Nimi: Muuan Kylä palaa
Ikäraja: K-11
Fandom: Originaali
Genre: Draama, angsti, maaginen realismi, ~fiilistely~
Summary: Muuan Kylässä ei olla kuultu yhteneväisyydestä, suorasta kommunikaatiosta eikä kummituksista (vielä).
A/N: Koska kaikki toimii niin kätevästi yksien kansien välissä! Raapalejuoksun ja erinäisten yhdistyneiden kirjoitusprojektejen sekava rakkauslapsi; kokoelma raapaleita Muuan Kylästä ja sen asukkaista. Solmin jotain etäisen emotionaalisesti koherenttia näistä erillisistä huviksi kirjoitetuita palasista, vaikutteita on varmasti imetty sieltä täältä. Lupaan hämmentyä iloisesti kaikenlaisista kommenteista ja sensuuntaisista äännähdyksistä!
MUUAN SILTA
Uusipuisen ylikulkusillan vaaleat laudat roikkuivat moottoritien yllä kuin siihen polvilleen romahtaneen jättiläisen luunranko. Tuulisella säällä saattoi nähdä jättiläisen kylkien huojuvan hengityksen tahdissa. Siron sillan odotti lähtevän lentoon hetkenä minä hyvänsä, ja niin oltiin luvattukin; suurella kaupungilla luvattiin että tämä väliaikaisratkaisu lakaistaisiin pois heti kun tilalle keksittäisiin jotain jykevämpää. Alikulkutunnelia ne olivat kovasti räjäyttämässä.
Vaan vuodet kuluivat eikä mitään räjähtänyt.
Luuranko oli siis tyhjää parempi, eihän moottoritien yli päässyt muutakaan lainkuuliaista keinoa. Tie puolestaan jakoi kahtia koko kaupungin - koko kaupungiksi ja koko kaupungin ylenkatsomaksi siivuksi syrjäkylää. Siinä mielessä koivujättiläinen oli viimeinen säie muistuttamassa etteivät alueet olleet mitenkään kohtalon ohjaamia kiertämään toisiaan kaukaa. Jokainen välistä kiitävä auto kuitenkin katkoi mennessään poikki aina yhden uuden langan aikoinaan itsestäänselvästä yhteenkuuluvuudesta. Ei voinut nimittäin ylittää saati alittaa sitä faktaa ettei silta kutsunut luokseen, ei ollut tarpeeksi vakaa ottaakseen kunnollisen tien asemaa, ja niinpä sen olemassaolo alkoi unohtua. Mihin reittiä moottoritien yli tarvittiinkaan? Linnut alkoivat pesiä jättiläisen vatsassa, sää nuolla sitä aina vain hauraammaksi. Korjaustoimista joku kenties kysyi silloin tällöin, mutta mitä suotta - pianhan se purettaisiin paremman tieltä.
Eräänä elokuisena iltana muuan kyläkaupunkilainen oli palaamassa kotiin töistään ja kohtasi jälleen koivuhirviön, arkkivihollisensa. Joka kerran hänen ylittäessään sydän kurkussa alla vilisevän moottoritien mokoma tulitikkuarkkitehdin sekundaluonnos notkui kuin kiusallaan hänen tärisevien jalkojensa alla ja väläytti uhkakuvia tiputuksesta kohti tuhoa. Kahdesti joka arkipäivä Muuan Kyläkapunkilainen kävi mielessään lähellä varmaa kuolemaa.
Tänä yönä hän oli päättänyt tehdä luurangosta selvää. Sytytysnestepullo tyhjeni iloisesti laudoille MK:n jäljessä kuin leivänmuruset pian eksyvän taskusta. Vaan tätä sillan petollista irvikuvaa pitkin, hän vannoi mielessään, ei palaisi enää kukaan.
Koivuluu liekehti kilpaa auringonlaskun kanssa. Jättiläisen ranka mureni tulessa samalla kun liikenne sen alapuolella seisahtui sekasortoon. MK oli jo jatkanut matkaansa kotiin nukkumaan rauhallisemmin mielin kuin vuosiin, joskin savun haju seurasi häntä uneen asti. Siinä hänen piskuista kotiaan kohti raahautui moottoritieltä yhä liekehtivä koivujättiläinen hakemassa kostoaan.
KOTIVALO IV.
Kylällä puhuttiin. Toukokuun tultua ihmiset eivät vaivautuneet edes kuiskimaan, vaan hautajaisia oltiin siirrytty ruotimaan auki samaan sävyyn kuin viimeisintä radiokuunnelmaa. Uteliaisuutta, paheksuntaa, aitoa halua ymmärtää, mistä olikaan loppuviimeksi kunkin kohdalla kyse?
Varmaa kuitenkin oli ettei kuitenkaan uskaltautunut kysymään tapahtuneesta suoraan Kotivalolta itseltään.
Ei sillä että kukaan olisi uskaltanut kysyä häneltä näinä kesäksi kirkastuvina päivinä mitään muutakaan. Hän ei ollut koskaan tehnyt niin läheistä tuttavuutta kyläläisten kanssa että olisi ottanut hiljaisuuden suorana loukkauksena, mutta totisesti, ei hänen lävitseen ennen oltu katsottu näin. Nuorukainen saattoi kävellä pitkin raittia parhaissa pukimissaan ja tervehtiä iloisesti vastaantulijaa saamatta vastaukseksi vilaustakaan – ja vilkuiluun jos mihin Kotivalo oli vartuttuaan tottunut kaikkialla missä keksikään käyskennellä!
Huvilakin keräsi jo pölyä. Kotivalo ei tienynt minne palvelusväki oli kaikonnut, muisti vain että viimeksi rakennus oli tuoksunut suovalta hautajaisten aikaan. Aika kävi pitkäksi, huoneet kevätauringossakin kalseiksi, mutta Kotivalo vietti aikaansa lopulta mielummin kotona kuin kierteli muiden keskuudessa vain huomatakseen ettei häntä selkeästi haluttu joukkoon. Keskustelut jatkuivat kuin häntä ei olisi ollutkaan, puodissa ei myyty edes voita leivän päälle, päivän lehdenkin sai selattavakseen vain jonkun toisen olan yli. Mitä elämää se sellainen oli olevinaan?
Kylällä juoruttiin. Se epäilyttävän kaunopuheinen, naimaton ja nättinaamainen hunsvotti harjulla ei kuulemma ollut jättänyt jälkeensä lantin lanttia, ei testamentannut huvilaa kenellekään, potkaissut vain salakavalasti tyhjää. Hautajaiset järjestettiin, kyllä, prameasti ja huolella, mutta oliko siellä palkollisten lisäksi ketään? Miten niin kaunis mies ei ollut löytänyt itselleen perhettä? Oliko mäntyjen takana piileksivä talo aina ollut kalpean vihreä vai oliko se alkanut mädäntymään viimeisen omistajansa huhuttujen syntien tahtiin? Kylällä vannottiin huvilan olleen aiemmin keltarapattu. Nulikan vanhemmat, rauha heidän hurskaille sieluilleen, eivät koskaan olisi sallineet sen jäädä tyhjilleen.
Kevät tuntui kestävän ikuisuuden. Kotivalo ei enää viitsinyt pysyä kartalla kalenterista, lojui vain ympäri rapistuvia tiluksiaan. Päivät pyörivät samaa kehää, pysähtynyttä ja onttoa, kunnes ympyrä rikkoutui – kuin saavillinen hyytävää vettä niskaan etuovelta kuului pehmeänkäheä tervehdys.
AINAKIN (JA TOI)
– Sä viet mut vielä jonnekin turmion turuille!
– Ei mun mitään viedä tarvii, senkus seuraat perässä ja mä leikin etten huomaa.
Pitkään katolla on hiljaista ja viilenevässä yössä taikajuoma lumoaa valheellisella vapaudella. Vanhaan kokispulloon on sekoitettu kaikki kaapin perukoilta löytyneet liköörinpohjat, Toin isän viskiä sen verran ettei sen puuttumista pullosta toivottavasti huomaa, ja muutama hassu siideri. Hiukan myös sitä kokista. Litku on hirveintä jota Ainakin on eläessään maistunut, silti se vetää puoleensa - lupaa luvan olla ajattelematta liikaa. Hän katsoo kuinka Toi juo pullonsuusta kapeat ja rohtuneet huulet mutrulla, miettii tarttuisiko niihin Ainakinin oman huulikiillon maku jos...
Ainakin ei haluakaan miettiä mitään. Yhtäkkiä tämä rappioromantiikan irvikuva vain vääntää vatsanpohjasta - kapinalliset kakarat muka niin cooleina katonharjaa valloittamassa, mukanaan vanhaa viinaa ja suuria luuloja.
– Hei muistatsä milloin me viimeisen kerran leikittiin kunnolla?
– Ai niinkun leegoilla tai ukkeleilla? En hitossa.
– Kun en mäkään. Yhtäkkiä ne vaan lojui laatikossa matkalla serkun pennuille tai jotain. Jopa se linnake!
– Se johon me piirrettiin seinämaalauksia?
– Joo. Mietin että huomaskohan porukat ne kirkkoveneet ja muut ennen kun lahjoitti sen skideille.
– Toivottavasti ei. Mieti, nehän ois sit melkein ihan oikeita historiallisia löytöi!
Ainakin hymähtää, ottaa huikan, irvistää. Muistaa miten äiti kertoi ettei kenenkään heidän sukuunsa kuuluvan kannattanut kokeilla edes kahvia, olivat kuin mitäkin särkiä jäämässä liian hanakasti koukkuun. Mahtaako pikkuserkku joskus vuosikymmenen päästä, sitten kun sekin kyllästyy leikkeihin, löytyä sairaana ja koditta ulkomailta kuten se isoisäkin josta kukaan ei enää saa puhua?
– Ollaanko me siis menossa kylälle vai ei?
– Mulle on ihan sama, haluun vaan hengaa. Mitä sä?
– En mä tiiä. Sama kai.
– Ollaanko sit vaan tässä?
– Ollaan vaan tässä.
Toi katsoo Ainakinia liian usein jotenkin pelottavan luottavaisesti, ihan kuin se etsisi jotain myönnytystä olemassaololleen. Ei Ainakinilla ole mitään sellaista valtaa. On vain tämä pala kurkussa ja katonharja.
ROINE III.
Maisemat vaihtuivat ikkunalasin takana kuin nykivä filmi samalla kun penkkiinsä pesän tehnyt Roine pilkki. Väsymys olisi tahtonut laskea hänen raskaat silmäluomensa vesille, mutta taisteli sitä sinnikästä voimaa vastaan joka vielä sai katseen pysymään ulkona. Hän ehti ajatuksissaan kerrata päivän askareet, mitä se yksi olikaan hänelle sanonut ja tarkoittiko sillä todella sitä vai jotain kavalampaa, mistä olikaan myöhässä.
Kun sadepisarat aloittivat kilpajuoksunsa lasiradalla, oli Roine jo ajelehtinut kohti unikuvia joissa kaikki oli huikaisevan kaunista ja karmeaa ja hän löysi juuri oikeat sanat eikä koskaan kohdannut tylsää arkea.
Salaisuus: Roine oli hereillä kun kuuli junan kaijuttimista oman pysäkkinsä. Silti hän leikki nukkuvaa, luonnottomasti kuin lapsena äidin tullessa tarkistamaan olihan lukuvalo jo pois päältä. Silti häntä ei kaduttanut lainkaan kun raiteillaan kulkeva rautakäärme nytkähti eteenpäin unelias mytty yhä mahassaan. Mytty oli pikemminkin helpottunut, rento ensimmäistä kertaa miesmuistiin, kuvitteli olevansa sidottu penkkiin tiukin karhein köysin, pakotettu sulamaan paikoilleen ja kielletty tekemästä yhtään mitään.
Jos Roine olisi vilkaissut puhelintaan olisi sieltä rävähtänyt tulva todellisuutta. Harmi etteivät hänen kätensä liikkuneet, mikä suunnaton sääli ettei hän voinut vielä vastata.
Miten ikävää että pimenevä ilta näin hänet nieli, aaltoihinsa halasi rakkaaksi.
Maisemat eivät enää muuttuneet, vaan avautuivat ympärillä lohdullisen tummana loputtomana ulappana matkalla ei minnekään ja tulossa ei mistäkään. Siellä täällä lipui syvänmeren kaloja, merenneitoja ja muita aluksia lämpimine kirkkaine silmiä särkevine valoineen. Päätepysäkki oli levän peitossa ja laivanhylky sen takana muistutti hiukan kaupunkia. Meri oli täynnä jalokiviä ja virvatulia ja kiiluvasilmäisiä hirviöitä.
Mantereella odotti sotkuinen harmaa koti ja sotkuinen harmaa aikataulu sotkuisen harmaan mielen setvittäväksi.
Roine ei tahtonut liikkua. Hänen jalkansa oli valettu sementtiin, vastahan äiti oli peitellyt hänet nukkumaan kalojen kanssa. Yöhön oli hyvä käpertyä eikä kotiasema olisi voinut olla tarpeeksi kaukana.
Räntä kohisi kattoon. Roine kaivoi repustaan vavan, asetti siihen uistimen ja heitti siiman ulos ikkunasta. Sateella kala söi paremmin eikä hänellä ollut kiire minnekään.
TOI (JA AINAKIN!)
Maanantiistaiyön ilma liimautuu ihoon kuin tunkeileva vieras. Bussiasema on autiohko, muttei niin tyhjä ettenkö tuntisi oloani tarkkailluksi - naurulokit ovat tehneet pesänsä rapistuneen rakennuksen katolle ja pyörittävät sieltä käsin mafiaansa, vaanivat ohikulkijoiden ruoanjämiä ja opettavat harmaille pennuilleen miten täällä selvitään. Vilkuilen himmeänä kuuna seinällä hohtavaa kellotaulua. Joko se on pysähtynyt, tai sitten aika itsessään jäkättää. Entä jos tässä on käynyt jokin hirveä sekaannus? Entä jos se päättikin jäädä eikä uskaltanut ilmoittaa, entä jos olen piilokamerassa odottamassa toivottomasti takaisin kiintotähteä jonka ympärillä hyrrätä samalla kun liveyleisössä hekotetaan harhaiselle luotolleni siihen että kyllä ihan kohta, koska vaan, bussi tulee.
Tuleehan se, lopulta. Auton ikkunat hohtavat lyhtyinä lämmintä valoa hämärään, ja niiden ohjaamana haen matkustajien joukosta Kasvoja. Ompeluneulallla lävistämääni nenää, hämähäkkimäisiä raajoja. Pian - yhtäkkiä liian pian, heiseis - ne kompuroivat alas autosta. Bambimaisesti hahmo horjahtaa matkatavaroidensa ja pilvenpiirtäjäkorokepohjakenkiensä huomatessa välisensä fysikaalien eripuran, ja välttää vain täpärästi matkan pyrstölleen. Kesken läheltäpiti-ilmalennon meidän silmämme löytävät toisensa niin ettei enää ole kohteliasta luikkia piiloon.
Pää huutaa ottamaan jalat alleen. Ymmärrän yhtäkkiä katseen alla jähmettyviä rusakoita paremmin.
“Heimoi! Apua kuin mä olenkin niin kömpelö- ”
Kulmat kurtussa Ainakin ojentaa hikisen kätensä. Ei sillä että tapana olisi koskaan aiemmin ollut kätellä, ehkä se kuuluu näihin uusiin muotteihin valutettuihin versioihin meistä? Tai ainakin Ainakinista.
“-Höpön, Aa. Hallittu laskeutuminen, tyylipisteitä kymmenen ja puol!”
Me ja painovoimakapinallinen putkikassi lähdemme laahustamaan pois lokkivakoojien silmien alta. Ainakinin kurkusta kareilee ympäripyöreitä kuulumisia heleänkäheällä äänellä joka on kivuliaan tuttu ja lohdullisen vieras. Löisin varmana vetoa sen puolesta, että Ainakin tahtoo kääntyä takaisin vähintään yhtä paljon kuin minä. Jos tunnen hiuskarvaakaan, tiedän että se pohtii liikkuuko vielä yöbusseja takaisin tulevaisuuteen vai pitääkö odottaa aamuun.
Näin se aina menee - kumpikin niin ketteriä juoksemaan karkuun, kumpikin niin kömpelöitä olemaan lähellä. Silti kuljemme vieri vieren kasvot hymystä kivistäen, sanattomana vakuutena siitä ettemme tallaisi kenenkään muun kanssa mielummin tätä vanhaa oikopolkua takaisin Sinneniin.
ENTTEN & MELAINA KHLOEE
Melaina Kholee – mustaa sappea. Kreikankielinen sana kuulostaa nimeltä, sellaiselta joka kuuluu jollekulle elegantille ja kauniille.
Elegantti ja kaunis eivät ole sanoja jotka tulevat ensimmäisenä mieleen tästä epäseremoniaalisesti sängynnurkassa lahoavasta möykystä. Ulkona oli pimeää kun möykky laski makuulle, ulkona on pimeää kun möykky raahautui ylös töihin, ulkona on pimeää kun möykky seisoo asemalaiturilla väsyneenä kuin kuolema ja kömpii möykkynä takaisin sänkyyn, kuin jo unessa läpi pakkasen. Sänki on kasvanut muutamassa viikossa takkuiseksi parranaluksi, se jäätyy hopeiseksi möykyn kirkkaankeltaista huivia vasten.
Entten Karikko – enne se tämäkin nimenkuvatus.
Entten-tentten-teelikamentten mitä kohden seuraavaksi ajaisikaan, pahki karikkoa vaan?Möykky muistaa etäisesti että muutama kuunkierto sitten oli toisin. Ei ollut mitään möykkyä laisinkaan, vaan varma virne pyöreänsalskealla naamalla, aurinko sydämessä ja tunnetta virtaamassa läpi suonien kuin junat taittoivat raiteitaan.
Vaan nyt olivat jäässä niin suonet kuin ne perkeleen epämetaforaiset raiteetkin. Edes Roinea ei ollut näkynyt toviin; Entten oli pitänyt junansa vakimatkustajatarta silmällä varovaisesti kuin pojankloppi konsanaan, ja tietämättä syytä hän syyttää arkensa viimeisenkin valonsäteen viemisestä kirottuja kiskoja.
Melaina Kholee vierailee epämiellyttävän sukulaisen tavoin, aina ilmoittamatta mutta niin että sen aavistaa tarpeeksi ajoissa tuskastuakseen ja liian myöhään tehdäkseen asialle mitään. Yleensä viimeistään pisimmän yön kynnyksellä Entten havahtuu sappensa synkkään makuun.
Ei sillä ettei hän ole yrittänyt sytytellä sieluunsa erinäisiä tulia ja valoja. Ei sillä etteikö niitä ole ympärillä jatkuvasti. Entten muistuttaa itseään ystävistään, muistuttaa hersyvästä naurusta sillalla, siitä miten loistokasta soppaa hän oli onnistunut eilen keittämään.
Silti Melaina Kholee asettaa kätensä Enttenin naururyppyjen kehystämille luomille aina saapuessaan, laskee ne hitaasti eikä raota viileitä sormiaan kuin vasta keväällä. Jos silloinkaan. Sulkee virkeät terävät toiveikkaat silmät kuin kuolleelta, ja Enttenin ne avatessa katse on kerta kerralta sumeampi. Se vähän valo jonka hän näkee kurkistaessaan kylmän kämmenen läpi taittuu aina mahdottoman murheelliseksi – niin murheelliseksi ja mahdottomaksi että Entten mielummin olisikin ehkä näkemättä mitään lainkaan. Niinpä hän sulkee silmänsä uudestaan itse.
KOTIVALO I.
Kuka päättikään että kuohuviini maistuu hyvältä? Sinä yön sadasosana Kotivalo halusi purra hennon lasin pirstaleiksi, vatsahappoesanssi kuplilla oli ainoa tapa kuvailla tätä villin nuoruuden maljaa. Hän kuvitteli viipyillen kuinka säröt uppoaisivat hänen ikeniinsä - ikävästi kuin maissinjyvät, suloisesti kuin suudelmat. Yllä taivas pälyili epäluuloisena juhlintaa, aivan kuin olisi vuoroin tahtonut littyä seuraan ja vuoroin halunnut soittaa lyhyttä vapauttaan ilakoivien tuoreiden ylioppilaiden perään konstaapelin jos toisenkin. Sen hempeää iiriksenkukan sävyissä punastuvaa, vaikkakin horisontissa jo tätimäiseen laivastonsineen taittavaa kesäleninkiä Kotivalo olisi lainannut mielellään.
“Elähän kursaile! Mennään Sissinkarille sukeltamaan, ei me pulloa sinne raahata.”
Vekan kehotus kaikui kantavasti kuten aina, toveri rakas oli allerginen huomiotta jäämiselle. Olkoon. Uimaan oli päästävä, muuten ei pääsisi tästä tukalasta helteestä, helottavista poskista puhumattakaan. Kusista nestettä valui suupielille Kotivalon tyhjentäessä pikarinsa. Hänen lähtiessään pinkomaan kohti rantaa se keinosivistyksen palvottu symboli tippui päästä, äiti osti aina kasvunvaraa. Taivas synkistyi synkistymistään, ja lyyralla koristellun lakkisen se antoi leijua kesätuulessa helmojensa suojaan.
ROINE & VALOPÄÄ
“Jo on helvetin perkele ettei – “
Hämmennystä säteillen Kotivalo kohotti kulmiaan, keskeyttäen Roinen sadattelun.
“Etkö sinä, kloppiraasu, kiroa kestä? Ei tässä voi olla kyse edes hienostelusta, onhan sitä täynnä niin kirkonkirjat kuin Shakespearetkin.” Roinea huvitti tämä päälleliimatun pidättyväisyyden näytelmä edessään. Mitä ilmeisimmin Kotivaloksi esittäytyneellä miehellä oli salaisuuksia sylin täydeltä, ja kaikki kunnia hänelle niiden pitämisestä, mutta se että Roine huomasi näkevänsä hänet jo liiankin hyvin kertoi ettei hienohelmahunsvontista tosiaankaan ollut ainesta teatteriin.
Tässä paahteessa kahvi pysyi kuumana unohdettunakin. Haaleapiirteinen nuorukainen ryysti posliinikupistaan poltetta kurkkuunsa, varmaankin hakien lupaa miettiä vastaustaan hetken. Roine siemaili omaansa virne suupieltä venyttäen, tyytyväisenä kuin pöydälle hypännyt kissa kermakosta lipittämässä. Osasi mokoma sentään säntillistä sumppia keittää!
“Suonet anteeksi, rouva hyvä, tarkoitukseni ei ollut tuomita. Voimasanat vain eivät ole aiemmin kuuluneet tämän katon alle.”
“Että vielä rouva!” Nainen nauroi epäuskoisena ja kaivoi nenäliinan housujensa taskusta pyyhkiäkseen hien ilmeikkäästä elämästä ylpeilevältä otsaltaan. “Siitä on aikaa kun olen viimeksi päässyt juttuselle kenenkään kanssa, kyllähän siinä kielelleen ehtii padota vaikka mitä voimasanoja. Ja sitä paitsi”, hän lisäsi hymykuopat välkkyen, “emmehän me teknisesti ottaen ole katon alla vaan puutarhassa. Vai onko teillä sisälläkin hääräämässä aina näin pirullinen määrä herhiläisiä?”
Viimein Kotivalonkin ilmeeseen hiipi rennompi nuotti. “Herhiläiset jos mitkä kieltämättä ansaitsevat voimakassanaisen huomion. Olitte sanomassa, neiti– ?”
“Olin sanomassa, että jukoliste ettei näillä kulmilla tahdo löytää juttuseuraa. Kerrohan, valopää, olenko minä muuttunut jotenkin läpikuultavaksi? Ei se äänestä voi kiinni olla, vuosikymmenet tämä on kuulunut isoimmankin salin takariville saakka!”
“Ette suinkaan. Olen pohtinut itsekin, että kenties kylällä on jotenkin kylmetty – se ei sitten johdukaan vain minusta.”
