Nimi: Tunteiden kiistämisen jalo taito
Ikäraja: S
Fandom: SK8 The Infinity
Paritus: Kaoru/Kojiro
Varoitukset: --
A/N: Osallistuu
3 kertaa kun -haasteeseen: 3 hälytysmerkkiä, jotka kertovat huonoista treffeistä
Ps. Kaksi ovat täysin oc-hahmoja, mutta yksi saattaa olla tutumpi... hehe
Tunteiden kiistämisen jalo taito1. hälytysmerkki: Ei osaa kokataKaoru ei muista, miten päätyi näille treffeille, mutta niin vain hän nyt istui miehen pienessä yksiössä ja katsoi, kun toinen puuhasteli keittiössä. Hän mietti, miten oli tottunut tähän näkyyn niin monta kertaa aikaisemminkin. Silloin keittiössä tosin oli joku toinen, joku vihreätukkaisempi ja pidempi, joku joka pystyi keskustelemaan ja silppuamaan sipulia samaan aikaan. Tällaisina hetkinä sitä totisesti arvosti.
”Sakurayashiki, oletko maistanut koskaan italialaista tiramisua?” mies, Sawamura, kysyi, kun latoi jotain kanasta valmistamaansa uunipataan ja tuikkasi sen uuniin. Kaoru ei edes jaksanut muistaa jokaista kertaa, kun oli tiramisua syönyt.
”Olen maistanut.”
”Hienoa, ostinkin meille jälkiruuaksi…, um mikäs tämän ravintolan nimi nyt on...”
Herran tähden, älä vain sano…
”No, se missä on se vihreätukkainen tyyppi kokkina, tiedätkö sen? Hassut hiukset, mutta kai se ihan syötävää on.”
”Niin.”
Luuliko tämä tyyppi saavuttavansa jotain arvostelemalla Kojiroa? Kaoru vilkaisi kanaa, ja tiesi sen olevan kuivaa ja mautonta. Herran tähden, miksi ihmeessä hän oli ikinä suostunut näille treffeille?
(Vaikka hän tietysti tiesi vastauksenkin, mutta se oli liian vaarallinen, eikä hän sallinut ajatella sitä kuin kerran kuussa sinä lauantaina, jona oli taas ostanut liian kallista viiniä ja juonut koko pullon tunnissa ja makasi makuuhuoneessaan pimeydessä.)
--
Seuraavana päivänä hän tuijotti samanlaista tiramisua edessään, mutta paljon tutummassa ympäristössä.
”Noh, mikä on? Eikö misut maistu?” Kojiro kohotti kulmakarvojaan ja virnuili aivan kuin olisi letkauttanut hyvänkin vitsin.
”Söin tätä eilenkin.”
”Et edes ollut täällä eilen. Joko on dementia iskenyt sinuun?”
”Kävin treffeillä.”
”… vai niin”, Kojiro hiljenee ennen kuin vakavoituu. ”Oliko hyvät?”
”Kana oli mautonta ja viini vääränlaista.”
”Kuulostaa kauhealta”, Kojiro huomautti kuivasti.
”Mikä siinä on, ettei sitä kanaa osata valmistaa? Sehän on vain kanaa! Sinäkin osaat tehdä sen”, Kaoru tökkäsi leivoshaarukkansa tiramisuunsa.
”Hurmaavaa, miten olet huomannut, että osaan tehdä ruokaa. Muutenhan tässä olisi mennyt vuodet koulussa ja ravintolan pomona hukkaan.”
”Ole sinä hiljaa.”
2. hälytysmerkki: ”Skeittaus? Sehän on lasten hommaa!”Seuraavat treffit saivat Kaorun odottamaan hieman enemmän, vaikka hänestä tuntui oudolla tavalla myös väärältä lähteä kotoaan ja tavata uusi mies, Masamune, läheisessä puistossa. Hänellä oli piknik-kori mukanaan ja ilmakin oli sopivan lempeä, mutta aurinkoinen. Kaoru oli viettänyt aamulla tunnin miettiessään, pitäisikö vain perua koko treffit, mutta hän tiesi kaipaavansa jotain uutta elämäänsä. (Hän ei antanut itsensä ajatella, että voisi löytää sen jostain lähempääkin kuin kamalasta treffisovelluksesta, jossa yli puolet käyttäjistä etsi jotain ihan muuta kuin Kaoru itse.)
”Hoi, täällä!” Kaoru kuuli jonkun huutavan ja hän näki pitkän miehen seisovan piknikhuovan vieressä. Huovalla oli jo mansikoita ja viinipullo, kun Kaoru ehti lähemmäs. Anna tämän toimia, anna tämän toimia, Kaoru toivoi ennen kuin vastasi tervehdykseen.
Alku näytti lupaavalta. He tulivat juttuun, he nauroivat. Kaorun oli joskus vaikea nauraa muiden kuin harvojen valittujen kanssa ja hän oli tottunut laittamaan naamion kasvoilleen, unohtamaan itsensä. Masamune oli hyvä sanojensa kanssa ja Kaoru viihtyi, mutta hän silti odotti koko ajan jotain lisää. Jotain, joka saisi hänen sydämensä hypähtämään. Jotain, mikä saisi hänen poskensa punehtumaan.
He olivat puhumassa nykypäivän koulutusmahdollisuuksista, joista Kaorulla ei oikeastaan ollut mitään tietoa, mutta Masamune oli opettajana ja hän halusi kertoa asiasta. Ei se välttämättä ollut kiinnostavaa kuunneltavaa, mutta joskus myös kohteliaisuus oli paikallaan, Kaoru ajatteli.
”Mitä nuo luulevat tekevänsä?” Masamune lopulta katsahti puiston skeittirampilla seisoviin muutamaan nuoreen aikuiseen. Kaorun silmiin he näyttivät lukion abeilta tai pari vuotta vanhemmilta.
”He varmaan tulivat kokeilemaan uutta ramppia?”
”Eikö heillä ole mitään parempaa tekemistä? Skeittaus? Sehän on lasten hommaa!”
Kaoru vilkaisi nuoria, ja hän muisti, miten oli itsekin sen ikäisenä kuluttanut ramppia. Opetellut uutta ja saanut kolhuja. Kojiro oli aina ollut siellä myös, nostamassa ylös ja ärsyttämässä, kunnes hän tekisi tempun uudestaan.
”Vai niin”, hän tyytyi mainitsemaan ja mielessään heitti taas yhden kandidaatin pois listalta.
--
”Miksei sinulla ole paitaa?” Kaoru kysyi ensimmäisenä, kun astui sisälle ravintolaan. Kojiro seisoi kassakoneen vieressä ja laski illan tiliä kulmat keskittyneessä kurtussa. Hän murahti tervehdykseksi ja viittasi toisella kädellään Kaorua istumaan, kun jatkoi kolikoiden yhteen laskemista.
”Kävin taas treffeillä, mutta ne eivät taaskaan onnistuneet.” Kaoru ei ollut edes varma, miksi selitti tätä Kojirolle. Miksi hän vaivautui? Kojiron ilme ei värähtänyt, kun hän sai kirjattua viimeisetkin jenit ylös ja tuuppasi kassakoneen kiinni.
”Mikä mättäsi?” hän nojautui vasten juomatiskiä takanaan ja risti kätensä rinnalleen.
”Miksei sinulla ole paitaa?” Kaoru toisti ja Kojiro huokaisi.
”Punaviini”, hän vain sanoi ja levitteli käsiään. Kaoru ei sanonut mitään. Olisihan hänen pitänyt jo tähän mennessä tottua toisen paidattomaan olemukseen, mutta jokin ravintolan pehmeässä valaisussa… Ei. Ajatus, mene pois, hän mietti.
”No, ne treffit… ukkeli oli tylsä ja jauhoi siitä, miten skeittaus ei ole sopivaa enää yli viidentoista vanhoille. Onko hölmömpää kuultu?” Kaoru marisi.
”Ukkeli?” Kojiro rykäisi.
”Ei hän tietysti mikään vanhus ollut, vasta 29-vuotias mies.”
”Mies…”, Kojiro toisti.
Hiljaisuus venyi.
”… Kojiro…, sinähän…, sinähän tiedät, että olen homo? Eikö niin…?”
”En kyllä…, ihan heti muista.”
Hetken he vain tuijottivat toisiaan. Tik, tik, tik, sanoi kello seinällä.
”No, nyt se on sanottu sitten”, Kaoru lopulta sanoi ja nousi seisomaan. ”Jos se on paha asia, niin-”
”Ei! Ei se ole! Ei tietenkään, ei mitenkään…, minä—”, Kojiro rapsutti niskaansa, ei vastannut Kaorun katseeseen. ”Minähän olen biseksuaali myös, että sinänsä…, sinänsä kyllä--, niin.”
”Ai?” Kaoru ei muistanut, olivatko he oikeastaan puhuneet näistä asioista. Ei hän ollut edes halunnut kuulla Kojiron seikkailuista. Ensin ei, koska oli ollut kateellinen siitä, että toinen oli niin karismaattinen ja sitten kateellinen… jostain ihan muusta.
”No, se tuli sitten sanottua. Se on ihan okei, oikeasti, Kaoru. Ei minua haittaa.”
”Hyvä niin”, Kaoru mutisi.
”Vai sanoi se skeittailua tylsäksi?” Kojiro nosti kulmakarvaansa ja Kaoru istui takaisin tuoliinsa.
”Olisitpa vain kuullut—”
3. hälytysmerkki: Ei ole KojiroKaorun ei alun perinkään ollut pitänyt sopia näitä treffejä, mutta hänellä oli ollut tylsää perjantai-iltana ja ajatteli, että sopivat illallistreffit saisivat hänen tunnelmansa nousemaan. Mies oli vaikuttanut komealta kuvassa, mutta tässä, häntä vastapäätä istuessaan, hän oli pökkelöäkin pökkelömpi. Mitä hän oli edes kuvitellut? Ei vihreät hiukset tehneet kenestäkään automaattisesti hauskaa seuraa. Midorima oli hauskasta kaukana. Tämän lisäksi hänellä oli mukanaan oma suolasirotin, ja kun Kaoru oli kysynyt asiasta, oli Midorima kertonut sen olevan onnenesine. Kaoru ei ollut kysynyt enempää.
Keskustelu sujui kyllä, siitä ei ollut kysymys. Midorima oli valmis keskustelemaan vakavistakin aiheista. Hän toimi lääkärinä ja he puhuivat pitkään eutanasiasta ja ties mistä. Helpoksi small talkiksi sitä ei olisi voinut millään ilveellä tosin mainostaa. Kaoru huomasi tylsistyvänsä.
Kojiron kanssa näin ei koskaan pääsisi käymään.
Hups, ei tuota ajatusta. Kaoru sulki mietteen pois ja yritti keskittyä keskusteluun, joka oli siirtynyt politiikkaan. Mutta ajatus puski itsensä itsepintaisesti takaisin Kaorun mieleen. Kojiro varmasti piti treffikumppaneistaan enemmän huolta. Kojiro varmasti osasi kysyä myös mielenkiintoisemmista asioista. Kojiro ymmärtäisi flirttiä. Kojiro—
Kojiro ei ollut täällä. Tämä mies ei ollut Kojiro, mutta tämä mies oli valmis antamaan hänelle mahdollisuuden, toisin kuin Kojiro.
Kaoru huokaisi ja mietti, miten tässä miehessä piti myös olla jotain hyvää. Jotain muutakin kuin että hänellä oli vihreät hiukset ja hän oli pitkä.
(Kotiin palatessaan hän ei vielä tiennyt, mitä hyvää miehessä oli, mutta ainakin hän tiesi, ettei seuraavalla miehellä saisi olla vihreitä hiuksia. Ne saivat hänen mielensä vain väärin asioihin. Hänen pitäisi ryhdistäytyä. Oli parempi olla ajattelematta erästä vihreähiuksista kokkia missään romanttisessa mielessä, kun mitään ajattelemistahan ei edes ollut, ja edetä elämässään.)
+1 Se on Kojiro”Ei ollut sopiva sekään vai?” Kojiro kysyi, kun Kaoru oli taas istunut mäkättämään uusimmasta treffikumppanistaan.
”Ei”, Kaoru vain huokaisi ja painoi päänsä käsiinsä. Tässä vaiheessa tämä alkoi olla jo tyhmää. Ketä hän edes huijasi? Hän tiesi etsivänsä muista miehistä tiettyjä piirteitä, kun ne kaikki piirteet olivat olemassa vain yhdessä miehessä.
”Mitä sinä oikeastaan edes etsit, Kaoru?” Kojiro avasi huolellisesti viinipullon korkin ja kaatoi Kaorulle lasillisen. Kojiro näytti hupsulta kallis viinipullo käsissään, kun päällään hänellä oli vain harmaat collegehousut ja vihreä t-paita sekä tuore naarmu vasemmassa kyynerpäässä. Kaoru oli törmännyt häneen kävellessään skeittirampin ohitse ja nähnyt Kojiron skeittaamassa. Kojiro oli tarvinnut yhden katseen, kun oli jo tarjonnut viiniä, eikä Kaoru ollut varma, miten ärsyyntyneeltä hänen oli pitänyt näyttää, että Kojiro tiesi heti. Niinpä Kojiro oli jättänyt rampille ne skeittailevat junnut, joita oli ajankulukseen auttanut, ja kävellyt Kaorun kanssa takaisin ravintolalle.
”Mitä se sinulle kuuluu?” Kaoru äyskähti.
”Kysyinpähän vain. Kuka ihme sinun muroihisi on tänään kussut? Se uusi tyyppi vai?”
”Hän oli idiootti.”
”Niinhän ne kaikki ovat sinun mielestäsi.”
”Mitäpä sinä siitä tiedät.”
”Yksi ei osaa kokata, toinen ei osaa skeitata. Kolmas ei ole kiva, neljäs ei ole tarpeeksi pitkä. Viides ei jaksanut nostaa sinua ylös, kuudes ei arvostanut ammattiasi. Jatkanko vielä? Seitsemäs ei tullut toimeen nuorten kanssa, kahdeksas ei halunnut kinastella kanssasi.”
Kojiro hiljeni. Kaoru nielaisi vaikeana. Perhanan perhana.
”Joten minä kysyn uudestaan, Kaoru”, Kojiro istui hänen viereensä toiselle penkille, ihan liian lähelle. ”Mitä sinä oikeastaan etsit?”
Kaoru nuolaisi huuliaan. No, se siitä tunteiden kiistämisestä ja niiden piilottamisesta sitten. Kojiro oli joskus liian fiksu, huomasi ihan liian helposti asioita. Ja miten Kojiro olikin tajunnut asian ennen kuin Kaorukaan oli kunnolla sitä itselleen myöntänyt. Mieluummin hän olisi kiistänyt asian hamaan maailman tappiin saakka, mutta ei sitten. Ärsyttävä gorilla.
”Parisuhdetta minä etsin", hän myönsi. Sehän oli ainakin puoliksi totuus.
”Ja miksi etsit?”
”Mitä tässä sitten pitäisi tehdä? Useat muutkin ihmiset tässä maailmassa etsivät parisuhdetta”, Kaoru tiuskahti.
”Älä etsi sitten.”
”Älä viitsi näsäviisastella, idiootti gorilla.”
”Älä etsi. Minä olen tässä näin.”
…
”Mitä?”
”Minä olen tässä näin. Lopeta etsiminen”, Kojiro huokaisi ja naputti sormellaan hieman hermostuneen oloisena baaritiskin pintaa.
”Kojiro, minä… minä en montaa asiaa sinulta pyydä, mutta pyydän, älä pelleile tällä asialla.”
”Kaoru”, Kojiro käänsi lempeän katseensa häneen, ”minä en koskaan voisi pelleillä sinun tunteillasi. Enkä omillani. Minä tiedän, mitä tunnen ja luulen, että sinä vastaat siihen tunteeseen. Anna minulle mahdollisuus, Kaoru.”
”Nanjo Kojiro, jos sinä—”
”En. En leiki. Minä…, minä olen kerrankin tosissani tässä asiassa.”
”Entäs ne kaikki naiset?”
”Okei, tämä voi kuulostaa vähän tyhmältä…” Kaoru nosti kulmakarvaansa. ”Mutta se oli vain, koska luulin, etten voisi saada sinua. Että et koskaan voisi ajatella minusta mitään sellaista. Että olit liian tavoittamattomissa. Joten vain…, kai halusin tukahduttaa ne ajatukset johonkin muuhun.”
”Olet tyhmä.”
”No, sinä treffailit juuri jotain kymmentä miestä vain tajutaksesi, että olit ihastunut minuun, joten sanoisin, että tasapeli, rillipää.”
”Olet silti tyhmä.”
”Onko tämä sinun tapasi hakkailla miesten kanssa? Ei ihmekään, ettet ole päässyt toisille tr—guääh”, Kojiron lause keskeytyi, kun Kaorun käsi läppäisi häntä vatsaan.
”Kehtaakin jatkaa sitä lausetta.”
”Mitäpä sinä tiedät, mitä minä kehtaan tehdä”, tuttu ärsyttävä pilke oli jälleen Kojiron silmissä, kun hän nousi seisomaan. ”Annatko minulle mahdollisuuden? Haluatko kokeilla?”
”Älä ole idiootti, Kojiro.”
”Mitä tuo sitten oli meinaavinaan?”
Kaoru huokaisi. ”Totta kai annan sinulle mahdollisuuden. Ja annan enemmänkin.”
”Ohhoh?” Kojiro nauroi, mutta kaappasi Kaorun syleilyynsä ennen kuin toinen ehti sanoa mitään. ”Siinä tapauksessa minä kiitän. Kiitos Kaoru, kun uskalsit. Ja aion tehdä sen kaiken, mitä ne muut eivät.”
”Suudellakin?” Kaoru nauroi.
”Vaikka”, Kojiro vastasi samaan nauruun ja nosti Kaorun leukaa sormellaan ennen kuin painoi huulensa vasten Kaorun huulia.
Eikä enää ollut hälytysmerkkejä. Oli vain Kaoru ja Kojiro, ja näinhän sen oli pitänyt alusta asti mennä, sitä ei käynyt kiistäminen.
