Nimi: Tytär
Kirjoittaja: Aladdin Sane
Fandom: Täällä Pohjantähden alla
Genre: Hieman melankolista, mutta onnellista ja kodikasta yleissettiä. Ficlet (425 sanaa).
Ikäraja: Sallittu
Pääparit: Koskelan Akseli/Koskelan Elina; Koskelan Jussi/Koskelan Alma
Yhteenveto: Vuonna 1923 saapuu maailmaan ensimmäinen Koskelassa syntynyt tyttö.
Vastuunvapaus: Hahmot ja Täällä Pohjantähden alla yleensä ovat Väinö Linnan luomuksia.
A/N: FF100 sanalla 024 (perhe), Ficlet300 sanalla 086 (tytär).
TYTÄR
Kätilön mentyä Alma ei vielä laske Akselia sisälle taloon. Elina on kyllä saatu jo kuntoon, ja lapsikin on pesty ja kapaloitu, mutta Almalla on tapana ”laitella paikat” ennen kuin muu perhe tulee takaisin tällaisen tapahtuman jälkeen. Pikkupojat on Akseli tosin tällä kertaa vienyt Kivivuoreen Oton ja Annan luo, mutta Akseli itse on sieltä tultuaan hännystellyt jännittyneenä tontin ympäristössä muka töitä puuhaten.
”Juur niinkun isänsä aikoinaan”, Alma toteaa laittamisensa keskeltä nähdessään Akselin hahmon kamarin ikkunasta.
Elina hymyilee vaisusti. Hän ei oikein jaksa puhua, mutta Alma tietää sen vanhastaan eikä säiky sitä. Synnytykset ovat aina olleet Elinalle vaikeita. Lapsi imee ensimmäistä ateriaansa hänen tottuneessa otteessaan, ensimmäinen Koskelassa syntynyt tyttö.
”Saakkos sinä sen.”
Elina nyökkää. Hän on yhä kalpea ja huonovointisen näköinen, mutta saa vauvan röyhtäytetyksi kolmen vanhemman lapsen antamalla rutiinilla. Silti hän huokaa helpotuksesta, kun Alma auttaa hänet tyynyillään makaavampaan asentoon. Alma istuu sohvasängyn laidalle hänen viereensä, ja yhdessä he katselevat uutta tulokasta, kun sen pikkuruinen nyrkki tarttuu Elinan sormeen ja pitää siitä kiinni.
”Vihdon viimmen tytär tähänkin torppaan”, Alma hymyilee. ”Minä sitä jo aikanani toivon kun… mutta Akustihan siittä lopultansa tuli.”
Elina katsoo häntä hymynhäivä silmissään, ja Alma nyökkää sanojensa vahvistukseksi.
”Loppuun asti aateltiin. Oli mahani sillailla levee.” Hän hymähtää. ”Sen jälkeen ruvettiinkin taas säännösteleen. Ettei vallan hukkaan oltas jouduttu niin monen syöjän kanssa.” Hetkeksi hän vaikenee, mutta lisää sitten vielä: ”Olis vaan isäkin tän saanu eläissänsä todistaa.”
Seuraa surumielinen hiljaisuus, muttei niin surumielinen, että hetken onni ja rauha järkkyisivät.
”Olekkos sinä sille nimee ehtiny miettiäkkän”, Alma lopulta kysyy.
Elina nyökkää.
”Se on Kaarina.”
”Vai Kaarina”, Alma toistaa hyväksyvästi. Hän silittää vauvan pehmoista päätä. Kaarinan päätä.
”Oliko mummulla nimee valmiina sillon”, Elina kysyy vuorostaan. ”Jos se oliskin ollu plikka.”
Alma hytisee äänettömästä naurusta. Hänen silmissään on lämmin tuike, kun hän huokaa muistoilleen.
”Johanna siittä tullu olis. Mikäs muukan.”
Elinakin hymähtää. Tietenkin siitä olisi tullut Johanna. Koskelan perinteet on painettu ylpeästi hänen kolmen poikansa nimiin, ja Akselin ja tämän veljien nimiin ennen heitä. Kaarina ynisee jotakin, mutta rauhoittuu hänen hiukan keinuttaessaan.
”Kaarina Johanna”, hän lausuu tyttärelleen.
”Laps parka”, Alman ääni värähtää tunteen painosta. ”Älä ny sentähden pelkästään.”
Hänen silmänsä ovat kyynelistä kirkkaat. Elina ojentaa Kaarinan hänen pideltäväkseen, ja Alma katsoo lasta niin kuin jotakin siunattua ja pyhää.
”Kaarina Johanna”, Alma kuiskaa. ”Koskelan Kaarina.”
Elina niiskaisee. Alma antaa lapsen takaisin hänelle. Ääneti he antavat tunnelman rauhoittua kevyemmäksi.
”Laskenkoma Akselin sisälle”, Alma lopulta kysyy. Elina nyökkää.
”Jos mummu jaksas… niin… jos…”
”Kyllä minä tämmösenä päivänä vielä Kivivuoreen asti jaksan”, Alma kuittaa Elinan kainon, miltei häpeilevän pyynnön tyyneen tapaansa käydessään porstuaan. Elina jää kamariin keinuttamaan Koskelan talon ensimmäistä tytärtä sylissään.
