Metsän syvyyksissä (katseesi minussa) | K-11 | fantasia | 10/10

[hiddenben]

Nimi: Metsän syvyyksissä (katseesi minussa)
Kirjoittaja: hiddenben
Oikolukija: Kaarne (♥)
Ikäraja: K-11
Genre: fantasiadraama, taustalla häilyvä sota, slow burn
Haasteet: Spurttiraapale V (kierros 31), Originaalikiipeily (sanalla kartta), FF1000 (sanalla jänis)
Yhteenveto: Iisa on sotilas, jonka hartioille sysätään valtava taakka löytää pahamaineinen Ragni. Oman ryhmän johtaminen ja pelko tulevasta tekee tiedustelutehtävästä kuitenkin kaikkea muuta kuin helpon.

K/H: Olen jo kirjoittanut novellin siitä, miten Iisan tarina päättyy (sen tekstin päädyin lähettämään kirjoituskilpailuun, joten sen tapahtumat ovat ainakin toistaiseksi salaisuus ). Nyt yritän kirjoittaa, mitä sitä ennen tapahtuu, minkä takia tämä raapalesarja on tutkimusmatka myös minulle. Tällaista sotaisaa fantasiaa on ollut yllättävän kivaa kirjoittaa, joten toivottavasti tykkäätte lukea tätä! Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita. Tarinassa on kahdeksan osaa, jotka julkaisen osa kerrallaan tämän viikon aikana

Metsän syvyyksissä (katseesi minussa)

I

”Selma, Aada, tutkikaa te lähialue. Henrik, hoida hevoset kanssani.”

Polveni notkahtavat ilkeästi laskeutuessani alas satulasta. On melkein aamu. Olemme ratsastaneet koko yön metsäpolkuja pitkin ja lihaksiani särkee. Näen, että muut ovat yhtä voipuneita yön matkasta kuin minäkin, mutta en anna ryhmän lipsua rutiineista. Se voisi koitua kohtaloksemme, ja he tietävät sen.

Selma ja Aada ojentavat hevostensa suitset Henrikille ja katoavat metsään hiljaa keskenään jutellen. Heleä hörähtää minulle lempeästi, kun nostan satulan sen selästä ja riisun suitset. On helpotus saada pieni tauko johtajan roolista ja keskittyä tekemään jotain yksinkertaista ja rutiininomaista. Harjaan ruskeaa karvaa ja puhelen Heleälle hiljaa, etteivät merkityksettömät sanat kantaudu muiden korviin. Tamma kuitenkin kuulee minut: näen, kuinka sen suipot korvat kääntyvät minua kohti.

Kun Heleän karva kiiltää, siirryn hoitamaan Selman hevosta. Harmaa Näkki yrittää näykkäistä minua, kun avaan satulavyön, mutta naksautan sille kieltäni ja jatkan mielenosoituksesta välittämättä.

Kun alan harjata Näkin karvaa, vilkaisen leiripaikalle. Eelis ja Isak virittävät pientä nuotiota, jolla keittää teetä ja valmistaa ruoka. Pidän Isakista ja hänen kaksosveljestään Henrikistä. He ovat molemmat rentoja, leikkisiä nuoria miehiä ja tulevat hyvin toimeen kaikkien kanssa. Kaksoset ovat ne, joiden ympärille me muut kokoonnumme. Selman ja Aadan tunsin jo ennestään. Ainoastaan Eelikseen en ole tottunut. Hänen on tarkoitus olla minun oikea käteni, mutta hänen olemuksessaan on jotain hermostuttavaa. En ole vielä keksinyt, mitä.

Katselen, kuinka hänen puukkonsa välähtelee aamuauringossa kiehisiä vuollessa. Koen jatkuvaa tarvetta pitää häntä silmällä. Meitä on kielletty käyttämästä taikaa tiedusteluretken aikana, mutta olen saanut Eeliksen kiinni useammin kuin kerran taian hyödyntämisestä pienissä tehtävissä. Aseisiin valettua vähäistä taikuutta ei voi ottaa takaisin, joten niiden käyttäminen on sallittua, mutta alueen tutkiminen tai tulen sytyttäminen taialla on ehdottomasti kielletty. Olen kuitenkin alkanut epäillä, että Eeliksen suhde taikuuteen on omalaatuinen.

Kun saamme Henrikin kanssa hevoset harjattua, kävelen nuotiolle. Eelis kohottaa katseensa minuun ja kohottaa kulmiaan leikkisästi kuin hän tietäisi, että olen katsellut häntä kauempaa.

”Ei taikaa, aliupseeri”, sanon. Kaikkia muita kutsun heidän omilla etunimillään, mutta jostain syystä puhuttelen Eelistä hänen sotilasarvollaan.

”Ei tietenkään, upseeri”, Eelis vastaa, mutta näen hänen hymystään, ettei hän ota käskyä tosissaan.

Tuli tarttuu hänen kiehisiinsä sekunneissa. En osaa sanoa, käyttikö hän vuolemiseen taikaa vai ei.

[Kaarne]

EKA!

Ah tuo lopetus, Eelis on kyllä kuuma.  Mikään ei sytytä meikän sydäntä (ja ilmeisesti kiehisiä, hehee) paremmin kuin miehet, jotka käyttävät taikuutta tai ehkä eivät, ja ovat rentoja ja itsevarmoja ja silleen. Kyllä se Iisakin pian lämpeää ja sitten vasta onkin hyvää menoa.

Tää oli mun mielestä oiva aloitus sarjalle ja nautin kovasti siitä, miten niukin sanoin sait maalattua kiinnostavan asetelman ja alkuhahmotelman maailmasta. Toki mulla on jo ennakkokäsitystä sen yhden novellin myötä, mutta tää toimii varmasti ilmankin! Ja mikään ei muutenkaan ole parempaa kuin metsään ja nuotion ääreen sijoittuvat tekstit, joissa on found family -meno. (Jos kohta ei ihan vielä, mutta pian kuitenkin.)

Odottelen tämän jatkoa innolla siitäkin huolimatta, että olen sen lukenut jo.  JAU!

[Thelina]

Ooh, upeaa, että olet kirjoittanut lisää tästä maailmasta ja näistä hahmoista! Tykkään kovasti päähenkilö Iisasta, hänessä on selvästi vahvuutta, mutta myös pehmeyttä, joka tulee esiin esimerkiksi hevosia hoitaessa. Muistakin hahmoista paljastui jo vähän jotain: olen ihan samaa mieltä Kaarnen kanssa Eliaksesta ja tykkäsin myös tuosta yksityiskohdasta, että Henrik ja Isak ovat kaksosia. Tämän maailman taikuudesta haluan ehdottomasti tietää lisää! Kiehisten vuoleminen, nuotio ja tämä pysähdys keskellä tiedusteluretkeä olivat jotenkin kotoisia yksityiskohtia, mutta sitä maustaa ihanasti tuo Iisan ja Eeliksen välillä oleva jokin Jään innolla odottelemaan seuraavia osia

[hiddenben]

Kaarne, eih, mikä klisee laittaa hyvännäköinen mies vuolemaan kiehisiä  En edes tajunnut kuin vasta nyt. Kuuma, kuumempi, Eelis. Mutta mukavaa, että olen onnistunut luomaan miellyttävän mieshahmon Found family -huomiosi oli todella kiva, sillä sitäkään en ollut ajatellut aiemmin, mutta se pitää täysin paikkaansa! Ja nuotiotekstit ovat kyllä best. Kiitos, kun tulit heti kommentoimaan ja kertomaan kivoja juttuja ♥

Thelina, ilahduin niin paljon, kun huomasin sinun huomanneen tämän! Ja kivaa, että haluat lukea tästä maailmasta lisää, koska se on viime viikkoina vienyt minun ajatukseni pois kaikista muista kirjoitusprojekteista Tämä ensimmäinen osa oli vielä aika kotoisa, seuraavissa osissa tulee vähän enemmän karua arkea mukaan, mutta toivottavasti saan edelleen sujautettua mukaan vähän arkisempia, mukavampia yksityiskohtia. Kiitos kovasti kivasta kommentista ♥

K/H: Tiistai tuntuu tänään maanantailta, mutta ehkä uusi osa pelastaa! Tässä saadaan tietää vähän enemmän Iisan (ja hänen kansansa) vihollisesta Ragnista.

II

Illan tullen jatkamme jälleen matkaa. Olen nukkunut vain muutaman tunnin verran, mutta pienikin määrä unta auttaa eteenpäin. Kun en käytä taikaani konkreettisiin tekoihin, se keskittyy vahvistamaan minua sisältäpäin: vähäisestä levosta huolimatta aistini ovat tarkat ja lihaksetkin ovat palautuneet edellisyöstä.

Eelis johtaa joukkoa, minä tulen viimeisenä. Ratsastamme päätien rinnalla kulkevaa metsäpolkua pitkin, suojanamme metsän varjot ja yön pimeys.

Pidän mielelläni joukon perää, sillä se antaa minulle hengähdystauon ryhmäni katseilta ja odotuksilta. En ole vieläkään tottunut upseerin nimikkeeseen enkä kaikkeen siihen valtaan, mitä sotilasarvo mukanaan tuo. Jos olisin itse saanut valita, olisin pitäytynyt tiedustelijana suuremmassa ryhmässä, mutta taikuuteni vahvuuden ja muut kykyni huomattuaan armeijan johto oli antanut minulle uuden sotilasarvon, ikioman ryhmän ja vastuusta raskaan tehtävän selvittää Ragnin sijainti.

Yritän olla ajattelematta Ragnia liikaa. Silti hänen kuvansa kohoaa mieleeni aina, kun unohdan varoa: kuinka hänen tummat hiuksensa hulmusivat, vaikka korkealla kalliolla oli tyyntä. Kuinka hänen silmänsä kipunoivat uskosta omaan tahtoon ja kuinka vahva, pimeä taikuus muodosti rihmoja hänen sormiensa välille. Muistan ajatelleeni, että jopa keskiyön täysikuu piiloutui pilven taa Ragnin raivostuessa armeijan yrityksestä kukistaa hänet. Minä seurasin tapahtumia kauempaa suuren siirtolohkareen takaa silloisen ryhmäni kanssa. Muistan, kuinka käteni puristui kirveenvarren ympärille, vaikka Ragnin edessä ase olisi ollut hyödytön. Koivusta veistetty varsi toi minulle kuitenkin siinä hetkessä turvan tunnetta.

”Iisa?”

Säpsähdän ajatuksistani tajutakseni, että olemme kääntyneet metsäpolulta ja saapuneet pienen järven rantaan. Ryhmäni tuijottaa minua.

”Sopiiko, että pidämme tauon?” Aada kysyy huolestunut ryppy kulmiensa välissä. Kuulen äänestä, että hän on esittänyt kysymyksen jo kerran.

Katson ylös nähdäkseni, kuinka pitkälle kuu on ehtinyt liikkua taivaankantta pitkin, mutta taivas on pilvistä tumma. Heleä vaihtaa painoa puolelta toiselle, ja siitä päättelen pienen tauon olevan kaikille tarpeellinen.

”Puoli tuntia”, sanon ja yritän kuulostaa siltä kuin kaikki olisi hyvin.

Tunnen Eeliksen katseen itsessäni, mutta en halua kohdata sitä. En nyt, kun pelko Ragnista puristaa edelleen rintaani.

[Isfet]

Otsikossa lukee fantasia, joten täällä minä olen 

Vaikka ei sillä, että minulla mitään järkevää sanottavaa olisi. Mutta tämä raapalesarja vaikuttaa huikealta, joten halusin tulla kiittelemään ja varmistamaan, että teksti jää seurantaan 

Fantasia ja sota kelpaavat kyllä, ja kun mukana on vielä sotilasarvojakin (joita toisten kohdalla käytetään ja toisten ei, heh) niin homma alkaa väkisinkin vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tiedän ettei hahmoja ole vielä hirveästi esitelty, mutta silti jotenkin pidän jo heistä kaikista. Lisäksi toinen raapale valotti Iisaa hyvin, etenkin viimeiset virkkeet:

Tunnen Eeliksen katseen itsessäni, mutta en halua kohdata sitä. En nyt, kun pelko Ragnista puristaa edelleen rintaani.

Johtajan tulee toki aina näyttää joukkonsa edessä siltä, että hänellä on homma hanskassa, mutta jotenkin minusta tuntuu ettei Iisa halunnut erityisesti kohdata juuri Eeliksen katsetta.  (Btw, "kuuma mies vuolemassa kiehisiä" -keskustelunne ilahdutti sivustaluettunakin luvattoman paljon. )

Taikuudenkuvaus viehättää minua myös erityisesti ♥

Kun en käytä taikaani konkreettisiin tekoihin, se keskittyy vahvistamaan minua sisältäpäin: vähäisestä levosta huolimatta aistini ovat tarkat ja lihaksetkin ovat palautuneet edellisyöstä.

Tähän en ole aikaisemmin törmännyt, kiva idea! Lisäksi mietin luonnollisesti miksi taikuutta ei saa käyttää, sekä ihastelin rihma -sanan käyttöä Ragnin kuvauksen yhteydessä.

Koska minunkin oloni tuntuu vähintään maanantailta ja sitä paitsi oppitunnit jatkuvat kohta, jätän tämän kommentin nyt tähän. Kiitos tähänastisista osista ja tsemppiä jatkoon! ♥

[hiddenben]

Isfet, olipa kivaa saada kommentti sinulta! Iso kiitos kaikista kehuista! Erityisesti kommenttisi hahmoista ilahdutti, kun näin lyhyessä sarjassa raapaleita ei ehdi oikein syventyä mihinkään tai kehenkään Tämän raapalesarjan aikana en taida missään vaiheessa selittää tarkemmin, miksi taikaa ei saa käyttää, joten selitän sen nyt! Se johtuu siitä, että jos joku Iisan ryhmästä käyttäisi taikaa, Ragni voisi silloin havaita heidät ja saada etulyöntiaseman. Siksi heidän pitää välttää taian käyttämistä viimeiseen hetkeen saakka. Minäkin luulen, että Iisa haluaa vaikuttaa erityisen vahvalta juuri Eeliksen edessä Suuri kiitos kivasta kommentista! ♥

K/H: No niin, aika tuoda vähän lisää synkkyyttä tarinaan. Elämä ei saa olla liian helppoa, eihän?

III

Kun muut riisuutuvat alasti ja hyppäävät vilvoittavaan veteen uimaan, minä kiipeän viileälle kalliolle ja katson metsän rajaamaa poukamaa. Järvimaisema rauhoittaa ahdistuksen tiukentamaa rintakehääni ja muistan jälleen, kuinka hengittää syvään. Hiljalleen aistini rentoutuvat.

Henrik ja Isak sukeltelevat pinnan alle ja nappaavat Selmaa ja Aadaa nilkoista kiinni. Heidän naurunsa kuulostaa kauniilta ja vieraalta tummassa yössä. Tunnen sisälläni kaipauksen nauraa niin kuin he, mutta huoli ja ahdinko tehtävästäni painavat liikaa.

Kuulen ääniä takaani ja käännyn katsomaan, kun Eelis kiipeää kalliolle. Hän on jo pukenut päälleen armeijan metsänvihreät vaatteet, mutta tummista hiuksista tippuu yhä vesipisaroita.

”Upseeri”, Eelis tervehtii ja nyökkään ennen kuin käännän katseeni takaisin järvelle. Eelis istuu viereeni.

”Katselin karttaa”, hän aloittaa ja ottaa moneen kertaan taitellun paperin taskustaan. Haluaisin käskeä häntä säilyttämään karttaa suojataskussa, sillä taitteet kuluttavat sen yksityiskohtia, mutta silloin joutuisin vastaamaan johonkin hänen nasevaan kommenttiinsa enkä juuri nyt jaksa sitä. ”Voimme jatkaa metsäpolkua vielä päivän tai kaksi, mutta sitten meidän on otettava suunta kompassista ja kuljettava metsän läpi. Toisella puolella on niittyjä -” Eelis osoittaa laajaa vaaleaa aluetta ”- ja muita alavia maita.”

”En pidä avoimista alueista”, mutisen. ”Ne eivät tarjoa mitään suojaa.”

Nurinani huvittaa Eelistä. Hänen naurunsa on matala ja saa rintakehäni väreilemään.

”Entä hevoset?” kysyn.

”Riippuu siitä, miten paljon taikaa havaitsemme. Jos Ragni on lähellä, meidän pitää ryömiä. Jos niin käy, voimme ohjata hevoset etsimään oman, suojaisamman reittinsä niittyjen toiselle puolelle, missä metsä jälleen jatkuu.”

”Siihen tarvitaan taikaa”, sanon ja katson Eelistä tiukasti. Hän kohottaa toista kulmaansa.

”Ei niin paljon, että jäisimme kiinni.”

Tuijotamme toisiamme, molemmat varmoina kannastamme, kunnes Selma kiljahtaa inhosta. Lyhyen keskustelumme aikana muut ovat nousseet vedestä ja pukevat päälleen, kun Selma kohottaa jalkaansa ja katsoo jalkapohjaan tarttunutta ruskeaa… kakkaa.

Henrik ja Isak tuijottavat jalkapohjaa hetken ennen kuin remahtavat nauruun. Aada kikattaa kaksin kerroin taittuneena, ja pian minunkin on vaikea pidätellä virnettä. Selma hyppii yökkäillen yhdellä jalalla takaisin järveen ja kuuraa raivokkaasti ulostetta jalkapohjastaan. Sillä välin Henrik käy katsomassa, minkä eläimen jätöksistä on kyse.

”Astuit sitten rusakon papanoihin”, hän ilmoittaa Selmalle virnuillen.

Rusakko. Hymy kuihtuu kasvoiltani ja kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin. Vilkaisen Eelistä. Hän on kuullut samat huhut kuin minäkin.

Puhutaan, että rusakko on Ragnin tunnuseläin. Se saattaa olla jopa Ragni itse eläimen muodossa. Rusakot eivät viihdy näin syvällä metsässä, mutta papanoiden tuoreuden perusteella tämä yksilö on ollut täällä vain hetkiä aiemmin.

”Se ei välttämättä ole hän”, Eelis sanoo hiljaa, mutta kuulen epävarmuuden hänen äänestään.

Pelko värisyttää koko kehoani. Onko Ragni meidän jäljillämme?

Kuka täällä oikeastaan jahtaa ja ketä?

[hiddenben]

K/H: No niin, aika tuoda Eeliksen taustaa hieman esille!

IV

Ajatus Ragnista jäljillämme tekee minut säikyksi ja levottomaksi. Säpsähdän pientäkin räsähdystä ja pälyilen jatkuvasti ympärillemme, vaikka Heleä ei osoita mitään hermostumisen merkkejä. Yritän etsiä lisää merkkejä rusakosta, mutta yön tunnit ovat hiljaisia. Ryhmäni jutustelee rennosti ja näyttää nauttivan matkanteosta, mutta minulle metsän syvyys ei tuo enää turvaa.

Pelko puristaa rintaani niin, että on hetkiä, jolloin mietin ryhmäni jättämistä ja pakenemista. Vain tunne vastuusta saa minut pysymään polulla.

Eelis tuntuu huomaavan ahdinkoni. Kun leiriydymme pienelle aukiolle päivälevon ajaksi ja muut käyvät nukkumaan, Eelis jää pitämään minulle seuraa. Keitämme teetä ja istumme hiljaisina. Auringonsäteet siivilöityvät havupuiden oksien läpi, ja yksi kerrallaan muut nukahtavat. Hiljaisuus nuotion äärellä ahdistaa.

”Sinunkin pitäisi levätä”, sanon, mutta äänestäni puuttuu upseerin käskyttävä sävy. Eelis naurahtaa ja juo teetä.

”En minä lepoa kaipaa. Jaksaisin varmasti matkata muutaman päivän ilman taukoja, jos vain Kuura ja te muut kestäisitte tahdissani.”

Pyöräytän silmiäni, mutta jokin Eeliksen vastauksessa kiehtoo minua. Olen osannut epäillä hänen taikuutensa olevan minun taikuuttani vahvempaa, mutta en ole ollut varma. Nyt uteliaisuuteni vie voiton.

”Mitä teit ennen kuin liityit armeijaan?”

”Olin yliopistolla tutkijana.”

Olen nielaista väärään kurkkuun vastauksen kuullessani. Eelis virnistää.

”Tein tutkimustyötä alkemian puolella. Kuinka taikaa voidaan ujuttaa esineisiin.”

”Eihän se ole mitään uutta?”

”Ei, mutta taikuutta on käytetty materiaalien vahvistamiseen vain vähän”, Eelis vastaa ja kääntää katseensa minusta nuotion avuttomiin lieskoihin. ”Minä yritän selvittää, kuinka paljon ne kestäisivät.”

Silloin metsässä räsähtää ja lintupariskunta lähtee lentoon läheisen koivun oksalta. Koko kehoni jännittyy, käteni kulkeutuu vyössäni lepäävälle kirveelle. Tarkkailen ympäristöäni, mutta metsä ympärillämme vaikuttaa autiolta. Kun mitään ei näy eikä kuulu, yritän rentoutua jälleen, vaikka sydämeni hakkaa edelleen liian nopeasti rintakehää vasten.

Vasta silloin huomaan, että Eelis istuu edelleen rennosti risti-istunnassa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Tunnen hänen katseensa itsessäni ja häpeä alkaa poltella kehoani. Miten minusta ikinä tehtiin upseeri, tällaisesta hermoheikosta pelkurista? Miksei Eelis voinut ottaa kaikkea tätä paskaa niskaansa? Hän tekisi tämän työn minua paremmin.

Hengitän muutaman kerran syvään ja yritän muistella, mihin keskustelumme jäi.

”Mitkä materiaalit kiinnostavat sinua erityisesti?” kysyn, kun lopulta muistan. Yritän kohdata Eeliksen katseen itsevarmana, mutta tuskin onnistun siinä. Hän tuijottaa minua pitkään ennen kuin vastaa.

”Tikarit, kirveet, erilaiset teräaseet. Erityisesti pohjoisessa taottu metalli kestää paljon taikaa.”

”Kuinka paljon?”

”En ole vielä saanut selville”, Eelis sanoo ja käärii vasenta hihaansa hieman ylemmäs. Värttinäluun kohdalla näen yhden syvän, tummanliilan arven. Se saa minut ajattelemaan verenmyrkytystä. ”Mutta yrittänyttä ei laiteta.”

Arpi saa minut värisemään. Uskallan tuskin kuvitella, mitä kaikkea taikuudella kyllästetyt tikarit voivat saada aikaan.

[hiddenben]

V

Kuljemme metsässä vielä kahden yön verran ennen kuin saavumme sen rajalle. Käyntimme on hidasta, kun emme kulje enää polulla ja joudumme taittamaan viimeisen osuuden jalan. Se ei kuitenkaan haittaa minua, sillä hevoset saavat paljon tarvitsemaansa lepoa ja me saamme vetreytettyä ratsastamisesta jäykistyneitä lihaksiamme.

En näe enää jälkiä rusakosta ja hiljalleen lakkaan etsimästä sitä. Sen sijaan mietin yhä useammin Eeliksen käsivarren arpea ja hänen ajatustaan aseiden täydellistä kyllästämistä taialla. Keskustelun jälkeen tuntemani pelko on hiljalleen muuttunut uteliaisuudeksi.

Saapuessamme metsän reunalle huoli pakkautuu kuitenkin jälleen rintakehääni. Edessämme avautuva niitty on vehreä ja täynnä kukintoja. Kauneudesta on kuitenkin vaikea nauttia, sillä me kaikki aistimme sen: taialla viritetyn rajan, joka odottaa jossain niittyalueen toisella puolen. Ragnin raja, vihollisten alue.

On vasta aamuyö eikä aamu ole valkenemassa vielä hetkeen. Päätän, että odotamme loppuyön ja seuraavan päivän ennen kuin jatkamme: olisi mielipuolista lähteä ryömimään niityn läpi toiselle puolelle ja valmistautua mahdolliseen taisteluun ilman kunnollista lepoa.

Eelis katsoo kartasta sopivan paikan ja johdattaa meidät noin sadan metrin päähän metsän reunasta. Sieltä käsin voimme tehdä tiedusteluretkiä lähemmäs rajaa ja samalla etäisyytemme siitä pitäisi pitää meidät turvassa h-hetkeen saakka.

Lähetän kaksoset tutkimaan niittyä ympäröivää metsää ensi yötä varten, ja muut alkavat pystyttää leiriä. Harjaan Heleän turkkia pitkään ja hartaudella. Puran hermostukseni pitkiin ja voimakkaisiin, rutiininomaisiin vetoihin. Heleä tuntuu yllättävän rauhalliselta lähestyvästä vaarasta huolimatta. Ehkä se on niitä, jotka hermostuvat vasta, kun siihen on aihetta.

”Minulla on sinulta paljon opittavaa”, sanon Heleälle ja saan vastaukseksi paljonpuhuvan puuskahduksen.

”Upseeri?”

Eelis on huomaamattani kävellyt aivan lähelleni. Puna kohoaa poskilleni kääntyessäni katsomaan häntä. Hänen kasvonsa ovat poikkeuksellisen vakavat, kirkkaansinisten silmien katse pohtiva. Pyyhkäisen kasvoilleni valahtaneen vaalean hiussuortuvan korvan taakse.

”Niin?”

”Kun olemme saaneet hevoset hoidettua ja leirin pystytettyä, pyytäisin mahdollisuutta keskustella kanssasi kahden.”

Yritän lukea äänenpainosta, mitä asiaa Eeliksellä on, mutta kaikista ryhmäni jäsenistä juuri häntä on kaikkein vaikein lukea. En kuitenkaan utele enempää vaan vastaan myöntävästi.

[Thelina]

Kiinnitin toisessa raapaleessa huomiota samaan yksityiskohtaan kuin Isfet: että taikuus vahvistaa Iisaa sisältä silloin, kun hän ei käytä sitä. Taikuus jäi kiehtomaan myös kolmannesa raapaleessa: miten hevosten suojaaminen sen avulla tehtäisiin ja miten taikuuden käytöstä voi jäädä kiinni? Ilmeisesti Iisan joukko voi havaita vihollisten taikuuden jollakin keinolla ja toisin päin.

Ragni kuulostaa juuri sellaiselta komealta viholliselta, johon lukija voi salaa olla vähän ihastunut todella mielenkiintoista, että hänellä voi olla myös eläinhahmo ja nimenomaan huomaamaton ja pieni rusakko, eikä esim. jokin voimakas petoeläin. Ovelaa! Tuo tieto toi synkkyyttä hassuttelevaan kohtaan, jossa Selma astui papanoihin. Muutenkin tässä pysyy mielestäni hienosti yllä tuo tunnelma, että ollaan menossa kohti vaaraa ja tehdään matkaa vaikeissa oloissa, eikä se unohdu vaikka välillä olisikin lepohetkiä ja naurua ilmassa.

Joka raapaleessa selviää ilahduttavasti jotakin uutta eri hahmoista! Todella inhimillistä, ettei Iisa olekaan niin itsevarma ja vahva, kuin miltä aluksi näytti tai miltä hän päällepäin yrittää vaikuttaa. Vaikean tehtävän edessä on helppo ajatella, että kunpa rauhallinen ja rento Eelis voisi johtaa joukkoa. Eeliksen taustasta oli mielenkiintoista kuulla! Ja viimeisin raapale jäi kutkuttavaan kohtaan, palan halusta tietää, mitä asiaa Eeliksella oikein on!

[Isfet]

Nämä ovat kyllä kivoja fantasiatunnelmapalasia ♥ Ja huippua kun on saanut lukea joka päivä vähän lisää! Toisaalta on kauhiaa että tämä loppuu ihan kohta.

Tunnen sisälläni kaipauksen nauraa niin kuin he, mutta huoli ja ahdinko tehtävästäni painavat liikaa.

Iisalla on selvästi rankkaa vastuunsa kanssa, mikä käy ilmi hyvin myös tuosta neljännen raapaleen pohdinnasta siitä, miten Eelis olisi hänen mielestään parempi johtamaan heidän joukkoaan. Ehkä valinnalle on kuitenkin joku hyvä syy, siihen uskominen ainakin helpottaisi taakkaa. Eeliksen taustan avaaminen oli mielenkiintoista, toki syntyi myös valtavasti lisäkysymyksiä! Ja Iisalta haluaisin luonnollisesti tietää enemmän 

Edessämme avautuva niitty on vehreä ja täynnä kukintoja. Kauneudesta on kuitenkin vaikea nauttia, sillä me kaikki aistimme sen: taialla viritetyn rajan, joka odottaa jossain niittyalueen toisella puolen. Ragnin raja, vihollisten alue.

Jännittävissä tunnelmissa ollaan, eikä tätä helpota ainakaan se, että eräs aliupseeri tahtoo henkilökohtaista aikaa joukon johtajan kanssa! Onko luvassa vääntöä taikuudenkäytöstä pelin kovetessa, vai jostain aivan muusta, sen kun tietäisi. Arvailla toki voi 

Ja olisiko jo tänään uusi osa tulossa? Jään odottelemaan.

[hiddenben]

Mitä ihania kommentteja, kiitos molemmille! ♥

Thelina, arvelet oikein! Eli ne, jotka voivat käyttää taikaa, voivat myös aistia muiden käyttämän taian. Sen takia taikuudesta pidättäytyminen pitää Iisan ja muut ns. näkymättöminä. Eelis ja Iisa ovat vain sitten eri mieltä siitä, miten paljon taikaa uskaltaa olosuhteet huomioon ottaen käyttää Kivaa kuulla, että onnistun tunnelman suhteen! Heh, mutta nyt on kuitenkin pakko paljastaa, että Ragni on nainen! Eipä sillä, voi nainenkin olla komea ja helposti ihastuttava, mutta halusin tuoda tämän esiin Kiitos ihanasta kommentista, se sai minut hymyilemään ♥

Isfet, ihana kuulla, että olet seuraillut tätä päivittäin! Vielä/enää kolme osaa jäljellä, mutta sen voin kyllä sanoa, etten ole vielä saanut tarpeekseni tästä maailmasta ja Iisasta ryhmineen, eli jatkoa voinen luvata melko luottavaisin mielin Arvauksiasi oli hauska lukea, tässä saat onneksi jo hieman tietoa, mitä seuraavaksi tapahtuu! Kivaa myös, että haluat tietää hahmoista enemmän - sen kuuleminen ilahduttaa suuresti! Kiitos kommentistasi! ♥

K/H: No niin, päivän osa! Seuraavaksi nähdään, mitä asiaa Eeliksellä on. Eeliksen ja Iisan keskustelu jatkuu seuraavien raapaleiden ajan loppuun saakka, eli painavaa asiaa on luvassa Kiitos, kun luet! ♥

VI

Eelis johdattaa minut suuren siirtolohkareen juureen monen kymmenen metrin päähän muista. Kiipeämme kivelle, ja suljen hetkeksi silmäni aamuauringon säteiden valaistessa kasvojani. Olemme olleet niin pitkään korkean metsän suojissa, että huomaan kaipaavani alavampia maita: kaukaisuudessa siintävää horisonttia, jota katsella. Sitä ei tosin tunnu olevan minulle luvassa.

Tunnen Eeliksen katseen itsessäni ja avaan silmäni, mutta en katso häntä vaan siirtolohkareella kasvavaa vaaleanharmaata jäkälää.

”Mistä halusit puhua?”

”Ragnista.”

Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin ja vilkaisen Eelistä. Hänen äänensä on niin varma, hänen katseensa niin rauhallinen, että kadehdin häntä.

”Miksi?”

”Ajattelin, että sinulle tekisi hyvää puhua hänestä”, Eelis sanoo ja lisää sitten varmuuden vuoksi: ”Upseeri.”

Tuhahdan. En tunne olevani upseeri: käytökseni ei muistuta vähääkään sotilasarvon ilmaisemaa arvokkuutta ja älykkyyttä. Olen vain Iisa, pelkkä rivisotilas, joka sattui tekemään oikeaksi tulkitun päätöksen oikeaan aikaan. Tämä kaikki on yksi suuri virhe.

Pudistan päätäni. “Kutsuisit minua Iisaksi.”

Eelis hymähtää. “Etkö pidä upseerin nimikkeestä?”

“En ole ansainnut sitä”, sanon. Silloin Eelis heittää minua kävyllä, joka lyhyestä etäisyydestä huolimatta kopsahtaa poskeani vasten yllättävän kivuliaasti. Älähdän ja käännyn katsomaan häntä kulmat kurtussa. “Mutta vain, koska teemme sinunkaupat, se ei tarkoita, että voit käyttäytyä miten haluat.”

Eelis näyttää niin ilkikuriselta, että minua ärsyttää. Hän virnistää ja riisuu päältään lämpimän neuleen. En voi olla katsomatta paidan alta paljastuvaa pientä ihonkaistaletta. Karvoitus vatsan seudulla on yhtä tummaa kuin Eeliksen hiukset.

Käännän katseeni takaisin kiven pintaan ennen kuin Eelis huomaa tuijotukseni.

“Hyvä on sitten, Iisa”, hän sanoo. Värähdän kuullessani nimeni hänen lausumana. “Mitä sinä mietit Ragnista?”

Nyhdän jäkälää likaisilla kynsilläni. Ääneni on pieni ja mitätön, kun saan lausuttua synkän ajatukseni ääneen: ”Pelkään, ettei häntä voi kukistaa.”

”Miksi ei?”

”Olitko Katajankaaren taistelussa?”

Eelis pudistaa päätään. ”Emme ehtineet sinne ajoissa. Sitten meitä jo kiellettiin tulemasta.”

Nyökkään.

Koko operaatio oli katastrofi. Pääjoukot hyökkäsivät ilman läpimietittyä suunnitelmaa liian aikaisin, joko kärsimättömyyden tai pelon riivaamana, ja olivat jo muutamassa tunnissa selkeästi alakynnessä. Kun silloinen ryhmäni saapui paikalle, taistelu oli jo kääntymässä vihollisten voitoksi. Piilouduimme kauemmas seuraamaan tilannetta. Silloin sain nähdä Ragnin voiman kaikessa kauheudessaan. Yksikään hänen näkökentässään oleva sotilas ei jäänyt henkiin vaan kuoli pimeän taikuuden voimasta nopeasti tai hitaasti tuskasta huutaen, itkien, ulisten, uikuttaen. Se yö ei tuntunut päättyvän koskaan. Ragni nautti aiheuttamastaan kivusta ja näytti siltä, kuin hän olisi ravinnut itseään valuttamallaan verellä. Harva kykeni katselemaan sitä. Aliupseerin luvalla saimme perääntyä, jos halusimme.

”Moni teki juuri niin, pakeni”, sanon Eelikselle, joka on kuunnellut kertomustani liikahtamatta. ”Mutta minä jäin.”

”Silloin sinusta tuli Katajankaaren sankari.”

”Niin.”

[hiddenben]

VII

Istumme hetken hiljaisina. Kauempaa kuuluu teepannun kolinaa ja reppujen solkien kilinää, kun muut alkavat valmistaa päiväruokaa. Vilkaisen leiriin. Henrik ja Isak ovat palanneet tiedusteluretkeltä ja näyttävät sen verran rennoilta, että heillä tuskin on mitään tärkeää raportoitavaa. Eelis tulee istumaan aivan viereeni siirtolohkareen reunalle.

”Kadutko, että pelastit kenraalin?”

Pudistan päätäni. Vaikka juuri kyseinen kenraali ylensi minut upseeriksi ja antoi minulle tämän pirullisen tehtävän, en kadu hänen pelastamista.

“Kadun vain sitä, miten yritin pelastaa hänet.”

”Sinähän käytit taikaasi, et muuta.”

”Ja sain sillä Ragnin jakamattoman huomion.”

Vastaukseni saa Eeliksen viimein hiljaiseksi. Keskustelumme aikana aurinko on noussut yhä korkeammalle ja sen lämpö saa minut hikoilemaan. Riisun lämpimän neuleen päältäni. Vaikka tuulenvireen hyväily iholla tuntuu ihanalta, tunnen oloni samalla alastomaksi pelkässä lyhythihaisessa.

“Kertoisitko, mitä tapahtui?”

“Ragnin huomion ollessa toisaalla, lähdin liikkumaan kallioiden lomassa kohti kenraalia. Kun pääsin hänen luokseen, hän pystyi tuskin hengittämään. Ragnin taika puristi hänen keuhkojaan kasaan”, sanon. Muisto saa kylmät väreet kulkemaan kehoni läpi. “Vein käteni hänen keholleen ja aloin purkaa mustan taian luomia rihmastoja. Niitä oli kaikkialla ja ne panivat vastaan, korjasivat itsensä heti, kun olin saanut ne rikottua. Työ oli viedä minulta kaiken."

Hiljenen hetkeksi miettimään tuota hetkeä ennen kuin jatkan:

"Mutta sitten tapahtui jotain. Löysin tavan tukahduttaa Ragnin käyttämää taikuutta, löysin tavan tukahduttaa rihmastot lopullisesti. Kun kenraali pystyi jälleen hengittämään, autoin hänet takaisin metsän suojiin.”

Kertoessani olen huomaamattani vienyt käteni kirveelleni. Sivelen sen terää sormenpäällä ja tunnen ohuesti siinä värisevän taikuuden voiman. Jossain sisälläni, kaiken sen pelon ja kauhun alla, mitä Ragnia kohtaan tunnen, huomaan myös halun upottaa kirveeni terän hänen selkäänsä. Haluan rusauttaa hänen selkärankansa kahteen osaan, haluan tukahduttaa kaiken sen pimeän taikuuden, joka hänen kehossaan virtaa. Haluan päättää tämän sodan.

Silti pelko minussa voittaa aina lopulta rohkeuden. Käännyn katsomaan Eelistä, joka kohtaa katseeni vakaana.

”Kun olin saanut kenraalin suojaan ja katsoin vielä kerran kallioille, näin Ragnin katsovan suoraan minuun. Hän tietää, mihin pystyn.”

[Isfet]

Heitän tänne vielä jotain ennen viimeistä osaa 

Tosiaankin, jännittää vähän millainen loppu tähän tulee! Hyvä kuitenkin että jatkoa on luvassa   

Viimeinen osa herätti hurjasti pohdintoja. Mistä Ragni ammentaa taikuutensa sen muodon ollessa noin toisenlainen, ja oivalsiko Iisa huomaamattaan jonkin toisen lähestymistavan vai onko hänenkin taikuudessaan jotain erityistä? Asettaisin kyllä panokseni ensimmäiselle teorialle, sikäli kun hänenkään yrityksensä eivät alun alkaen kantaneet hedelmää. Pohdintojen lisäksi ilahduttavia kohtia toki olivat Eeliksen aiheuttamat väristykset sekä istuminen aivan viereen.

Silti pelko minussa voittaa aina lopulta rohkeuden. Käännyn katsomaan Eelistä, joka kohtaa katseeni vakaana.

”Kun olin saanut kenraalin suojaan ja katsoin vielä kerran kallioille, näin Ragnin katsovan suoraan minuun. Hän tietää, mihin pystyn.”

Loppu tietysti oli värisyttävä. Iisa selvästi pelkää itsensä olevan kohde, mutta heijastuuko tämä myös peloksi koko joukkueen puolesta? Ja pelkääkö Iisa olevansa kykenemätön/oikeuttamaton johtamaan joukkoaan myös, koska ei osaa tarkalleen määritellä miten hän sai aikaan sen, mikä teki hänestä sankarin?

Niin paljon kysymyksiä, vain yksi osa jäljellä! Kiitos tähänastisista, ja palaillaan 

[hiddenben]

Isfet, heh, päätinkin pidentää tarinaa vielä kahdella osalla lisää, eli osia on yhteensä 10 Näin siinä käy, kun idea alkaa ottaa itsenäisiä askelia... Mutta toivottavasti ei haittaa Taikuuspohdintojasi oli mielenkiintoista lukea, esität kyllä hyviä kysymyksiä, jotka laittavat omatkin ajatukset liikkeelle! Myös kysymyksesi Iisan peloista ja epäröinnistä ovat hyviä, ehkä nämä seuraavat osat vastaavat kysymyksiisi ainakin jotenkuten. On sanottava, että raapalemitta tällaisessa tekstissä ei tunnu ihan riittävän ja sen takia pelkäänkin, että liian paljon jää kertomatta Kuinka vain, iso kiitos kommentistasi! Sitä oli ilo lukea ♥

K/H: Niin, no niin. Eilinen oli täynnä Aikuiselämän Asioita, joten kahdeksas osa jäi julkaisematta. Sen sijaan saattekin tänään luettavaksi kaksi osaa! Eli kahdeksas ja yhdeksäs osa, huomenna sitten kymmenes. Lupaan, että se on viimeinen!

VIII

Yllätyn huomatessani virneen kohoavan Eeliksen kasvoille.

“Yritätkö siis sanoa, että sinä olet Ragnin pahin vihollinen?” Eelis kysyy, kun kohotan kulmiani kysyvästi.

Puna kohoaa kasvoilleni. Juuri sitä minä olen ajatellut. Juuri siksi minä pelkään. Mutta Eeliksen reaktion nähdessäni minua alkaa nolottaa teoriani itsekeskeisyys.

“Tiedätkö jonkun muun, joka on onnistunut tekemään saman kuin minä?”

“En”, Eelis myöntää. “Mutta saat sen kuulostamaan niin dramaattiselta. Olet niin pienikokoinen ja aina murjottamassa, etten olisi uskonut sinua sodan suureksi johtajattareksi.”

Tuhahdan. “Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle yhtään mitään, aliupseeri.”

“Auts”, Eelis naurahtaa ja muksauttaa minua olkapäähän. “Älä viitsi, Iisa. Kutsuisit minua nimelläni. Enkä tarkoittanut, ettetkö voisi olla sodan suuri johtajatar. Mietin vain, tietääkö sitä kukaan muu kuin sinä ja minä. Ja Ragni, tietenkin.”

Kohautan hartioitani. En välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Haluan vain tietää, onko minulla mitään mahdollisuuksia voittaa. Onko olemassa keino päihittää Ragni vai olenko kävelemässä kohti omaa kuolemaani?

Huomaan Eeliksen pyörittelevän peukaloaan arvellaan. Päivänvalossa se ei näytä yhtä kauhealta kuin nuotion lieskoissa.

“Miten sen toimii -”, aloitan empien. “- esineiden kyllästäminen taialla? Millainen vaikutus sillä on niihin?”

Kukaan korkeammassa jaostossa ei hyväksyisi kysymystä, jonka Eelikselle esitän. Mutta he eivät tiedä, millaiseen tilanteeseen ovat minut asettaneet.

Eelis katsoo arpeaan, antaa sen kylpeä auringossa.

“Sitä on vaikea selittää. Sen ymmärtää vasta, kun pitelee sellaista esinettä kädessään.”

Katson, kun Eelis nostaa housunlahjetta ja ottaa esiin pienen tikarin. Tuhahdan: en ole tiennyt sen olemassaolosta, mutta minun ei pitäisi yllättyä. Tietenkin Eelis on kantanut mukanaan ylimääräisiä aseita ja vieläpä laittomasti taikuudella kyllästettyjä.

Naksautan kieltäni, mutta otan tikarin silti vastaan, kun Eelis sen minulle ojentaa. Siinä ei ole ylimääräisiä kaiverruksia tai koristeita, mutta puinen kahva on tukevaa tekoa. Maalaispojan tikari. Kääntelen asetta käsissäni ja tutkin sitä, kunnes sormenpäitäni alkaa kihelmöidä. Se ei ole täysin vieras tunne, sillä minulla on samanlainen yhteys omiin aseisiini. Kihelmöinti tarkoittaa, että minun taikuuteni luo yhteyden aseeseen valutettuun voimaan. Mutta sitten tunne leviää sormenpäitä pitkin ranteisiin, käsivarsiin ja koko kehoon. Se täyttää koko minun olemukseni: tikarin avulla luon taikuuteeni yhteyden, joka on vahvempi kuin koskaan aiemmin.

Jos tikari olisi minun, tuntisin oloni nyt kokonaiseksi. Tiedän, että osuisin sillä aina kohteeseeni. Tikari toimisi minun tahtoni mukaan ja tekisi minusta siten paremman taistelijan. Se vahvistaisi minua. Jo nyt tuntuu siltä kuin ase ruokkisi itseään taikuudellani, samalla kun se ruokkii minua omallaan. Yhteys minun ja aseen välillä on tiivis. Sovin sen kanssa yhteen yllättävän hyvin, vaikka tikari on Eeliksen.

Vasta silloin tajuan, että tunnustelen Eeliksen taikuutta. Yllätyn siitä, kuinka hyvin hänen taikuutensa sopii yhteen minun kanssani. Ja kuinka paljon pidän siitä.

IX

Poskeni muuttuvat yhä punaisemmaksi, kun ojennan tikarin takaisin Eelikselle.

“Siinä on sinun taikuuttasi. En voisi käyttää sitä.”

“Sinä saisitkin omat aseesi”, Eelis sanoo. “Ne saattavat olla vielä kovempaa tekoa kuin minun. Taikuutesi on todella vahvaa, Iisa. En ihmettele, että Ragni pitää sinua vertaisenaan.”

“Emme me ole tasaväkisiä”, hätkähdän ja teen etäisyyttä välillemme. On Eelikselle tyypillistä vetää mutkat tällä tavalla suoriksi. Inhoan hänen suorasukaisuuttaan. “Eikä minun taikuuteni ole tarpeeksi vahvaa, että voittaisin Ragnin. Älä ole typerä.”

“Sinä vain pel-”

Silloin metsästä kuuluu katkeavan oksan räsähdys. Vedän jalat alleni ja kohottaudun polvilleni siirtolohkareen päälle. Eeliskin nousee kyykkyyn, toinen polvi maassa, ja ottaa tikaristaan paremman otteen.

Katsomme ympärillemme. Metsä ympärillämme on hiljainen. Liian hiljainen. Valmistaudun jo laskeutumaan alas kiveltä ja lähtemään tutkimaan ympäristöä, kun aukealle hypähtelee mustikkavarpujen seasta rusakko.

Helvetti soikoon. Tämä tästä vielä puuttui.

Pelko on kangistaa minut paikoilleen, mutta pakotan itseni hengittämään. Hengenvedot auttavat minua keskittymään. Vien käteni kirveelle ja vedän sen esiin. Jos Ragni on nyt löytänyt meidät, minä olen valmis taistelemaan loppuun saakka, Eelis rinnallani. Otteeni kirveen varren ympärillä tiukentuu ja tunnen, kuinka taikuus sisälläni löytää yhteyden aseeseen. Pieni osa minussa huomauttaa, kuinka heikko ja vaatimaton sidokseni kirveeseen on Eeliksen tikariin verrattuna, mutta pyyhkäisen ajatuksen sivummalle.

Jännitän koko kehoni ja odotan.

Eelis pysyttelee vieressäni matalana kuin uhriaan vaaniva kissaeläin. Seuraamme liikkumattomina, kuinka rusakko askeltaa eteenpäin ja hiljentyy hetkeksi kuuntelemaan ympäristöään korvat joka suuntaan kääntyen. Sitten se jatkaa matkaansa kohti leiriä. Otan äänettömän askeleen kohti siirtolohkareen reunaa, valmistautuen loikkaamaan alas ja tappamaan tuon nelijalkaisen tässä ja nyt, mutta Eelis on minua nopeampi. Näen, kun hän jännittää lihaksensa ja sinkoaa sitten tikarin kohti rusakkoa.

Terä uppoaa sen päähän helposti kuin kivi veteen, ja rusakko kaatuu maahan.

“Onko se…? Onko se…”, takeltelen, mutta en saa lausuttua kysymystä.

Eelis tuijottaa rusakkoa hetken ennen kuin vastaa.

“Ei se ole hän. Jos rusakko olisi ollut Ragni, hänen kehonsa makaisi tuossa nyt eläimen tilalla.”

Se olisikin ollut liian helppoa. Puuskahdan ja vien kirveen takaisin vyölleni. Jännitys on saanut adrenaliinin kiertämään kehossani ja huomaan täriseväni. Vien käteni hiuksiini, sidon ne uudelleen ponihännälle. Eelis nousee jaloilleen ja hypähtää alas lohkareelta. Hän tarttuu rusakkoa korvista ja nostaa sen ilmaan minun nähtäväkseni. Tuijotan sen avoimiin, tyhjiin silmiin.

“Mutta se ei silti tarkoita, etteikö tämä rusakko olisi voinut olla Ragni. Ja katso: näin helposti minä tapoin hänet”, Eelis virnistää.

[hiddenben]

K/H: Näin tämä sitten päättyy. En tosiaan alussa tiennyt, mihin tarina tarkalleen ottaen kulkisi ja olen itsekin yllättynyt muutamaan otteeseen tarinan aikana Tuntuu kuitenkin siltä, että pääsin osien aikana syventymään hahmoihin ja taikuusjärjestelmään, joten se on antoisaa! Iso kiitos teille, jotka olette kommentoineet viikon varrella ♥

X

Kun palaamme takaisin leiriin, muut ovat jo nukahtaneet. Katselen ryhmäni levollisia kasvoja ja hetken mietin, miten asiat olisivat voineet mennä, jos leirimme läheisyyteen eksynyt rusakko todella olisi ollut Ragni. Kauhukuvat Katajankaarelta nousevat mieleeni: tukehtuneiden sotilaiden sinertävät huulet, heidän kivun vääristämät kasvonsa ja iholle kohoavat mustat rihmastot.

Pudistan päätäni kadottaakseni muistot mielestäni ja tarjoan apuani rusakon käsittelemiseen. Eelis kuitenkin kieltäytyy avusta ja käskee minua istumaan alas. Katson, kuinka hän suolistaa eläimen ja katkaisee sen kaulasuonet. Eelis työskentelee hiljaisuudessa, kunnes on haudannut sisäelimet ja vienyt rusakon roikkumaan puunoksaan pää alaspäin niin, että veri valuu runkoa pitkin maahan. Kun hän palaa nuotiolle, autan häntä pesemään verestä punaiset kätensä valuttamalla vettä leilistäni.

“Luuletko, että voin voittaa Ragnin?” kysyn.

“Tiedän, että voit”, Eelis sanoo. “Jos vain onnistumme yllättämään hänet.”

Se, että Eelis puhuu meistä, lämmittää mieltäni. Pyydän saada nähdä hänen tikarinsa uudelleen. Nyt yhteys sen ja minun välillä syntyy heti. Vallan ja voiman tunne on huumaava ja hymy kohoaa kasvoilleni.

“Odota vain, kun saat pitää omalla taikuudellasi kyllästettyjä aseita käsissäsi. Parempaa tunnetta ei ole”, Eelis sanoo ottaessaan tikarin minulta. Hän hymyilee huvittuneena tuntiessaan minun vastustavan. “Vaikka taidatkin viihtyä hyvin tikarini kanssa.”

“Luulet vain”, tuhahdan, mutta hymy kasvoillani ei katoa. Sitten katseeni osuu Eeliksen arpeen ja vakavoidun. “Onko tikari ainoa, jonka olet saanut vahvistettua ilman, että taikuus on muuttunut käänteiseksi?” Eelis nyökkää. “Miten sitten aiot saada vahvistettua kirveen tai kokonaisen miekan?”

“Ehkä kuolen yrittäessäni”, Eelis sanoo silmää iskien, mutta ennen kuin ehdin sättiä häntä elämällä leikkimisestä, hän jatkaa: “Juuri ennen kuin minut käskettiin rintamalle, sain käsiini hienompaa pohjoisen metallia. Ne muutamat kokeilut, jotka ehdin sillä tehdä, olivat erittäin lupaavia. Jos voisimme takoa sinulle aseet siitä metallista ja kyllästää ne taiallasi… Uskon, että olisit voittamaton.”

“Voittamaton”, toistan epäillen. “Luuletko todella?”

“Luulen.”

Katson Eelistä pitkään. Hänen kirkkaansiniset silmänsä ovat niin vakaat, niin kirkkaat, etten voi muuta kuin uskoa hänen olevan täysin rehellinen.

“Minulla ei taida olla mitään hävittävää”, sanon lopulta ja hymy kirii jälleen suupieliini. “Ehkä se olisi kokeilemisen arvoista. Jos olet varma, ettet haavoitu prosessin aikana.”

“Onpa sinusta tullut herkkä ja huolehtivainen, upseeri”, Eelis kiusoittelee. Tönäisen häntä kylkeen niin, että hän älähtää.

“Kuinka vain”, tuhahdan, mutta lisään sitten hiljaa: “Eelis.”

Vaikka tehtävämme vaikein ja vaarallisin vaihe on vielä edessä, tunnen oloni ensimmäistä kertaa viikkoihin rohkeaksi. Pelko sisälläni ei ole kadonnut, mutta tilanne ei tunnu niin toivottomalta kuin tähän asti.

Ehkä minulla, ehkä meillä, on vielä mahdollisuus voittaa.

[marieophelia]

Voihan Ragni, tämä on kyllä loistava! Voisiko tätä luonnehtia aikuisten saduksi?

Minulle tuli tästä heti ensimmäisiä osia lukiessani kovasti Astrid Lindgren mieleen! Ja huomasinkin Lukuhaasteesta, että olit juuri lukenut Ronja Ryövärintyttären Sen lisäksi minulle tuli mieleen Veljeni, Leijonamieli ja ehkä siksi ihan ensin kuvittelinkin, että Ragni olisi lohikäärme! Kerronnan rytmissä ja tavassasi kuvailla luontoa ja hevosia ihmisen kumppaneina on ainakin jotakin kovasti lindgrenmäistä! Samoin nimistössä. Onnistut tässä tarinassa kuitenkin upeasti yhdistämään pohjoismaiseen satumaailmaan aikuisemmat ja modernimmat päähenkilöt ja siten luomaan täysin oman kertojanäänesi. Tämä ei siis ole vain lindgrenmäinen, se on ennen kaikkea hiddenbenmäinen!

Mietin, että Iisa taitaa potea jonkinlaista huijari-syndroomaa. Valitettavan usein juuri nuoret naiset kokevat usein, etteivät ole ansainneet asemaansa ja kokevat, että joku mies olisi samaan tehtävään sopivampi. (Ongelman juuret ovat varmaankin kasvatuksessa.) Tämä teki Iisasta hyvin samaistuttavan hahmon ja toi kiinnostavaa kompleksisuutta hänen ja Eeliksen suhteeseen. Ylipäätään kirjoitat todella hyvin jännitettä heidän välilleen, tätä oli herkullista lukea, vaikkei mitään kovin fyysistä tapahtunutkaan. Katseesi minussa on todella kihelmöivä otsikko ja hyvin monitulkintainen myös. Iisan katse taisi viivähtää kerran jos toisenkin Eeliksessä (niin taitaisi minunkin ), samoin Iisa tuntee Eeliksen ja muun ryhmän, ehkä kaikkien Ragnin uhan alla elävien katseen itsessään. Toisaalta taas Ragni tuntuu tarkkailevan ryhmää kätköistään. Lukijallekin tulee sellainen olo kuin tietämättään olisi koko ajan jonkun katseen kohteena. Vau, millaisen tupla-tripla-latautuneen tunnelman onnistut tässä luomaan!

Ehkä kirjoitat vielä ihan kirjankin tästä maailmasta? Ostaisin!

Kiitos paljon!♥

[Isfet]

Ylimääräiset osat eivät haitanneet lainkaan 

Ajattelin ensin kommentoida jokaista osaa erikseen, mutta nämä linkittyvät niin tiiviisti että taidan kommentoida viimeisen kolmen osan muodostamaa kokonaisuutta. Sillä, loppujen lopuksi, etenkin nämä fantasiakokonaisuudet ovat aina lukumääräänsä suurempia.

Tuhahdan. “Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle yhtään mitään, aliupseeri.”

Voihan Iisa! Ei sillä, hänen tunteensa tuntuvat kyllä ymmärrettäviltä ja oikeutetuilta. Eelis puolestaan vahvistaa olemuksellaan osien aikana koko ajan hienovaraisesti käsitystä suorasukaisuuden lisäksi suorapuheisuudesta , vaikka hän ei toisaalta mikään lörpöttelijä olekaan. Joskus tuntuu että sellaiset salaperäiset ja hiljaisemmat (mies)hahmot ovat aina suunsa avatessaan hirvittävän huolellisia, jokainen sana punnittuna erikseen. Kutkuttavaa heitäkin on seurata, mutta tällainen vaihtelu tuntuu virkistävältä!

Erilaisuudestaan huolimatta Iisa ja Eelis kuitenkin selvästi ovat yhteensopivia (heh!) ja viimeisestä osasta lukijallekin jäi päällimmäiseksi tunnelmaksi toivo. Ja orastava yhteisymmärrys!  Lisäksi koko taiottujen aseiden kuviohan on hirmuisen kiehtova, varsinkin kun siinä vähän rikotaan sääntöjä 

Minulla on sellainen tunne, että salakavalasti kaikki mitä ajattelin sanovani on pikkuhiljaa valunut käsistäni siitä hetkestä alkaen, kun painoin "vastaa" -nappia  Sanon vielä lopuksi, että tosiaankin pidin tästä maailmasta mitä olet rakentanut, sekä hahmoista myös! ♥

[Thelina]

Minä olen mattimyöhäsenä täällä kommentoimassa, mutta tykkäsin tästä sarjasta todella paljon ja lukisin mielellään tämän joukon tulevistakin seikkailuista! Sait minut kiinni edellisessä kommentissani - tosiaan automaattisesti ajattelin, että Ragni olisi mies ja mietinkin nolona, miksi menin sellaista olettamaan. Toki fantasiassa pääpahis on usein mies, mutta voi olla, että yhdistin mielessäni Ragnin joksikin samankaltaiseksi kuin juuri lukemani Varjo ja riipus -kirjan Varjo Onkin oikeastaan kiinnostavaa, että Ragni on nainen ja olisi upeaa ja jännittävää lukea hänen ja Iisan kohtaamisesta!

Tykkäsin Iisan ja Eeliksen keskustelusta tosi paljon, sekä marieophelian mainitsemasta latautuneesta tunnelmasta Oikein kutkuttavia nuo kohdat, joissa Iisan katse viivähtää Eeliksen iholla ja kuinka hän huomaa Eeliksen taikuuden olevan yllättävän yhteensopiva omansa kanssa. Todella mielenkiintoista kuulla Katajankaaren tapahtumista ja tuo Ragnin ja Iisan katseiden kohtaaminen oli suorastaan hyytävä. Ei ihme, että Iisa pelkää eikä usko pystyvänsä tehtävään, mutta kuten muutkin kommentoijat sanoivat, se on yksi asia joka tekee hänestä samaistuttavan. Myös taikuus on tässä maailmassa mielenkiintoista ja erityisesti tuo, miltä taikaesineet tuntuvat! Se oli hyvin kuvailtu. Vaadin jatko-osaa myös siitä, miten Iisalle tehdään miekka!

Loppu oli jotenkin sinun tyylisesi: ei tullut mitään siirappia Eeliksen ja Iisan välillä, vaan enemmänkin rohkaisua ja heräilevää toivoa ja luottamusta. Hienoa, ettei lopussakaan unohdettu tehtävää tai sotatilaa, mutta tuotiin kuitenkin pientä hymyä ja valonpilkahdusta. Pidin siitä kovasti! Kiitos tästä ♥