Ohhoh, olipa tämä todella vaikuttava ja koskettava tarina! Fikin nimi ja darkfluff houkuttelivat myös minut tämän fikin pariin, ja tarina imaisi mukaansa heti ensimmäisistä sanoista lähtien. Myös tunnelma välittyi lukijalle oikeastaan jo heti otsikon kautta, ja tarinan tunnemaailma meni niin ihon alle, että minulla juoksivat monessa kohtaa oikein kylmät väreet selkäpiissä.
Tämä on todella kauniisti ja voimakkaasti kirjoitettu. Pidin kovasti tekstin rytmityksestä, ja se loikin voimakkuutta ja lisäpainoa erityisesti tunteiden kuvaamiselle. Olen aivan samaa mieltä
sugaredin kanssa, masennuksen kuvailu on tässä hyvin osuvaa, ja lukijana tuntuikin siltä kuin itse olisi vaipumassa pimeyteen Harryn kanssa. On ylipäätäänkin hyvin uskottavaa, että sekä Harry että Draco vaipuvat masennukseen sodan ja kaiken kokemansa jälkeen.
Ympärillä humisi hiljaisuus.
Se oli lohdullista. Yksinäisyys. Pimeät huoneet. Hiljaiset yöt.
Hän oli unohtanut kuinka hymyillään.
Nämä kohdat taisivat olla lemppareitani, näissä masennus ja sen painavuus kiteytyvät niin selkeästi. Hiljaisuus voi olla äänekästä, yksinäisyys ja pimeys voivat houkutella aina vain syvemmälle, eikä lopulta enää muista edes, millaista on olla iloinen, saatikka onnellinen. Olet vielä ilmaissut nämä asiat todella kauniilla kieli-ilmaisuilla, ja aivan erityisesti pidän tuosta ensimmäisestä, jonka olet valinnut tarinan otsikoksikin. Ihan muutamasta sanasta lukijalle avautuu kokonainen aistimaailma ja selkeä tunnetila.
Äkkiä talo oli ahdas. Liian täynnä. He törmäsivät toisiinsa keittiössä, kylpyhuoneessa ja ullakolla. Missään ei ollut tilaa. Harryn kurkkua kuristi.
Myös tämä kohta oli todella vangitseva. Erityisesti, kun lukija tietää, kuinka valtava Kalmanhanaukio todellisuudessa on ja kuinka siellä on tilaa vaikka kuinka monelle asua, mutta masennuksen iskiessä sekään ei riitä.
Myös se, kuinka Harry ja Draco löysivät toisensa, ymmärsivät toisiaan hyvin pienestä ja onnistuivat hiljalleen nousemaan yhdessä kuopasta ylöspäin oli todella hienosti kerrottu. Kun Harrysta tuntui hyvältä ja häntä alkoi hymyilyttää, alkoi itsestäkin tuntua hyvältä ja alkoi itseäkin hymyilyttää. Lisäksi se, kuinka masennus alkoi hiljalleen päästää irti ja antoi Harrylle (ja Harryn kuvailusta päätellen myös Dracolle) viimein tilaa hengittää oli todella käsinkosketeltavaa. Ihanaa, että tarina sai varovaisen onnellisen ja toiveikkaan lopun ja kuinka Harry ja Draco vaikuttivat pyrkivän ihan konkreettisestikin takaisin kohti valoa, aurinkoa ja elämää.
Kiitos, toistelen varmasti itseäni, mutta tämä oli todella kaunis, koskettava ja mieleenpainuva lukukokemus! ❤
