Ficin nimi: Kun toisen tuntee
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Romance/bromance, jokainen tulkitkoon oman tahtonsa mukaan.
Vastuuvapaus: En omista Death Notea, enkä myöskään näitä kahta kaunista poikaa.
A/N: Osallistuin
Aina eka kerta -haasteeseen. Tämä 'eka kerta' käsittelee ensimmäistä tunteiden tunnustamista. Tarina sijoittuu 27. episodin kieppeille.
***
Satoi kaatamalla, mikä ei ollut laisinkaan poikkeuksellista Englannin etelärannikolla. Todennäköisesti rankkasade hiipuisi kymmenessä minuutissa, mutta se ei lohduttaisi vaaleahiuksista nuorukaista, joka oli kävellyt ripein askelin jo pitkään vailla minkäänlaista päämäärää. Pojalla oli mukanaan vain nuhjuinen musta reppu ja sen sisällä saattoi hyvinkin olla kaikki vaaleaverikön omaisuus. Nuorukainen olisi voinut olla kuka tahansa kotielämäänsä kyllästynyt teini. Jos joku olisi kulkenut sattumalta pojan ohi, olisi tuo henkilö varmasti pudistellut päätään ja tuuminut, että kylmyys ajaisi vaaleaverikön takaisin kotiinsa viimeistään yhden yön jälkeen. Nuorukaisen kannalta oli valitettavaa, ettei kunnollista kotia ollut koskaan ollutkaan olemassa. Ensin oli ollut vain kurja ja turvaton rotanloukko, jossa poika oli viettänyt alkuelämänsä. Sen jälkeen oli ollut laitoksia, joista Winchesterissä sijainnut orpokoti jäisi viimeiseksi turvapaikaksi. Toki kyseinen laitos oli ollut
melkein koti nuorukaiselle, mutta kukapa olisi voinut pitää
täysin kotinaan paikkaa, jossa vain kaikista kasvateista nerokkain, lahjakkain ja paras oli arvostettu? Muut olivat silkkaa pohjasakkaa huolimatta siitä, kuinka lähellä parasta he olivat. Vaaleaverikkö miltei sihahti vihasta muistellessaankin mokoman tekopyhän instituution todellista mentaliteettia.
”Mello! Odota!”
Takaa kantautuva ääni oli pojalle tutumpi kuin yksikään toinen. Hän olisi tunnistanut sen jopa satapäisen väkijoukon keskellä. Juoksuaskeleet saavuttivat vaaleaverikön, joka oli pysähtynyt odottamaan seuraajaansa hetkeksi.
”Matt?”
”Kukapa muukaan?” punapää puuskahti yhä hengästyneenä. Mello kohautti olkapäitään ja käänsi katseensa sitten takaisin tiehen, joka tuntui jatkuvan suorana loputtomiin. Samaan aikaan hän tunsi tiukan otteen käsivartensa ympärillä.
”Sinä et tasan tarkkaan liiku askeltakaan ennen kuin olet selittänyt, miksi rymistelit huoneeseen kiroillen, pakkasit tavarasi ja häivyt”, Matt ärähti.
”L on kuollut.”
Sen sijaan, että vaaleaverikön ääni olisi ollut kiivas, oli se rauhallinen ja kylmä.
”Mitä?” punapää hätkähti. Vastaus oli kaikkea muuta kuin odotettu.
”En minäkään tiedä yksityiskohtia”, Mello sihahti ärtyneesti.
”Roger vain kutsui minut ja sen kirotun albiinolampaan toimistoonsa ja ehdotti, että meidän pitäisi tehdä yhteistyötä, koska L ei ehtinyt valita seuraajaansa”, hän jupisi sitten. Matt näytti yhä häkeltyneeltä. Tapahtumat olivat edenneet aivan liian nopeasti, eikä kukaan ollut vaivautunut kertomaan edes yleispätevää versiota päivän tapahtumista punapäälle.
”Päätit siis lähteä ovet paukkuen ja ratkaista tilanteen pakenemalla?” Matt kysyi pisteliäästi.
”Luuletko todella, että aion jäädä sinne kirottuun laitokseen katsomaan, kuinka Near lopulta saa voittonsa ja perii L:n paikan?” Mello tiukkasi.
”En. Olisit voinut kuitenkin sanoa edes
jotain minulle, niin minun ei olisi tarvinnut juosta viittä korttelia perässäsi. Ystävät tapaavat kertoa tällaisista asioista toisilleen”, punapää vastasi vähintäänkin yhtä kipakalla äänellä. Vaaleaverikkö mulkaisi toista tylysti, mutta salaa mielessään hän tunsi jonkinlaista liikuttuneisuutta siitä, että Matt oli ylipäätään vaivautunut seuraamaan.
”Onko sinulla minkäänlaista ajatusta siitä, mihin olet menossa?” Matt kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen. Hänen olemuksensa oli vieläkin kireä, mutta pahin tuohtumus oli kadonnut jo äänestä.
”Ei”, kuului vastaus. Matt pyöritteli silmiään.
”Niin vähän arvelinkin”, hän tokaisi sitten. Poika tunsi ystävänsä aivan liian hyvin: hän tiesi, ettei toinen tahtonut missään nimessä palata entiseen lähdettyään jo kerran. Mattille olisi hyvinkin kelvannut lämpö ja katto pään päälle, mutta hän ei olisi ikimaailmassa voinut kuvitellakaan jättävänsä Melloa yksin kaduille. Punapää oli aivan liian kiintynyt blondiin menettääkseen tämän. Jos Matt olisi kääntynyt takaisin, ei hän olisi nähnyt toista enää koskaan, eikä Matt uskonut kestävänsä sellaista. Vuosien varrella toisesta oli tullut punapäälle melkeinpä koko elämä, vaikka hän ei myöntäisikään sitä koskaan ääneen.
”Tiedätkös, et voi elää taivasalla määrättömän pitkään”, Matt huomautti.
”Tiedän kyllä”, Mello vastasi välinpitämättömästi.
”Mikset sinä vain mene takaisin?” hän kysyi.
”Ilman sinua? Älä kuvittelekaan.”
Matt ei ollut koskaan kuvitellut, että maailmassa olisi sellaisia sanoja, jotka voisivat saada vaaleaverikön täysin sanattomaksi. Uskomus kuitenkin osoittautui vääräksi, sillä vaikka Mello näyttikin siltä, että hän tahtoi sanoa jotain takaisin, ei vastausta ikinä kuulunut.
”Miksi?” vaaleaverikkö sai lopulta kysyttyä hiljaisella äänellä. Matt kohautti olkiaan.
”Eikö meidän vain kannattaisi tehdä jonkinlainen suunnitelma siitä, mitä nyt tehdään?” punapää vältti kysymyksen.
”Hyviä ideoita kyllä vastaanotetaan”, Mello vastasi. Hän yritti parhaansa mukaan tavoittaa tavallisen olemuksensa, vaikka pieni puna hänen poskillaan kieli hämmentyneisyydestä. Vaaleaverikkö oli aina tiennyt, että Matt välitti hänestä jollain tasolla. Jos tilanne olisi ollut toisenlainen, punapää ei olisi edes jaksanut ylläpitää ystävyyttä niin pitkään. Silti vaaleaverikkö ei ollut edes miettinyt, että Matt välittäisi tarpeeksi seuratakseen häntä. Mello oli tottunut aivan liian pitkään jo siihen ajatukseen, että suurin osa maailmasta piti häntä yhdentekevänä. Hylätyksi tuleminen oli pojalle entuudestaan tuttua. Hän oli ollut jo valmis hyväksymään sen, ettei maailmassa yksikään ihminen olisi hänen puolellaan aivan loppuun saakka. Ilmeisesti Matt oli poikkeus.
Vaaleaverikkö tunsi ikävän palan kurkussaan. Hän nielaisi hiljaisesti, sillä tunteilu olisi näyttänyt todella säälittävältä siinä tilanteessa.
”Ajattelin, että olisi ihan hyvä päästä pois Winchesteristä tänä yönä ennen kuin Roger tajuaa, että lähdin oikeasti lopullisesti”, Mello pakottautui sanomaan. Samaan aikaan poika tiedosti, että hän kuulosti hävettävän heikolta – aivan kuin tunteet olisivat ottamassa vallan siitä huolimatta, että hän oli päättänyt tukahduttaa ne visusti. Tilannetta ei lainkaan parantanut se, että Matt oli huomannut tilanteen. Hetki sitten poika oli pidellyt vielä Mellon käsivartta tiukasti otteessaan. Jossain vaiheessa tiukka ote oli kuitenkin heltynyt, ja yhtäkkiä vaaleaverikkö tiedosti toisen kämmenen laskeutuneen olkapäälleen lohduttavasti.
”Kuulostaa suunnitelmalta”, Matt myötäili.
”Me joudumme kävelemään, jos sinulla ei satu olemaan muutamaa kolikkoa bussiin”, Mello huomautti.
”Roger varmaan sanoisi, että nuoret ihmiset joutavatkin kävellä”, Matt hymähti.
”Sinä vihaat kävelyä”, vaaleaverikkö huomautti.
”En minä siihen toisaalta kuolekaan”, punapää vastasi. Mustiin pukeutunut poika joutui toden teolla räpyttelemään silmiään. Hän oli jo todella ärsyyntynyt itseensä.
”Mells?”
”Mitä?”
”Onko kaikki ihan kunnossa?”
”On”, vaaleaverikkö vastasi tukahtuneella äänellä.
”Hyvä.”
Mello piti katseensa visusti maassa, kun kaksikko lähti vihdoin yhdessä liikkeelle. Sade oli jo loppunut, mutta se oli jättänyt jälkensä molempiin: parivaljakko näytti varmasti surkealta märkine hiuksineen ja ihoa vasten liimautuneine vaatteineen. Vaaleaverikkö tunsi yhä ristiriitaisten tunteiden painiskelevan sisimmässään. Oli todella epätodennäköistä, että Matt kääntyisi enää takaisin valittuaan jo ystävänsä seuraamisen. Vaikka punapää olikin äärettömän mukavuudenhaluinen, oli hän aina pitänyt lupauksensa Mellolle, ja omalla tavallaan toinen oli jo tehnyt sanattoman lupauksen siitä, että hän pysyisi ystävänsä rinnalla.
”Matty?” vaaleaverikkö kysyi lähes arasti.
”Niin?”
”Ei sinun ole pakko tulla mukaani, jos et tahdo.”
”Tiedän.”
”Meillä ei ole välttämättä ihan hetkeen majapaikkaa.”
”Me keksimme kyllä jotain”, Matt vastasi rauhallisesti. Hän kaiveli taskujaan löytääkseen savukkeensa.
”Kuolet vielä keuhkosyöpään”, Mello totesi savun leijaillessa hiljalleen ilmassa. Matt naurahti.
”Tuskin minä niin vanhaksi ehdin elää. Me kuolemme todennäköisesti nälkään ennen kahtakymmentä”, punapää sanoi virnistäen. Vaaleaverikkö tunsi pienen hymyntapaisen hiipivän huulilleen.
”Toinen vaihtoehtohan on kylmyys. Talvi on tulossa”, Mello huomautti.
”Tahdotko lyödä vetoa punnasta? Minulla on sellainen taskuni pohjalla.”
”Minulla ei, mutta otetaan riski.”
Kaksikko pysähtyi kättelemään sopimuksen sinetöimiseksi. Kun he jatkoivat matkaansa, yhdistyivät heidän kätensä uudelleen. Vaikka tulevan pelosta ei puhuttu ääneen, eivät puheet aikaisesta kuolemasta olleet täysin perättömiä. Molempia kuitenkin lohdutti tieto siitä, että mitä ikinä tapahtuisikaan, eivät he olisi täysin yksin.
”Mells?” Matt rikkoi hiljaisuuden. Toinen ynähti kysyvästi.
”Jos me kuolemme kylmyyteen tai nälkään tai keuhkosyöpään, niin minusta on ihan mukavaa, että se tapahtuu sinun kanssasi.”
”Enhän minä polta. Jos kuolet keuhkosyöpään, joudut kuolemaan yksin.”
”Niin, mutta sinä joudut passiivisen savun uhriksi”, Matt muistutti.
”Kieltämättä”, Mello tuumi. Hetken hiljaisuus laskeutui parivaljakon välille jälleen, kunnes vaaleaverikkö rikkoi sen:
”Kai sinä tiedät, ettei minua haittaa yhtään, vaikka tappaisitkin minut myrkkykääryleidesi savulla?”
Sen sijaan, että punapää olisi vastannut, pysäytti hän toisen hetkeksi vain vetääkseen tuon lähelleen lämpimään halaukseen. Vaaleaverikkö vastasi siihen kietomalla kätensä pehmeästi toisen kaulan ympäri.
”Me olemme niin imeliä”, hän mutisi vasten punapään hartiaa. Toinen naurahti hiljaisesti sipaisten vaaleita sateen kastelemia hiuksia sivummas. Parhainta kaksikon välisessä suhteessa oli se, että molemmat ymmärsivät toisiaan, vaikka sisimmät tunteet lausuttiinkin mustana huumorina. Kun toisen tunsi tarpeeksi hyvin, pystyi kaiken oleellisen lukemaan piikittelynkin läpi.
”Ei anneta sen häiritä tänään.”
