Nimi: Unelmia hullunkurisuudesta
Fandom: Alice in Wonderland (2010)
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Paritus: Alice/Hatuntekijä
Tyylilaji: Draama, fluffy
Haaste: Vuosi raapalehtien IV
Sanamäärä: 150+150+200+100 = 600
A/N: Äkillinen inspiraatio iski ja itse voin tästä fandomista kirjoittaa vain tietyllä mielialalla. Sellainen nyt vain sattui. Itse pidän tästä
Toivottavasti joku muukin.
Unelmia hullunkurisuudestaIAlicen oli lopulta palattava Alimaailmaan. Hän ei tehnyt sitä pelkästään kaipuun takia. Nuori naisenalku huomasi lopulta, että se oli hänen ainoa vaihtoehtonsa elää tyydyttävän täyteläistä elämää. Alice todella yritti järjestää elämänsä Englannissa, mutta koskaan hän ei ollut täysin tyytyväinen.
Hän tutkaili puolitäyttä punaviinilasia ja kuvitteli uivansa siinä sen sijaan, että joisi sitä. Alicen pää oli täynnä merkillisiä ajatuksia, joita ei enää voitu tulkita pelkäksi omalaatuisuudeksi. Seurapiireissä kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänellä viirasi päässä. Alice antoi herrojen ja rouvien puhua, jos se heitä sattui huvittamaan. Mahtoi heillä olla muutoin liian ikävystyttävää.
Seurustelun ja suhteiden luomisen sijaan Alice rakensi sokeripaloista kaniinin siluetin ja hymyili kujeilevan juonikkaasti, kun hänet ohjastettiin puutarhaan, pois näkyvistä. Siellä Alice katseli kukissa pörrääviä kimalaisia ja mietti, oliko Absolem elänyt hyvän perhosenelämän. Korkeat pensaikot tutisivat ja Alice kuuli naisen kikattavan ja nuoren miehen hengästyneen äänen. Alice huokaisi, nosti pukunsa helmat ja katkoi järjestelmällisesti kaikki puutarhan punaiset ruusut.
IIMielihalut ajelehtivat levottomasti hänen alitajunnassaan ja muistuttivat unissa Alicelle, ettei hän ollut täällä onnellinen. Joka aamu, kun Alice heräsi, hän tunsi pettymyksen raskaana yllään kuin rautaviitan, karunharmaana kuin Englannin taivas. Värikkäiden ja villien unien jälkeen arki vaikutti julmalta karikatyyriltä, joka oli valitettavasti Alicen todellisuutta.
Hän kaipasi epäjärjestystä, järjettömyyttä ja hullunkurisia arvoituksia teepöydän ääressä. Hänen leikkimielisyyttään ei ymmärretty eikä hullunkurisuus naurattanut. Tee oli kitkerää, kissat eivät puhuneet ja jänikset olivat ruskeita. Kuinka ikävää. Kaupan tekeminen alkoi sekin tylsistyttää ja maailmanmeno sääntöineen teki Alice elämästä uuvuttavan tavanomaista. Alice ei tiennyt, miksei jo juossut Hamishin maille ja tunkenut päätään kaninkoloon. Ehkä hän halusi lähteä näyttävämmin.
Kaupungilla kävellessään Alice seisahtui hattukaupan ikkunan eteen. Mallit olivat tylsiä ja koristeet persoonattomia. Vaaleat värit saivat hänet huokaisemaan ikävystyneenä. Hatuntekijä pystyi paljon parempaan. Kuinka ikävä hänellä olikaan Tarrantia! Miehen punaista, käkkäränkiharaa tukkaa, omenanvihreitä silmiä ja kalkinvalkeaa ihoa. Alice käänsi selkänsä hattukaupalle, unohti asioida pankissa ja meni ostamaan makeisia.
IIIKun Alice asteli korot kopisten Timesin yli johtavalle sillalle, häntä lähestyi tummiin vaatteisiin sonnustautunut muukalainen. Alicea ei pelottanut. Hän oli kohdannut Pekoralistin ja katkaissut hirviön pään. Oli vaikea kuvitella mitään sen kammottavampaa uhkaa.
”Hyvää iltaa”, Alice tervehti kohteliaasti, yritti hienovaraisesti kurkkia suuren, mustan hatun alle, mutta mies oli vetänyt takin kauluksen leukansa peitoksi ja hatun varjoihin oli vaikea nähdä.
”Iltaa, Alice”, tuttu, rakas ääni sanoi. Alice tunsi kulmiensa kohoavan ja silmiensä laajenevan.
”Tarrant”, hän sanoi häkeltyneenä ja kohotti hatun lievettä. Kyllä, se oli Tarrant! Vihreistä silmistä, leveästä hymystä ja raidallisista kynsikkäistä ei voinut erehtyä. ”Mitä sinä täällä teet?”
”Tulin hakemaan sinut kotiin, tyttökulta”, Hatuntekijä vastasi ja hypähti sillankaiteelle. Alhaalla joki virtasi mustana ja kylmänä. Alice epäröi.
”Pitääkö meidän hypätä?” jo aikuiseksi naiseksi varttunut Alice kysyi.
”Kyllä vain”, Tarrant vastasi iloisesti ja hyppelehti muutaman askeleen sillan kaiteella. ”Jos haluaa mennä Alimaailmaan, täytyy pudota.”
”Aivan, totta kai”, Alice sanoi kuin ymmärtäisi, vaikkei ymmärtänytkään. Tarrant ojensi kätensä ja auttoi Alicen ylös kaiteelle. He olivat hurjan korkealla ja tuuli oli kylmä, mutta Hatuntekijän käsi oli lämmin ja se puristi hänen omaansa rohkaisevasti.
”Älä päästä irti”, Alice pyysi katsoessaan joen kuohuihin.
”En enää ikinä”, Hatuntekijä lupasi.
He putosivat halki ilman tapaamatta koskaan joen kylmää pintaa.
IVAlice tanssi.
Se tanssi ei muistuttanut hiukkaakaan kotopuolen jäykkiä ja järjestelmällisiä seuratansseja. Tämä oli villiä ja värikästä tanssia. Hänellä oli uusi puku, välkehtivä ja taianomainen. Juhlavieraiden katse oli ihaileva paheksuvan sijaan ja Valkoinen kuningatar suukotti häntä sydämellisesti molemmille poskille. Tarrantin vihreät silmät loistivat hänen katsellessaan Alicen riemua. Alicen hymy oli viettelevä ujon sijaan ja hän kutsui Tarrantin luokseen käyttämättä ääntä tai sanoja.
Tarrant tuli ja he puhuivat hullunkurisuuksia, joita kukaan ei ollut arvostelemassa tai hyssyttelemässä. Alicen onni hipoi taivaita. Hän katsoi Hatuntekijän napinlävessä komeilevaa valkoista ruusua ja johdatti miehen vaaleanpunaisina kukkivien kirsikkapuiden alle.
Eikä Alicen tarvinnut kysyä tunsiko Tarrant samoin.
