Title: Tulevaisuus, jota ei voi ennustaa (ja se, jonka voi)
Author: Larjus
Fandom: Nanatsu no Taizai
Chapters: Ficlet (3,5-raapale)
Characters: Meliodas, Tristan
Genre: Slice of life, pienimuotoinen pohdiskelu
Rating: S
Warnings: Spoilaa mangan vikoja lukuja ja loppuratkaisua
Disclaimer: Hahmot on luonut Suzuki Nakaba ja luonnollisestikin ne kuuluvat oikeuksineen hänelle. En ole saanut rahaa tm. tämän kirjoittamisesta
Summary: Meliodas pohtii Tristanin tulevaisuutta.
A/N: Kun sain viimein luettua NNT:n mangan loppuun, iski pakottava tarve kirjoittaa näistä kahdesta vähän jotain. Tällainen nopea tajunnanvirtamainen, hiomaton pätkä, jota en halunnut alkaa väkertämään liiaksi, kun nyt kerrankin iski kirjoitusinspis tähänkin fandomiin taas vaihteeksi. Tää on niitä fandomeita, joista olis niin kiva ficata paljon enemmänkin, mutta ideat ei oikein ota syntyäkseen.
Osallistuu haasteeseen
Sana/kuva/lause10 #2, lauseena
Hän näkee kauemmas kuin ihmissilmä kantaa. Sain sillä lauseella eka mieleen ideoita muihin fandomeihin ja ficeihin, mutta ne kaikki jäivät jumiin kesken kirjoittamisen. Nyt NNT:n mangan loppulukua lukiessani lause palasi taas mieleeni, ja inspiraatio iski. Mulle nimittäin on aina tullut siitä mieleen tulevaisuus ja ennustaminen, niin se sopii hyvin tähän.
Tulevaisuus, jota ei voi ennustaa (ja se, jonka voi)Kun Meliodas katseli edellään kirmaavaa Tristania, jonka hopeanhohtoiset hiukset hulmusivat ilta-auringossa kimaltaen, hän ei voinut olla miettimättä, millainen tulevaisuus pojalla oli edessään. Sitähän pohti jokainen isä, luonnollisestikin, mutta Tristanin elämän lähtökohdatkin olivat ainutlaatuiset. Puoliksi demoni, puoliksi jotain ihmisen ja jumalattaren välimaastosta, Lionesin prinssi ja tuleva kuningas. Poika itse tosin oli julistanut ryhtyvänsä isona yhdeksi Seitsemästä Kuolemansynnistä, ihan niin kuin isänsäkin, eikä Meliodas lainkaan epäillyt senkään suunnitelman mahdollisuutta. Totta puhuen hän oli huomaavinaan pojassaan pieniä välähdyksiä siitä, mitä Leijonan Synnin kantaja, jo edesmennyt Escanor, oli vuosia sitten ollut.
Vaikka eivät pienet yhtäläisyydet Escanorin kanssa automaattisesti merkanneet pojan tulevan kannalta yhtään mitään. Tulevaisuus oli kaikessa oikukkuudessaan hieno juurikin siksi, ettei mitään ollut ennalta määrätty. Kaikki tietenkin olettivat Tristanin perivän kruunun jossain hamassa tulevaisuudessa, mutta Meliodas oli jo luvannut, että poika saisi tehdä päätöksen itse, olla halutessaan jotain muuta kuin kuningas. Tarkoitti se sitten elämää Kuolemansyntinä tai ritarina, tai kenties jotain, mitä heistä ei kukaan vielä voinut aavistaakaan.
Tristan oli itsekin viisaana lapsena todennut, ettei tulevaisuutta voinut ennustaa kukaan. Ja oikeassahan hän oli, edes vahvinkaan loitsu ei voinut varmuudella kertoa, mitä tulisi tapahtumaan. Elämä heidän edessään laajeni koko ajan joka suuntaan, tarjosi joka päivä uusia mahdollisuuksia. Ja Meliodasin mielestä niin oli hyvä.
Meliodas siirsi katseensa hetkeksi laskevaan aurinkoon ja sen takana hehkuvaan persikanpunaiseen taivaaseen. Tristan oli pysähtynyt keskellä nurmea lelumiekka kädessään ja katseli hänkin samaa näkyä kuin isänsä. Yhtäkkiä taivaan tiirailu kuitenkin keskeytyi, kun hän tunsi, miten joku tarrasi häntä paidanselkämyksestä ja nosti ilmaan, ja hän kiljaisi silkkaa säikähdystään.
”Isä!” hän huusi tajuttuaan, kuka häneen oli tarrannut. Isän onnistui
aina yllättää hänet. ”Päästä irti! Laske minut alas!”
”Älä luulekaan”, Meliodas vastasi hyväntuulisesti ja heitti pojan olalleen. ”Meidän pitää palata linnaan, tai seuraukset ovat kamalat.”
”Mutta eihän tulevaisuutta voi ennustaa”, Tristan protestoi. ”Niin sinä itsekin olet sanonut.”
”Joitain asioita voi”, Meliodas sanoi ääni vakavoituen huomattavasti. ”Kuten tämän.”
”Mitä sitten tapahtuu, jos emme palaa linnaan?”
”Jos et ole pian unten mailla, äitisi suuttuu meille molemmille.”
”Ja siinäkö kaikki!?” Tristan oli pettynyt sillä oli ehtinyt jo toivoa isän kertovan hirviöistä, jotka nousevat öisin maanpinnalle ja syövät elävältä.
”Usko pois, poikani, sitä näkyä me
emme halua kohdata.”
