Alaotsikko: Kalkaros/Punurmio, draamaa/huumoria, one-shot
Ficin nimi: Professoreillakin on yksityiselämä (joka ei kuulu sinulle)
Kirjoittaja: jossujb eli meikä
Genre: het, draamaa, huumoria, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Severus Kalkaros/Sibylla Punurmio
Vastuuvapaus: Rowling omistaa kaiken mitä hänelle kuuluvaksi voitte tunnistaa. Minä vain leikin vailla rahallista korvausta hänen leluillaan. Olen myös suoraan lainannut Rowlingin keksimän fiktiivisen laulajan Selestina Taigorin kappaletta Kattilallinen kuumaa, väkevää lempeä.
A/N: Älkää kysykö miksi, mutta minä pidän jostain syystä aivan järjettömästi jo pelkästään Kalkaros/Punurmion ideasta. Tämä on jo toinen yritykseni tällä parilla, toivon tämän olevan himpun verran enemmän IC, sillä tämä ei ole mitään helppoa. Laajennettuun FF100:seeni liitymme sanalla 006. Tunnit.
Professoreillakin on yksityiselämä (joka ei kuulu sinulle)
”Heipä hei Neville! Räjäyttikö joku taas noidankattilasi, vai miksi täriset noin kovasti?” naurahti Fred heti ensimmäisenä huomattuaan Neville Longbottomin vaappuvan silmät selällään Suureen saliin kirjojaan puristaen kuin olisi kohdannut sauvattomana kymmenkunta mörköä. Koko pöytäkunta kääntyi katsomaan.
”Voitko sinä ihan hyvin, oletko kipeä?” Hermione kysyi aikuismaisen huolestuneesti, tarjoten täydestä pöydästä omaa paikkaansa pojalle istua.
”Ei, ei mitään sellaista. Näin vain jotain mikä ei tosiaankaan minulle kuulu”, Neville sopersi hölläten solmiota kaulastaan. Kirja tosin meinasi pudota lattialle, mutta Hermione oli nopea ja otti paksun ennustuksen oppikirjan vastaan nyrpistäen aineelle kuitenkin nenäänsä.
”Niin kuin mitä? Voron nyppimässä pinseteillä varvaskarvojaan?” hekotti George avoimesti muka huvittavalle mielikuvalleen.
”Miksi Voro nyppisi pinseteillä karvoja varpaistaan?” Harry pyysi tähdennystä kaikkien muiden pudistaessa päätään. Weasleyn kaksosia ei kannata yllyttää kertomaan jok'ikistä typerää juttuaan – sillä ne kaikki eivät todellisuudessa ole hauskoja.
”Ehkä siksi että hänen tossuissaan on aimo tumaus karvapulveria”, Fred selvensi iskien veljeään kyynärpäällä kylkeen, jotta tämä tajuasi kaivaa taskustaan näytepussin.
”Kasvattaa karvat vaikka vauvan takamukseen” George jatkoi demonstroiden kastamalla lähellä istuneen Angelinan peukalon jauheeseen. Mustat karvat porautuivat ulos lihasta saman tien, josta seurasi kiljaisu ja kaksi kappaletta litsareita kummakin humoristin poskeen.
”Minusta karvaisen vauvan mielikuva on minulle ainakin hieman liikaa”, Harry vastasi kulmiaan kohotellen jättäen Angelinan kinastelemaan kaksosten kanssa. Muut rohkaisivat Nevilleä kertomaan mitä hän oli nähnyt, jos se kerran oli niin järkyttävää.
”No, ennustuksen tunnin jälkeen tänään varmaan huomasitte että professori Punurmio käski minun jäädä järjestämään luokaa seuraavaa tuntia varten.”
Muut nyökkäilivät vaikka eivät todennäköisesti pois kiirehtiessään huomanneet ketkä jäivät vielä luokkaan, varsinkin kun kaikilla oli nälkä ja ruoka-aika tuloillaan.
”Minä sitten kiillottelin kristallipalloja samettikankaalla, samalla kun joku toinen, taisi olla korpinkynsiläinen, tyttö järjesteli teekuppeja. Tiedättehän, Punurmio ei anna minun koskea teekuppeihin ha ha”, Neville nauroi hermostuneesti muiden hymyillessä kohteliaisuudesta. Ei todellaan tarvinnut olla kummoinenkaan oraakkeli arvatakseen ettei Nevilleä kannata päästää minkään herkästi rikkoutuvan lähelle, mutta koska joidenkin paikalla olijoiden mielestä se oli silti ehdoton osoitus Punurmion selvänäkijän kyvyistä ei kukaan kehdannut ääneen kritisoida. Ei, vaikka Hermione varsinkin tuhahteli.
”Minulla vähän kesti siinä siivotessa kun joku oli ilmeisesti kaatanut jotain mönjää kristallipallonsa päälle”, Neville jatkoi. Tähän asti puolinukuksissa ollut Ron yskäisi, mutta ei sanonut mitään.
”Punurmiokin sanoi piipahtavansa professori Sinistran työhuoneessa, ja että saisin lähteä sitten kun olen valmis. Mutta se mönjä ei oikein lähtenyt kristallista irti, kuurausloitsullakaan, niin ajattelin että ehkä Punurmion toimistossa olisi jotain tymäkämpää ainetta. Ainakin sitä sellaista millä viime viikolla hinkattiin hopeasta kulumia heijastusmerkkejä varten.”
”Ihan tyhmä se sekin harjoitus, kuka nyt tosissaan alkaa ennustaa jotain jostain seinälle heijastetuista valolaikuista”, Ron keskeytti selvästi tympääntyneenä. ”Kenellä sitä paitsi on joku hopealevy taskussaan ihan ennustustarkoituksiin”, hän marmatti vielä lisää ennen kuin Harry potkaisemalla vihjaisi olemaan hiljaa.
Neville piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.
”Hipsutin sitten työhuoneen puolelle, en uskaltanut availla mitään laatikoita mutta kurottelin pöydän alle ja hyllyihin nähdäkseni onko missään mitään käyttökelpoista. Sitten ihan yhtäkkiä kuulin kun joku tuli ryminällä sisään! Säikähdin niin pahasti että vaistomaisesti menin piiloon pöydän alle.”
”Kunnon itsesuojeluvaistoa.”, George sanoi.
”Yleensä kannattaa kadota näkyvistä vaikkei olisi tehnytkään mitään. Pääsee vähemmällä selittelyllä”, nyökytteli Fred asiamtuntijana.
”Kuka sitten tuli sisään?” Harry kehotti jatkamaan uteliaana. Punurmiosta itsestään ei kyllä lähtenyt juuri ikinä mitään muuta ääntä kuin liehuvien vaatteiden kahinaa.
”Se oli Kalkaros!” Neville tärisi kuin pieni pupu kauhuissaan muiden räjähtäessä nauruun.
”Vai pääsi vanha liimaletti yllättämään!” Fred ilakoi avoimesti huvittuneena. Neville kurtisti pahastuneena kulmiaan.
”Älkää viitsikö kiusata, itsekin olisitte säikähtäneet! Kaikkein viimeisimmäksi Kalkaroksen nyt odottaa näkevän Punurmion toimistossa.”
”Niinpä sekin ääliöt, lopettakaa tuo tyhmä virnuilu, kenestäkään ei ole hauskaa”, Angelina sähisi mulkoillen kumpaakin punapäätä pahasti. ”Jatka vain Neville.”
Itsensä jo paremmin kasaan koonneena Nevillen mielessä varmaankin kävi lopettaa juttu hyvän sään aikana kesken, mutta toisaalta, kaikki olivat nyt hiljaa ja kuulolla, joten hän henkäisi vain syvään miettien sanojaan.
”Olisi ollut todella noloa ilmestyä esiin äkkiä sieltä pöydän alta, joten jäin sitten sinne. Aivan kuten ennustuksenluokkakin, niin Punurmion huone on täynnä kaikenlaisia härpäkkeitä ja verhoja, joten ei ollut mitenkään tuulesta temmattua kuvitella että voisin pian vaikka kontata ovelle Kalkaroksen huomaamatta. Pelotti kyllä ihan syötävästi kun en sieltä pöydän alta nähnyt mitään, kuulin vain Kalkaroksen askeleet edes takaisin. Lopulta hän tuli osin pöydän toiselle puolella. Jos hän olisi vain katsonut alas, niin hän olisi nähnyt minut siellä kyyristelemässä. Merlinin parran nimeen, se olisi varmasti maksanut kaikki tupapisteet mitä meillä edes on”, Neville kuvaili viittoen käsillään suurin piirtein kuinka pienessä tilassa hän oli ollut.
”Hui hirveä mikä tilanne! Olisin varmaan itse alkanut kiljua kauhusta”, Angelinaa puistatti.
”Tuliko Punurmio sitten takaisin?” kysyi Harry pyyhkiessään silmälasejaan.
”Kyllä, mutta siinä meni yllättävän kauan. Ehdin siinä jo monta kertaa miettiä mitä tekemistä liemimestarilla siellä oli, ainakaan hänellä ei vaikuttanut olevan minnekään kiire. Ja sanokaa minua vaikka hulluksi, mutta minusta hän näytti jopa tyytyväiseltä.”
”Ehkä hän oli tullessaan pistänyt sen korpinkynsitytön jälki-istuntolistalle. Se jos mikä koukkunokkaa piristää, joka kerta kun Kalkaros on minulle taikka Fredille kirjoittanut jälki-istuntoa on hän melkein hyppinyt ilosta”, George sanoi enemmän tai vähemmän vakavasti.
”No jos nyt ei hyppinyt, niin ajatellut asiaa kuitenkin. Ilkeä kiilto silmissään vielä”, Fred tähdensi.
”Ei mutta, tämä oli oli todella aavemaista. Näin kuinka Kalkaros sytytti suitsukkeen, samanlaisen kuin miltä ennustusluokka tuoksuu aina viikonlopun jäljiltä. Pudistavaa laventelia, tai mitä se nyt olikaan. Vannon isoäitini karvareuhkan kautta että kuulin kuin Kalkaros oikeasti hyräili jotain melodiaa hyväntuulisena. Hyväntuulisena! En ole ikinä kuullut hänen edes puhuvan neutraalisti”, Neville selitti päätäpahkaa nopeasti.
”Tiedätkös Neville, Kalkaros tahallaan puhuu sinulle vielä muitakin ilkeämmin, kun annat sen vaikuttaa niin paljon”, Hermione sanoi tarpeeksi hienotunteisesti kuitenkin.
”Joo, joo”, Neville murahti vähän jo kiukkuisesti. ”Mutta tuskin se nyt minusta johtuu jos kuulen nimenomaan Kalkaroksen tapailevan Selestina Taigorin kappaletta yhä uudestaan ja uudestaan.”
Kaikki alkoivat yhdessä tirskua mielikuvalle.
”Höhö, höhö, Taigoriahan se mammakin kuuntelee”, George muistutti.
”Tule ja hämmennä kattilaani, parhaat mausteesi valele, keitän kuumaa, väkevää lempeä, etkä iltaisin palele”, Fred lauloi tahallisen särkyneellä, matalalla äänellä ilmeisesti Kalkarosta imitoiden.
”Tuota nimenomaan! ” Neville totesi hyvin tohkeissaan. Ron oli haudannut hekottaessaan kasvonsa käsiinsä.
”Voihan pokkuroijan pikkupöksyt, en enää ikinä pääse eroon mielikuvasta Kalkaroksesta laulamassa Kattilallista kuumaa, väkevää lempeä! Voi olla että oksennan ensi jouluna kun äiti alkaa soittaa vanhoja levyjään”, hän voivotteli päivitellen näkevänsä aiheesta vielä painajaisia.
”Eikä siinä vielä kaikki! Kalkaros ei edes lopettanut vaikka Punurmio sitten tulikin takaisin vähän myöhemmin, vaan jatkoi säkeistön loppuun asti.”
”On tainnut mies hengitellä liikaa liemihöyryjään”, Ron tokaisi sarkastisesti väliin.
”Muutaman epämääräisen sana he vaihtoivat keskenään, en ihan kuullut kunnolla, mutta Punurmio taisi kysyä pitäisikö hänen keittää vaikka kahvia. Kalkaros kieltäytyi. Sitten en pitkään aikaan kuullutkaan mitään. Olin ihan hiljaa paikallani etten olisi päästänyt ääntä ja paljastanut itseäni, mutta oloni tuli epämukavaksi. Kuvittelin sitä paitsi heidän ehkä lähteneen, vaikka en kuullutkaan oven aukeamista.”
Nyt Neville tosissaan veti henkeä kuin valmistautuen tarinansa huippukohtaan. Muut kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän ympärilleen oli kerääntynyt muitakin uteliaita, jotka eivät tienneet edes mistä oli kysymys. Neville istui keskellä eikä edes tajunnut olevansa kaiken keskipiste.
”Ryömin ihan hipihiljaa rapistelematta pois pöydän alta ja konttasin listaa pitkin ovelle. Tiesin kyllä että en ollut mikään näkymätön, mutta yritys piilotella verhojen takana oli ihan hyvä. Pääsin helposti puolimatkaan suuren matkarahin taakse, jossa säilytetään tarotkorttipakkoja ja ylimääräisiä kirjoja. Kurkistin sen takaa ja meinasin tukehtua hämmästyksestä - ”
Neville veti tässä kohden henkeä.
”Kalkaros ja Punurmio suutelivat toisiaan!”
Koko ihmisjoukko kohahti suureen ääneen. Kohahdusta seurasi kiivasta supinaa, ja ne jotka eivät kuulleet ensimmäisellä kerralla kohahtelivat uudestaan.
”Eikä!” Angelina intti puoliksi nauraen täysin yllättyneenä.
”Aivan varmasti! Eikä vain suudelleet vaan pitivät toisiaan käsistä, halailivat, riisuivat vaatteita... ja puristelivat.”
Ron teki oksennusliikettä, Harry tuijotti eteensä leuka auki ja Hermione pidätteli naurua.
”Luulisi että sellaisen klyyvarin ja mahdottomien silmälasien yhdistelmä tekisi nuoleskelun erittäin epäkäytännölliseksi, mutta hätä kai keinot keksii”, Fred tuumi ääneen.
”Siinä on kyllä ollut liemimestarilla aika suuri hätä kun kerran ennustajaeukkokin tulee tarpeeseen”, George jatkoi ja tällä kerta muistakin juttu oli jokseenkin hauska. Kalkaros nyt pussailemassa ihan ketä tahansa olisi ollut päivän vitsi, mutta tämä oli kertakaikkisesti aivan omassa huumorin painoluokassaan.
”Kai pääsit sitten lähtemään?” Hermione kysyi sitten asiallisesti, kuin ei olisi asian hassua puolta nähnytkään, vaikka oli naurun pidättelystä punainen.
”Enhän minä nyt päässyt mihinkään kun minulla menee aivot järkytyksestä ihan lukkoon. Pää oli ihan tyhjä kuin avaamaton pergamentti, tuijotin vain kuinka Kalkaros nosti Punurmion ilmaan ja pyöri ympäri. Punurmio kikatti niin etten ole ikänä kuullut ja Kalkaros laski hänet sängylle, jota en ollut kaikkien harsojen takana edes nähnyt. Ja he jatkoivat vain suutelemista. Kuten sanoin, niin puheen kuuleminen oli vaikeaa, mutta ei ollut kyllä yhtään vaikea kuulla huulten litinää, ällöttävää”, Neville kertoi monotonisesti kuin ei olisi halunnut liikaa muistella asiaa joka oli jo valmiiksi syöpynyt kuvamuistiin.
”Jäit silti seuraamaan vaatteiden vähenemistä? Hyvä Neville, niin sitä pitää”, Fred hykerteli ilkeyksissään.
”Älkää viitsikö, olen traumatisoitunut iäksi”, Neville parkaisi närkästyneenä.
”Sinun olisi pitänyt pyytää Colin mukaan ja ottaa nivaska valokuvia”, George hihitti.
”Äh, pää kiinni”, Neville mutisi tuohtuneena.
Tällä hetkellä Suuressa salissa Rohkelikko-pöydän ympärillä oli aikamoinen suma ihmisiä, joka entisestään houkutteli enemmän kuulijoita paikalle. Ihmiset kyllä liukenivat äkkiä paikalta huomattuaan valvovan professorin lähestyvän kuin varjoista nousseena.
”Selittäkää miksi tukitte pöytien välin?”, kuului professori Kalkaroksen matala ääni ilman äänenkorotustakin kaikkien korviin. Siinä paha missä mainitaan, kuten sananlaskulasku sanoo ja liemimestari jos mikä oli pahoista pahin. Kynnelle kykenevät karkasivat, ne jotka Kalkaros oli valitettavasti jo huomannut eivät voineet liikahtaa mihinkään ennen lupaa.
”Jos haluatte kiipeillä tuoleilla voitte mennä ylös riehumaan. Jokaiselta miinustetaan viisi tupapistettä häiriköinnistä”, lähes kaikki nielivät harmistuksensa ja nöyristelivät kunnes saivat luvan lähteä. Neville katsoi jalkoihinsa ja toivoi näyttävänsä niin pieneltä ettei Kalkaros kiinnittäisi häneen mitään huomiota. Joka sinänsä onnistuikin, sillä liemimestari lähes rutiininomaisesti alkoi ojentaa Weasleyn kaksosia, jotka eivät olleet vaivaantuneet juoksemaan karkuun. He virnuilivat kuin vähäjärkiset kahjot pahoja miettien.
”Tavallisesti sen näkee naamasta kun lakkaa saamasta, mutta tällä kertaa asia on ilmeisesti päinvastoin. Valtavasta hajuelimestä sen näkee milloin on ollut aihetta kuumotella”, Fred veisteli puujalkojaan leveästi ja kovaäänisesti ettei varmasti jäänyt kenellekään kuulematta.
” Kyllä vain veliseni, se näkyy päälle kuin härklöntin limaklimppi kun on keitelty kattilallista kuumaa, väkevää lempeä. Siihen ei selvännäkijää tarvita, vaikka sellainenkin on ollut tarjolla”, George jatkoi samalla linjalla yhtään peittelemättä vihjailevaa äänensävyään. Kalkaros seisoi paikallaan lihastakaan liikuttamatta millimetriäkään.
”Weasley. Weasley”, Kalkaros jyrisi kuin olisi palanut sisältä. ”Minun työhuoneeseeni. Heti.”
Joka katseessa olisi taikaa, niin Kalkaroksen silmät olisivat leimunneet vihreää.
”Selvä pyy...”, sanoi George vain iloisesti.
”... sanoi Merlin variksesta”, Fred lisäsi röyhkeästi virnistellen. Kalkaroksen sisällä kihisevää raivoa olisi voinut leikata veitsellä, niin paksua ja mustaa se oli. Nevillen itsesuojeluvaisto oli taas tehnyt tenän ja hän oli jäänyt vain paikalle vapisemaan ennustuskirja sylissään.
”Mitä se sinäkin siinä oikein tuijotat? Painu tiehesi siitä!” Kalkaros korotti ääntään ja vastoin tavallista tapaansa tehosti käskyään uhkaavasti kädellään huitaisten. Normaalisti paperinkalpeat laihat kasvot olivat korvia myöten punaiset ja olisi voinut kuvitella hänen nielleen kattilallisen punaista turkkilaista tulilientä. Neville vinkaisi ja otti jalat alleen kuin kohti ammuttu jänis jäämättä seuraamaan mitä tapahtui.
Myöhemmin kerrottuna Fredin ja Georgen jo valmiiksi kunnioitettavaan jälki-istuntojen listaan oli ilmestynyt enemmän kuin vain muutama rivi. Istuisivat niitä tietettävästi vielä seuraavan vuoden joulunakin, ellei pidempäänkin. Kuuleman mukaan sekä Kalkaroksen, mutta varsinkin Punurmion tunnit olivat seuraavan kuukauden ajan olleet huvittuneen arvailun ja supatuksen takia sietämättömän meluisia paikkoja oppia mitään.
FIN
A/N: Kiitokseni Eeyorelle, joka rohkaisi kirjoittamaan vaikka ajatus kaikista muista olisikin pähkähullu^^