Ficin nimi: Aamutuimaan
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: My Hero Academia
Ikäraja: S
Päähenkilö: Shōta Aizawa
Genre: Ööh, kyyninen slice of life?
A/N: No siis. Tutustuin viikonlopun aikana tähän sarjaan veljeni kautta ja sitten kävi näin.
Aizawa on tyyliin ensi hetkestä asti ollut suosikkihahmoni. <3 Osallistuu haasteisiin
Idän temppeli ja
Otsikoinnin iloja - lisäkurssi (ajankohtaotsikko).
***
Uuden lukukauden aamu alkoi kuorimalla silmäluomista kuivunutta rähmää siinä määrin, että sen olisi voinut pyöritellä palloksi ja pistellä poskeen. Silmiä oli mahdotonta edes saada auki, ennen kuin näki vaivaa terhakkaan viisiminuuttisen. Kaikesta päätellen hänen silmätippansa eivät toimineet. Sen siitä sai, kun unohti uusia reseptinsä ajoissa ja joutui sitten tyytymään kevyempiin reseptittömiin mömmöihin.
Aizawa kierähti kyljelleen ja tajusi maanneensa puolityhjän pillimehun päällä puolen yötä. Ihme ja kumma tavara oli pysynyt pakkauksessaan, mutta eipä lämmennyt ja ummehtunut litku juuri piristänyt. Oli toisaalta viehkompaa maistella jotain etäisesti vadelmaa muistuttavaa kuin suussa joka aamu perinteisesti pyörivää kissanpaskan tuulahdusta.
Makuupussista kuoriutuminen oli sen verran yliarvostettua, että akatemian käytäviä saattoi aamuvarhaisella hiippailla siihen sulloutuneenakin. Aizawa punnersi lattialta ja ravisteli enimmät moskat kahisevasta kankaasta, vaikka oikeastaan ne ehkä jollain tavalla piristivätkin kokonaisuutta. Makuupussi haisi toisinaan märiltä uikkareilta ja oli kai väriltään joskus ollut luokiteltavissa kirkkaankeltaiseksi. Nykyään sävy oli lähimpänä tuoretta kusta. Tai sinappia. Jotain yhtä härskiä joka tapauksessa.
Ammatinvalinta oli jälleen kyseenalaistettavissa, kun tuntia myöhemmin luokan oven takaa raikui niin aivoja järsivä meteli, että sitä olisi tehnyt mielensä kääntyä ympäri ja luikkia kuuseen koko kaupungista. Olisikin ollut suoranaista ylellisyyttä kaivata aamuihinsa jotain muuta.
Kenties jos luokalle heivaisi jonkin ovelan aivopähkinän pohdittavaksi, hän ehtisi lepuuttaa silmiään rakentavan tovin opettajan pöydän alla.
Toiveajattelua.
Silmänalusten varjot tummenivat pari astetta, sänki nytkähti millin pidemmäksi ja raajat kävivät niin raskaiksi, että naamalle valuvien hiusten sivuun pyyhkäiseminen oli liian vaivalloista. Aizawan opiskelijoista erottava ovi tuntui natisevan liitoksistaan. Siinä apinatalossa oli totta vie harvinaisen äänekkäitä apinoita.
Tai ehkä vertaus oli verinen loukkaus apinoita kohtaan. Ehkä olisi pitänyt puhua uhmaikäisistä naperoista. Sellainen oikeastaan kävi järkeen: parivuotiaat kakarat eivät juuri muuta tehneet kuin huusivat, nukkuivat, söivät ja paskoivat. Sama päti suurin piirtein saumattomasti hänen luokkaansakin.
Sen saisi kai nähdä sitten myöhemmin, sopisiko edes osaa porukasta ylentää apinoiden tasolle. Ehkä tosiaan olisi kokeilemisen arvoista panna väki pohtimaan jotain haastavaa ja siinä sivussa tehdä päätelmiä kenenkin kärsivälisyyden tasosta. Perin opettavaista sekä heille että hänelle. Suorastaan verratonta.
Aizawa painoi sormensa oven puupinnalle ja keräsi energiaa liu’uttaa se sivuun.
Olisipa hänellä ollut makuupussinsa mukanaan.
