Title: Lintu häkissään
Author: Draconette
Beta: None
Pairing: Isabelle/Jacques (&muista mainintaa)
Genre: drama
Rating: S (?)
Disclaimer: Hahmot ovat omiani, kuten juoni ja koko novellikin!
Summary: Joo, häkkiä se tahtoisi murtamaan. Se liikkuu mutta on niin turta vaan... (by:Hector - Paratiisilinnut)
A/N: Tämä novelli tässä näin on ensimmäisen lukiovuoden aikaansaannosta, vissiin äidinkieli 3-kurssin satoa, kurssikoe, joka oli vanha ylioppilasesseejutska, ja kyseisessä kokeessa oli yhtenä esseeaiheena lyhyt sitaatti paratiisilinnusta, joka laskeutuu vain kädelle, joka ei purista, ja otin silloin riskin ja kirjoitin tämän. Kaitpa se kannatti, kun opettaja antoi ensimmäistä kertaa kiitettävän, 50 pistettä. (:
Tässä tämä nyt siis, nauttikaa:
Lintu häkissään
Auringon säteet siivilöityvät pitsiverhojeni lävitse ja osuvat suljettuihin silmiini. Taas on uusi aamu. Nousen venytellen parisängystäni ja jätän sen petaamattomana houkuttelemaan unenlämpöisillä petivaatteillaan. Otan sängyn vieressä olevalta kirsikkapuiselta tuolilta valmiiksi valitsemani alusvaatteet ja stay up-sukat, puen ja alan kihartaa lättään menneitä hiuksiani. Sipaisen ripsieni pituudelle mustaa maskaraa ja sudin muutamalla vedolla kulmakarvani asteita tummemmiksi. Levitän verenpunaista huulipunaa ja lisään kajalilla pienenpienen kauneuspisteen juuri ylähuuleni ylle. Enää tarvitsee laittaa tummanpunainen, syväuurteinen ja pitkähihainen mekko mustien avokkaideni kanssa ja olen valmis aloittamaan aamuni Chez Marie-nimisen ravintolan aamiaispöydässä.
"Bonjour, Jacques", toivotan ylitsevuotavan lirkuttelevalla äänelläni, jota en kuitenkaan pitkään aikaan ole tunnistanut omakseni.
"Bonjour, Isabelle", Jacques vastaa ja hipaisen hänen kättään nopeasti, tuskin huomattavasti, ja siirrän sormeni näpertämään helmikaulakoruani.
Olen nainen, jonka kiintymys on rajaton, mutta rakkaus saavuttamattomissa kunnes joku löytää oikean keinon ansaita sen.
Jacquesin kasvot kielivät tämän tyytyväisyydestä. Hän selvästi kuvittelee, että hänellä on mahdollisuuksia minuun, mutta hän on väärässä, sillä näin jo ensisekunneilla hänen olevan vain tavanomainen onnenonkija, naistenmies, lipevä Don Juan täydellisine jakauksineen ja mittatikulla tasattuine viiksineen. Minä kuitenkin näyttelen mukana; en ole koskaan vielä jättänyt huonoa kuvaa itsestäni, enkä tule näyttämäänkään, jos sen avulla saan etsintäni päätökseensä.
"Ma chérie, mitä voisin tarjota sinulle tänä kasteisena, joskin masentavana aamuna?" Jacques kysyy ja hänen silmäkulmastaan erottuu lähes huomaamaton kiimainen pilke. Ennen varsinaista vastaustani suipistan huuliani ja rypistän otsaani näyttääkseni miettiväni, vaikka olen tilannut aina aamiaistapaamisella pienen vaniljamuffinin ja kermalatten.
Hetken kuluttua otsaryppyni sileävät, asetan kasvoilleni ahaa-elämyksellisen ilmeen ja vastaan konemaisesti:
"Vaniljamuffini ja kermalatte, kiitos. Ja katsoisitko, että lautaseltani löytyy myös mansikka?" Viime silauksena kohotan kauniisti muotoiltua kulmaani ja tarjoan miehelle viattomantuhman katseen. Voin melkeinpä nähdä, kuinka hänen aivonsa alkavat miettiä minulle täysin tuttuja ratoja pitkin: taas se alkaa.
Olen kuin eksoottinen lintu; villi, vapaa ja kaukana kaikesta tavallisesta. Metsästäjiä en pakene, sillä tunnen heidän liikkeensä liian hyvin - olen yksi heistä.
Jacques välittää toiveeni ravintolan keittiöön ja minä lisään huulipunaa uuden kerroksen. Hetkessä seuralaiseni on taas istumassa vastapäätä minua, ja totutun kaavan mukaan avaan turhan keskustelun.
"No, kerrohan jotakin itsestäsi, Jacques", tuuppaan miestä hennosti avaamaan kielenkantojaan. Pohjatiedot on aina saatava tietooni, vaikka tiedänkin jo, etten tule häntä näkemään uudestaan. Mutta jotta voin olla sataprosenttisen varma, täytyy minun kuulla, kuinka hän itsestään kertoo.
"Mitä kertoisinkaan? Olen vain vaatimaton autokaupan toimitusjohtaja; työauto kuuluu kyseisen ammatin etuisuuksiin roimien alennuksien ohella..." Kyllä, hän on taas yksi niistä, jollei pahempikin tällä kertaa. He alkavat aina leveillä ja yrittävät tehdä vaikutuksen, vaikka minä tahdon heidän kertovan heistä itsestään: lempikirjallisuudesta tai -musiikista.
Koska olen samanaikaisesti sekä peto, että saalis, palkinto, tunnen tavat, joilla minua yritetään viekoitella ja sokaista. Vain, jotta astelisin itse omaan kullattuun häkkiini. Mutta niin en tee, en koskaan, vaan odotan aina siihen asti, että minulle tarjotaan kultaista puuta ilman kaltereita.
"Voilà, mademoiselle et monsieur!" tarjoilija keskeyttää Jacquesin monologimaisen vastauksen kantaessaan pöytäämme tilauksiamme pastellisävyisissä astioissa. Erottelen oman, kevyesti höyryävän annokseni ruoista ja ilokseni näen täydellisen, punaisen mansikan muffinini vierellä. Jacques alkaa siemailla pikkurilli ojossa pientä kupillista mustaa kahvia, välillä suupieltään pyyhkäisten servetillään. Minä murennan pienen palasen muffinista ja autan sen haarukalla suuhuni; se alkaa välittömästi sulaa kielelläni, jättäen viipyilevän maun makunystyröilleni. En enää kuule, mitä Jacques itsestään kertoo, vaan keskityn vain ja ainoastaan muffiniini, joskin nyökäytän toisinaan pienesti päätäni. Koskaan en itsestäni huonoa kuvaa jätä.
Jälleen turha tapaus. Tuhlasin aikaa, hukkasin, suorastaan törsäsin, enkä saa enää yhtäkään hetkeä takaisin. Tästä edespäin minun on kiihdytettävä vauhtiani ennen kuin aika loppuu ja käsi puristuu ympärilleni sulkien poispääsyn häkistä.
"Merci", kiitän Jacquesia ja samalla Luojaa päästessäni pois hänen seurastaan. Vaikka en kestä olla heidän seurassaan, silti jokainen kerta, pienen toivonkipinän haparoidessa rinnassani, suostun aina uuteen tapaamiseen. Uskallan toivoa, että tämä kerta tulee olemaan erilainen, hän on se, joka ei vie ilmaa ympäriltäni, henkeä ruumiistani, vapautta sielustani. Mutta joka kerta kipinäni on puhaltunut sammuksiin, ja aina vain pienempänä se on palannut. Pelkään, ettei se pian palaakaan. "À tout à l'heure!" toivotan miehelle lähtiäisiksi, suutelen häntä kahdesti ja jätän pienen palasen itsestäni kytemään hänen mieleensä. Itse en tule ajattelemaan häntä enää koskaan, paitsi ehkä yhtenä heistä.
Minä olen se paratiisilintu, josta olet kuullut laulettavan. Se, jota kukaan ei ole onnistunut vielä vangitsemaan. Minä olen se paratiisilintu, eikä minua vangitakaan, vaan jonakin päivänä laskeudun sille kädelle, joka ei purista. Mutten vielä ole löytänyt sitä kättä.
A/N2: Jos luit tämän loppuun asti, olisin kiitollinen jonkinlaisesta merkistä, elikäst kommentista. Risuja tai ruusuja, tänne vaan! (:
