Kineza7, kiitos kommentistasi! Olipa hauska kuulla, että tämä teksti oli päätynyt Kommikseen. Hienoa, että tunnelma oli välittynyt ja tuntunut sopivalta, se on aina mukavaa kuultavaa. Ja hei, en ollut tajunnutkaan ujuttaneeni lemmikkejä kaikkiin raapaleisiin - ehkä se kertoo jotakin omasta arkitodellisuudestani
Kiitos vielä ♥
A/N: Sarja on saatava valmiiksi, oli mikä oli! Vielä pari osaa joulufiilistelyä tulossa, onhan Nuutinpäiväänkin vielä aikaa...
4.
Suola
~
Piparin tuoksua, tonttujen juoksua
Siinäkö joulu on?
Kiirettä, huisketta, salaisuuskuisketta
Siinäkö joulu on?
~
”Heititkö jo suolaa uuniin? Rieskat karkaavat kohta pöydältä elleivät pääse paistumaan”, Ulla tokaisi.
”Heitin heitin. Ota vaan se leipälapio siitä ja ala lykkiä”, Anna sanoi, pyyhkäisen huivin alta karanneita suortuviaan korvan taakse. Otsaan jäi jauhoinen viiru.
Leivinuuni hohkasi lämpöä koko keittiöön, eikä uutta ollut sekään, että tunteet kuumenivat kaiken touhuamisen keskellä. Ulla oli leppoisimmillaankin aikamoinen päsmäri, pahat suut sanoivat, että se ukon viinaan ja sittemmin hautaan ajoikin. Jos Anna olisi kehdannut hän olisi heittänyt mokomia juoruajia klapilla päähän, tai vähintäänkin kertonut kylillä niin siivon Eskon olleen ongelmissa jo kouluajoista saakka. Ullalla ei ollut alkoholisoitumisen kanssa mitään tekoa, tämä oli vain yrittänyt olla kelpo vaimo rakastamalleen runtille.
Anna kuitenkin piti suunsa supussa, ei moinen mesoaminen kuulunut hänen luontoonsa. Sitä paitsi alkaisivat vielä ihmetellä hänen hanakkuuttaan Ullan puolusteluun, eikä sellaisia puheita kaivattu.
Kiireistä päästyään ja jouluruokien tuoksun täyttäessä ilman Ullakin malttoi lopulta rauhoittua istuskelemaan Annan viereen, selkäänsä valitellen mutta muuten tyytyväisenä.
”Olen minä onnekas kun minulla on nyt sinut, Anna. Enempi apua sinusta on kuin miesvainaastani ja lapsistani yhteensä”, Ulla huokasi ja nojasi päänsä Annan olkaan.
”Äläs nyt. Minähän tässä onnekas olen”, Anna sanoi.
Hän laski kämmenensä Ullan ryppyisen käden päälle toisen polvelle.
”Olkoon tasapeli sitten”, Ulla täräytti puristaen hänen kättään hymyillen.
5.
Kolikko
~
Olet toisten kaltainen, lapsi lupauksien
Tuotko lapseni nyt toivon maailmaan?
Olet aarre sydänten, miten sinut suojelen?
Helmassani kantaa itse taivastako saan?
~
Sini hinkkasi lattiasta irti oranssia tahraa, joka muistutti kovasti pari viikkoa sitten syötyä kasvissosekeittoa. Vai joko aikaa oli kulunut enemmän? Oli miten oli, niin vanhaa tahraa ei varmasti olisi pitänyt löytyä ollenkaan. Äiti luuttusi lattian perusteellisesti kerran viikossa luultavasti vieläkin, vaikka oli jo yli viidenkymmenen. Ella oli perinyt hulluutensa häneltä, mutta Sinin siivousgeeni tuntui ohittaneen. Organisointikykyäkään hänellä ei näyttänyt pöytätasojen kaoottisesta tilasta päätellen juuri olevan.
Mutta joulusiivouksesta hänkin sentään piti kiinni.
Sitä paitsi Ellakin tulossa, kokonaiseksi yöksi ennen kuin he suuntaisivat yhdessä vanhempiensa luo. Nyt sisko ei ainakaan huomasi lattialistan väliin kiilautunutta kolikkoa haukankatseellaan, sillä Sini oli kammennut sen keittiöveitsen avulla vapaaksi. Pieni naarmu tuntui ihan hyväksyttävältä hinnalta kaksieuroisen pelastamisesta.
Makuuhuoneen suunnasta kantautui ynähdys, joka sai Sinin kohottamaan päätään ja kurkistamaan avoimen oven suuntaan. Sinin noustessa ylös ääni muuttui selkeäksi itkuksi, jota pienten raajojen potkiva liike täydensi.
”Hei, hei. Shh. Kultapieni, shh nyt. Joko on nälkä?”
Sini hyppyytti Pyryä sylissään ja heijasi vauvaa ääntelyn hiljalleen laantuessa.
”Eivät kai näin pienet vielä näe pahoja unia, häh? Minun se kai pitäisi tietää”, Sini huokaisi, ”Eikä vaippakaan haise. Kokeillaan sitten syömistä, jooko? Täti tulee huomenna ja minulla olisi vielä juttuja tehtävänä, niin olisi.”
Pyry ynisi ja työnsi nyrkkiä suuhunsa, aivan kuin olisi kuunnellut.