Tämä raapale sai inspiraationsa Raapalejuoksun sanasta
tolkuton, jonka tarjosi
Isfet (kiitokset inspiksestä!
), mutta tästä tuli 50 sanaa liian pitkä eikä tämä lopulta olisi edes ehtinyt juoksun jatkeeksi, joten julkaisen tämän(kin) nyt vain erillään ja omillaan. Kipittelen täällä omaan tahtiini.
Lämmin kiitos, jos luet! ♥ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.
∼∽∼
Merituulen elinvoimaiset puhurit tervehtivät Lydiaa hänen noustessaan kannelle. Ne ottavat hänet heti omakseen, liehuttelevat vaatteita ja riepottelevat hiuksia. Lydia tuntee olevansa elossa. Ei ole mitään voimaannuttavampaa kuin olla osa meren mahtia. Se kuohuu suonissa ja sydämessä ja kutsuu uuteen päivään, vaikkakin harmaaseen ja koleaan sellaiseen.
Lydia väistää kantta jynssäävää Helenaa, huikkaa tälle iloisen tervehdyksen ja saa vastaukseksi happaman katseen. Katseesta ja lankuilla lepäävästä sotkusta päätellen joku merisairas ei ole ehtinyt laidan yli. Lydia ei ihmettele sitä, sillä avomeren tuulenpuuskissa laiva keinuu rajusti. Yö oli erityisen vauhdikas, ja Lydia epäilee heidän kasvattaneen vauhtia. Lydia on aina rauhoittunut kovassakin keinunnassa kuin lapsi kehdossa, mutta kaikki karaistuneimmatkaan merenkävijät eivät ole yhtä onnekkaita.
Tuuli vetistää silmiä ja heijaa vartaloa puolelta toiselle, kun Lydia tarttuu köysiin ja kiipeää märssykorille vapauttamaan varhaisaamun tähystysvuorossa olleen Isabellan. Isabella näyttää melkein yhtä happamalta kuin Helena. Hän hädin tuskin tarjoaa Lydialle kättään auttaakseen tämän koriin.
”
Viimeinkin”, Isabella tiuskaisee tuulen ulvonnan yli ja tyrkkää lokikirjan Lydian rinnuksille niin, että tämä on menettää tasapainonsa. Tuuli on kiertänyt Isabellan kaulassa riippuvan valaanhampaan selän puolelle ja tehnyt pesän hänen hiuksiinsa. ”Täällähän nääntyy näläkään! Elä vaan sano, että siellä on taas sitä saatanan särkisoppaa…”
”Huomenta vaan”, Lydia hymähtää tähyillen horisonttiin, jossa ei vieläkään näy maata ainakaan paljain silmin. ”Mitä uutta?”
”Tuo tuolla”, Isabella sanoo ja osoittaa tyyrpuurin puolelle, missä Lydia huomaa meren harmaudesta erottuvan kohteen juuri ja juuri silmänkantamissa. ”Niillä on tuntematon lippu ja sama kurssi ko meillä. Jos oot miettinnä, minkä tähen myö mennään näin tolokutonta tahtia, niin siinä syy. Kapu on varma, että niillä on sama määränpää. Ja isompi paatti. Että saapa nähä, kenenkä kanuunat tässä kohta laulaa.”
Lydia hymähtää kohdistaessaan kaukoputkea heidän kilpasisareensa. Kapteeni on kyllä kilpailuhenkinen, mutta ei sentään typerä. Jos kilpasisar ei avaisi tulta, ei Merennielijäkään avaisi, ja kuka ikinä saapuisi Sireenisaarille ensin olisi reilussa etulyöntiasemassa.
”Mutta arvaapa, kuka kapuaa ny vielä tolokuttomampaa tahtia rääppimmään pohojat kattilasta”, Isabella jatkaa astuessaan korin laidan yli.
Lydia hymyilee Isabellalle ja toivottaa tälle myötätuulta. Isabella irvistää ja tönäisee Lydiaa olkapäähän. Isabellalle tyypillinen karski kiintymyksenosoitus saa Lydian entistäkin paremmalle tuulelle, ja hän kohtaa menosuunnan pystypäin. Meri myrskyää ja purjeet pullistelevat, ja Lydia on hekumansa huipulla.