Ikäraja: K-11
Tyylilaji: musta huumori
Paritus: Anna/Mia
Haasteet: Spotify Wrapped (Otos - Helsingin Charlotta), Femme10 #6 ja Originaalikiipeily (72. sympatia)
A/N: Hmm, mitähän tästä nyt sanoisi! Kirjoitettu tietoisesti kieli poskessa ja, no, lukukelpoisuuden arvioimisen sysään mielihyvin lukijoille! :'D
Tynnyri vailla muumeja
Mian ulko-ovi avattiin ja hän kuuli musiikkinsakin takaa vimmaiset askeleet, jotka tömistelivät lumen kukkakuvioisista talvisaappaista. Annalla oli yhä pörröiset korvaläpät päässään, kun hän singahti keittiöön ja tarttui Miaa ranteista, vaikka hänen kätensä olivat yhä varsin kiireiset vaahtoisessa tiskivedessä.
”Sie et ikinä arvaa, mitä miulle sattu matkalla tänne!” Anna kiljahti. Mia katsoi häntä tarkkaan arvioiden, oliko tilanne sellainen, että se vaati välitöntä toimintaa, kenties huolenpitoa ja lohduttelua? Anna ei näyttänyt itkuiselta tai järkyttyneeltä, lähinnä pöyristyneeltä kuin hän olisi saanut todistaa jotakin hyvin epäsoveliasta, mutta tuskin sentään mitään sellaista, mistä hän olisi ollut paniikin partaalla.
”Ootas nyt”, Mia toppuutteli ja nyki lempeästi käsiään. Anna päästi irti. ”Mä tiskaan ensin, sitten voit kertoa. Keitä sä vaikka sillä välin itelles kuppi kuumaa ja rauhotu vähän.”
Anna täytti viivyttelemättä vedenkeittimen ja asetti sen kohisemaan. Hän pyöritteli hiussuortuvia sormiensa ympärille niin kuin aina, kun oli kiihdyksissään. Naisen tumma, punaruskea tukka oli kulunut ja kauhtunut pronssiseen oranssiin, josta Mia oikeastaan piti enemmän. Mia tiskasi kaikessa rauhassa paistinpannut ja vielä lasisen teeastiastonsa kupit. Anna oli sillä välin etsinyt hänen sinapinkeltaisen ja valurautaisen teepannunsa, jonka pinta muistutti hunajakennoa ja kannessa oli kuvioita mehiläisistä. Anna keitti siinä hyvää ja vahvaa mustaa teetä.
”No niin, kulta”, Mia sanoi tyttöystävälleen, kun he istuutuivat alas hänen nuuskamuikkusenvihreälle sohvalleen. ”Mitä sulle tapahtui?”
Mia kuvitteli olevansa valmis mihin tahansa, mutta pian hän sai huomata erehtyneensä pahan kerran.
”Näin itsensäpaljastelijan keskustassa!” Anna voihkaisi. ”Mie ja kymmenkunta muuta raukkaparkaa. Siellä hää juoksi poliisia karkuun ja veteli siksakkia torikojujen välissä pippeli vispaten!”
Viimeinen luonnehdinta oli niin odottamaton, että Mia oli kaataa kuumat teet päälleen. Hän laski kupin kiireesti sohvapöydälle ja painoi naurusta tärisevän käden otsalleen. Anna tulkitsi Mian eleen väärin ja iloitsi, kun kuvitteli kertomuksensa järkyttäneen Miaa näin suuresti.
”Niin, eikö ole
kamalaa!” Anna päivitteli ääni matalana ja dramaattisena. Puistatus kiiri hänen moniväristen huiviensa ja shaaliensa lävitse. ”Sitten hää yritti kiivetä sinne kiska-Hesen katolle, mutta siinä kävi köpelösti! Hups vain, ja hää pudota mätkähti katukiveykseen. Eessä oli niin paljon ihmisiä, etten tienny, miten hään kävi. Se vähä, mitä mie häästä näin, havahdutti miut shokista ja sit mie kiirehdin äkkiä tänne siun tykö!”
Anna lopetti kertomuksensa puhisten.
”Mitä sä sit näit?” Mia ei voinut olla kysymättä. Anna katsahti häneen selvästi paheksuen, että Mia kysyi häneltä juuri siitä.
”Hirvittävän karvaisen takapuolen!”
Mia ei kestänyt enempää. Hän purskahti nauruun, joka tuli hänestä niin voimalla ulos, että kylkiluita kivisti.
”Mia, ei se ollu hauskaa! Mie oon ihan hirmu
järkyttyny!” Anna suutahti. ”En mie kaivannut semmoista!”
”Miksi sä sitten katsoit?”
”Koska en osannu olla katsomatta! Tiiäthän sie, ku etteen sattuu jottain nii käsittämätöntä, että siinä mennee ihan lukkoon. En mie osannu muutaku tuijottaa! Silleen miulle kävi ja sie vaan naurat miulle!”
”En mä sulle naura, rakas, ihan totta”, Mia toppuutteli ja otti Annaa kädestä. Vaati suuria ponnistuksia rauhoittua. ”Se tapa, millä sä tosta kerroit, oli vaan... hiukkasen liikaa. Anteeksi. En ois saanut nauraa. Kamala juttu, ihan totta. Ootko kunnossa?”
Anna leppyi heti, kun huomasi Mian vakavoituneen. Mia piteli kaksin käsin kiinni Annan kämmenestä ja katsoi häntä pitkään ja sympaattisesti. Anna joi teetä ja vaikutti rauhoittuvan, mutta Mian piti purra poskensa sisäpintaa, jotta mielikuva sinertävinä vispaavista pippeleistä, takkuisista persvaoista ja yhden hullun perässä liukastelevista partiopoliiseista ei olisi saanut häntä kompastumaan hysteerisyyden tuolle puolen.
”Ei tainnut olla ukolla ihan kaikki muumit tynnyrissä, kun keskellä talvea sai moisen neronleimauksen”, Mia tuumasi tunnustellen, oliko se liian tökerösti ilmaistu. Annaa puistatti taas. Hän pudisteli rivakasti päätään.
”Oonko mie ihan kauhee, jos hiukka toivon, että hään kulkuset paleltu?” Anna huolehti. Mia pidätteli hymyä, vaikka toisen ahdinko omista ajatuksistaan olikin lähes kestämättömän hellyttävää. Hän suukotti tyynnytellen Annan otsaa ja soi tälle ilkikurisen salaliittolaisen hymyn.
”Sanoisin, että se ois täysin oikeutettu korvaus sun tänään kokemasta järkytyksestä”, Mia sanoi herttaisesti ja taputti tyttöystävänsä kättä. Sille Annakin viimein nauroi.