettiin takaisin veteen.
Kuitenkin sekin helpotus oli vain hetkellinen.
Hai vajosi veteen. Se ei voinut liikkua. Jos hai ei pystynyt liikkumaan, se ei myöskään pystynyt hengittämään.
Nyt se sai kokea viimeiset hetkensä omassa maailmassaan. Se pumppasi omaa verta kidustensa läpi. Koitti liikkua.
Lopulta merten peto lannistuisi. Sen liikkeet hidastuisivat.
Mustat ja sameat silmät erottuivat selkeästi valkoisesta ruumiista. Niistä ei pystynyt
lukemaan mitä hai ajatteli. Ulkopuoliset näkisivät vain pelottavan ja sulavaliikkeisen tappokoneen. Kuitenkin Vaalean Surman ajatukset olivat jopa sekaisin. Erilaiset päätökset risteilivät sen sisällä ja se etsi sopivaa ratkaisua. Sitä ei kuitenkaan tuntunut löytyvän.
Lopulta päätöksen aika koitti. Se tuli nopeasti ja viimeinen ratkaisu täytyi muodostaa parin sekunnin sisällä. Mestarihai oli hyväksynyt osansa ja oli tehnyt viimeisen, sen kaikista lopullisimman päätöksensä.
