Perhosia vatsassa
fandom: Free!
paritus: Rei/Nagisa
ikäraja: S
genre: romancehöttö
yhteenveto:
Ne kotiutuivat lepattamaan hänen sisällään aikoja sitten — kai se tapahtui joskus ensimmäisten junassa käytyjen keskustelujen ja Rein seiväshypyn välillä. A/N: Blokki on nyt sitä sorttia, ettei kirjoittaminen oikein edes kiinnosta. Hiljattain katsomani Free!-leffa kuitenkin muistutti näppärästi siitä, miten ihania poikia nämä kaikki ovatkaan, joten kaivoin vanhan ficletinraakileen kansioiden pohjalta ja yritin saada aikaiseksi edes jotain. Inspispaketti-haasteesta saatu
kuva antoi hyvin lisäevästä tähän touhuun, kiitos sen lähettäjälle.
Ja oikeesti apua, oon kirjoittanut hävettävän vähän Reigisaa, vaikka se olikin mun eka shippi fandomista ja tykkään siitä edelleen ihan hirmuisesti <3<3
Se ei ole ensimmäinen kerta, kun Nagisa viettää iltaa Rein luona ja jää yöksi ihan vain sen tähden, ettei malta lähteä kotiin.
Ei ensimmäinen eikä takuuvarmasti viimeinenkään.
He istuvat oppitunneilla yhdessä aina kun vain mahdollista, syövät yhdessä lounasta (joskus jopa samasta rasiasta, jos Rei on ottanut asiakseen parantaa Nagisan ruokailutottomuksia, hän keksii aina välillä sellaista), menevät kouluun yhtä matkaa ja palaavat myös, käyvät lenkillä ja ostoksilla ja melkein kaikkialla muuallakin toistensa kanssa, eikä sekään vielä riitä. Ei, yhdessä on hyvä tehdä läksyjä ja katsoa leffoja, lukea vieretysten kirjoja ja sarjakuvia, ideoida uusia hulppeita projekteja ja syödä liikaa jäätelöä ja yrittää kokata, vaikka Nagisa aina onnistuukin lopulta luistamaan hommasta ja vain seuraamaan sivusta, kuinka Rei valmistaa eväitä tulevalle viikolle. Hän tekee sen aina huolella, että se on jo liikuttavaa.
Reitä on miellyttävää katsoa. Ja kuunnella. Hänen kanssaan voi puhua kaikesta ja ei-mistään ja joskus vain olla ihan hiljaakin, sanomatta ja tekemättä mitään, vaikkei sellainen Nagisalle kovin tyypillistä olekaan.
Ja se kaikki tapahtuu vaivattomasti, luonnollisesti, huomaamattakin.
Näennäisesti asetelmassa ei siis ole mitään poikkeuksellista, ei mitään uutta ja mullistavaa, ja silti mikään ei tunnu samalta kuin aiemmin. Kun ovi sulkeutui heidän takanaan, tietoisuus parhaillaan Tokion koneessa istuvista Harukasta ja Makotosta muovasi ympäröivän todellisuuden toisenlaiseksi; tavallaan maailma oli kasvanut, versonut kauas toisaalle kurkottavan oksan, mutta samalla elämänpiiri oli myös kutistunut.
Se oli muuttunut pienemmäksi. Intiimiksi.
Ei ole enää neljää — ei tuttua joukkuetta, joukkoa johon kuulua — ainoastaan he kaksi vain. He muodostavat nyt kokonaan oman yksikkönsä.
Ja kun he katsovat tietokoneen näytöltä elokuvaa, jonka juonta kumpikaan ei jaksa kunnolla seurata, ja Nagisa nojautuu lähemmäs Reitä, painaa päänsä tämän olkaa vasten, hän tuntee taas
sen. Perhoset vatsassaan. Hän on jo tottunut niiden hentojen siipien iskuihin, ne kotiutuivat lepattamaan hänen sisällään aikoja sitten — kai se tapahtui joskus ensimmäisten junassa käytyjen keskustelujen ja Rein seiväshypyn välillä.
Niiden liike on jatkuvaa. Toisinaan ne lepäävät ja liihottavat niin keveinä, että niitä hädin tuskin huomaa, toisinaan ne taas villiintyvät. Nagisa näkee sielunsa silmin, kuinka perhoset räpistelevät päämäärättömästi ympäriinsä pelkästä lentämisen riemusta, törmäilevät täydessä vauhdissa toisiinsa ja vetävät tuntosarvensa siinä kaaoksessa solmuun. Ei lainkaan kaunista saati sulokasta. Rei varmasti tyrmistyisi moisesta visiosta, mutta Nagisaa se miellyttää. Se saa hänet käpertymään vieläkin lähemmäksi, ja se puolestaan saa perhoset lyömään siipiään vieläkin kiivaammin.
Tuntuu hyvältä. Naurattaa.
“Mitä?” Rei kysyy kääntyen katsomaan Nagisaa. Hänen silmälasinsa ovat vähän vinossa, ja sekin naurattaa.
Nagisa vastaa vain hymyilemällä ja pudistamalla päätään, ei siihen ole sanoja.
Jälkeenpäin on mahdotonta muistaa, kumpi heistä tarttui ensin toisen käteen — kurkotti kohden ja otti pideltäväkseen ja työnsi sormet toisien lomaan sinetöiden sen kaiken kuin jonkinlaisen sopimuksen — mutta ei sillä niin väliä. Olennaisempia olivat sitä seuranneet pehmeät suukot, kylkiä kutittavat hennot hipaisut, koko olemassaoloa värittänyt lämpö; se, miten Rein hiukset taipuivat viehkosti Nagisan puhaltaessa hänen korvalleen; edelleen kutistuva maailma, joka sulki heidät lempeästi syleilyynsä kuten perhosentoukan silkkinen kotelo.
Ja vaikka myöhemmin tuttu todellisuus taas laajenikin, ei Nagisaa kai koskaan lakannut miellyttämästä hupsu toteamus siitä, että turhaahan se olisi lähteä merta edemmäs hyvän saaliin toivossa, kun se oikea onni löytyi ihan sieltä tutusta kultakalamaljasta.
