Kirjoittaja Aihe: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)  (Luettu 6533 kertaa)

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« : 20.06.2016 23:17:34 »
Disclaimer: J.K Rowling omistaa hahmot, paikat, sekä kaiken muun Potter-universumiin liittyvän, joka tekstistä käy ilmi. Minä vain leikin hieman näillä taidokkailla luomuksilla. En saa minkäänlaista rahallista korvausta kirjoituksistani.

Otsikko: Kaiken kruunu
Kirjoittaja: Lucy
Ikäraja: K-11
Paritukset/Päähenkilöt: Ron ja Harry, voi olla että menee sähköiseksi ::)
Genre: Romanttinen draama

A/N: Tuli pitkästä aikaa ja ihan yllättäen ihan mieletön tarve kirjoittaa Potter-hömppää, ja sain aikaan tällaista räpellystä. Jatkoa tulee varmaankin säännöllisen epäsäännöllisesti, ja juoni on ihan täysin tulevaisuuden käsissä. Tämä siis sijoittuu Harryn, Ronin ja Hermionen kuudenteen kouluvuoteen. Ensimmäinen luku on melko lyhyt, mutta halusin lopettaa sen juuri tuohon. Kommentit ja kaikenlainen palaute todellakin toivottuja, sillä tämä on vasta toinen julkaisuni, ja hyvin nöyränä uskallan edes mitään julkaisunappia painaa  ;D




Kaiken kruunu


1. Luku

Kuinka hänen oli onnistunut edes päästä omin jaloin pois huispauskentältä, sitä Ron ei tarkalleen tiennyt. Luihuisten ivalliset loukkaukset kaikuivat kirvelevinä korvissa, eivätkä Hermionen olankohautukset ja Harryn mulkaisut kohentaneet hänen mielialaansa ollenkaan. He matkasivat kolmisin kohti Tylypahkan linnaa, joka kaikessa kodikkuudessaan kuitenkin kohosi tänään synkkänä, tummanharmaana ja märkänä kohti pilvistä taivasta. Huispauskaavut kahisivat ja Ron lampsi polkua turhankin rivakasti, roiskien kuraa sinne tänne.

Hän oli tyrinyt hyvin näyttävästi Rohkelikon viimeisimmässä huispausmatsissa Korpinkynttä vastaan päästämällä ainakin kymmenen kaatoa sisään. Ainoastaan Harryn siepinnappauskyvyt olivat pelastaneet heidät, ja nekin täpärästi. Ron sylkäisi synkkänä maahan.


*


"Äh, et viitsisi", Hermione ärähti, kun Ron vielä illalla pyöritteli näreissään tyhjää kermakaljapulloa oleskeluhuoneen pöydällä. Rohkelikon voitonjuhlat olivat olleet perinteistä hieman vaisummat, ja juhlijat olivat jo palanneet omiin kuppikuntiinsa keskustelemaan.

"Minkä sille enää mitään voi, teillä on ihan hyvät mahdollisuudet vielä mestaruuteen, mikäli Korpinkynsi häviää Luihuiselle", Hermione sanoi ainakin viidennen kerran sinä iltana.

Harry ja Ron vaihtoivat katseita. Harry kuitenkin kääntyi saman tien takaisin pergamenttinsa puoleen eikä sanonut mitään. Ron tiesi mistä kiikasti: Harry oli kyllästymiseen asti jankuttanut, että tämä matsi oli tärkeä, ja että minkäänlaiseen haparointiin ei olisi varaa. Harry kääri pergamenttinsa rullalle ja viskasi sen sanaakaan sanomatta mustepullonsa ja sulkakynänsä kera laukkuunsa, heilautti laukun olalleen ja tömisti makuusaleihin. Ron katsoi hänen peräänsä.

Jos Ronia vaivasikin tunarointi kaadon kanssa, ei se ollut mitään verrattuna siihen, että hän tunsi pettäneensä Harryn huispauskapteeninaan. Hänen vatsaansa valui jotakin hyistä samalla kun hän näki Harryn katoavan makuusalin ovesta.

"Minäkin menen nukkumaan", Ron sanoi ilmeettömästi noustessaan nojatuolistaan. Hermione taisi kerrankin ymmärtää, ettei lohdun sanoista olisi hyötyä, sillä hän vain nyökkäsi.

Ron maleksi ylös makuusaleihin, ja koska kello ei ollut paljon, eivät Seamus, Dean ja Neville olleet vielä tulleet. Vain Harry istui pylvässängyssään. Hän oli jo vaihtanut pyjaman päälleen ja oli juuri laittamassa rillejään takaisin päähänsä. Puoliverisen prinssin kirja odotti peitolla.

"Aiotko taas selata tuota koko illan?" Ron kokeili varovasti.

"Niin ja mitä sitten?" Harry äyskähti. Sitä Ron oli odottanutkin.

"Hei olen oikeasti tosi pahoillani, en tiedä mikä minuun meni", Ron huokaisi ja haroi hiuksiaan. Harry ei vastannut. Ron laski taikasauvansa yöpöydälle, riisui kaapunsa ja sukkansa ja heittäytyi sängylle. Hän oli luopunut yöpuvuista tajutessaan näyttävänsä niissä täysin naurettavalta liian lyhyine lahkeineen ja hihoineen...

Harry oli vetänyt pylvässänkynsä verhot kiinni niin, että Ron näki pojasta vain kirjaa lukevan siluetin. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa. Olisiko parempi odottaa aamuun, jotta hänen ystävänsä närkästys olisi laantunut, vai nostaa kissa noidankattilaan saman tien? Yleensä Ron piti suunsa kiinni tällaisissa tilanteissa, mutta jokin hänen sisällään kylmäsi häntä niin, ettei hän kerta kaikkiaan voinut antaa Harrylle sitä tilaa, jota tämä selkeästi kaipasi.

"Kuule, sinä olet oikeassa, minäkin olisin raivona", Ron aloitti. Hän otti hiljaisuuden lupana jatkaa. "Voisin potkaista itseäni takalistolle. Sinä varmaan kuvittelet, etten treeneissä kuunnellut sinua lainkaan?"

Harry pysytteli vaiti. Ron tunsi uudenlaisen pistoksen jotain ärtymyksen tapaista: oli Harrylta odottamatonta ja jopa lapsellista ottaa nokkiinsa tällaisesta. Hehän olivat kuitenkin voittaneet!

"Hei, kuule nyt", Ron sanoi jo häivä kärsimättömyyttä äänessään. "Minusta sinä olet epäreilu. Ollaanhan me aina ennenkin toistemme puolia pidetty tällaisissa asioissa. Tänään ei vain kulkenut hyvin, ja se harmittaa minua vähintään yhtä paljon kuin sinua. Ollaanko vaan okei ja unohdetaan tämä lapsellinen mykkäkoulu?"

Se osui hermoon. Harry ponkaisi melkein äänen nopeudella istumaan ja repäisi pylvässänkynsä verhot auki. Ron säpsähti.

"Lapsellinen mykkäkoulu?" Harry toisti myrkyllisesti. "Sinulla ei ehkä ole hajua, miten hankalaa on yrittää johtaa kokonaista joukkuetta, kehittää strategioita ja napata sieppiä samaan aikaan? Koko joukkueen luotto on minun niskoillani, ja jos me kompastellaan tai hävitään, se on minun vikani, tajuatko?"

Ron ei enää jaksanut peitellä sisällään paisuvaa suuttumusta, ja nousi seisomaan.

"Ai, no totta kai tässäkin oli kyse sinusta. Ottaisitko pääsi hetkeksi takaisin auringonpaisteeseen? Me ei edes hävitty! Ja olen jo pyytänyt anteeksi. Kukaan meidän joukkueesta ei vaikuttanut pettyneeltä sinuun tänään, vai mitä?"

Ron ei kerta kaikkiaan voinut käsittää Harryn raivoa. Siinä poika kuitenkin istui, vihreät silmät raivokkaina, kyräillen häntä kuin räiskeperäistä sisuliskoa. Tuijotus kesti liiankin kauan, ja Ron tunsi ilmeensä valuvan tuohtuneesta hämmentyneeksi. Harry vain katsoi häntä kulmiensa alta, ja hänen silmänsä hädin tuskin näkyivät paksujen, vähän turhan pitkiksi kasvaneiden mustien hiusten alta.

"Ööm.."

Ron vain änkytti ja kävi takaisin istumaan. Hän vastasi tuijotukseen täysin hämmentyneenä. Harry ei irrottanut katsettaan, ja tilanne muuttui Ronista jo hiukan kiusalliseksi. Hänen sydämensä takoi.

Lopulta Harry huokaisi voipuneena ja Ronin yllätykseksi sanoi: "Äh, anteeksi, oikeasti. Olet oikeassa, en olisi saanut käydä kimppuusi noin. Jotenkin tämä vastuu vain vie minusta kaiken energian."

Ronin sisälle loiskahti jotakin lämmintä, aivan kuin hän olisi siemaissut aimo kulauksen kermakaljaa.

"Niin että et ole saanut tähän mennessä missään mittakaavassa näin isoa vastuuta harteillesi vai, mahtaa olla kamalaa?" Ron sanoi virnistäen. Harry nauroi.

« Viimeksi muokattu: 21.06.2016 21:13:49 kirjoittanut Lucy »

Grenade

  • Fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 557
  • ava+bannu Ingrid
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #1 : 21.06.2016 14:00:45 »
Jes, tämähän vaikuttaa kivalta! ^^ Harry/Ronia on tullut viimeaikoina luettua aika vähän, joten piti tähän tarttua, kun uutta sellaista oli tarjolla. Ja vaikkei ekassa osassa juurikaan päästy oikein muuhun kuin alkuun, niin vaikuttaa oikein mukavalta luettavalta. Vielä ei nähty tunteiden mietintää mihinkään suuntaan, mutta ehkä sekin sieltä vielä löytää paikkansa. Ainakin jotain pientä alkoi loppupuolella jo läikähtää Ronin sydänalassa, joten ehkä se sieltä, hitaasti mutta varmasti.

Teksti on oikein sulavaa ja hyvin kerrottua, tykkäsin paljon poikien dialogista! Käytät hyvää ja rikasta kieltä. Jään odottelemaan seuraavaa osaa, Harry/Ronia ei ole koskaan liikaa. ^^ Kiitos tästä ja toivottavasti jatkoa on tuloillaan jossain vaiheessa. :)
Hyppää lehtikasaan!

Nava

  • Mostly Harmless
  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #2 : 22.06.2016 22:11:10 »
Oi, olipas kiva, kun Ron oli pääosassa. :) En oo huispaushirmu, mut tuo jälkipuinti oli hauskaa luettavaa. Pidin siitä, että alussa kuvasit Ronin tunteita kylmän valumisena vatsaan, ja lopussa samalla tavalla lämpimänä loiskahduksena sisällä, se sitoi tekstiä hyvin yhteen. Ron ja Harry oli ihanan teinimäisiä ja tulisia!

Lainaus
"Jotenkin tämä vastuu vain vie minusta kaiken energian." ... "Niin että et ole saanut tähän mennessä missään mittakaavassa näin isoa vastuuta harteillesi vai, mahtaa olla kamalaa?"
Nauroin tälle. :D Suurempiakin murheita on ollut, mut eihän se tarkoita, et niiden jälkeen ei mikään tuntuis enää miltään. Hyvä vain, kun saavat stressata jostain noin merkityksettömästä. Mut eihän ne ollut ees hävinnyt, miks ihmeessä ne mökötti!

Tykkään siun kirjotustyylistä. Oli kevyttä ja hauskaa luettavaa, ja asetelma oli mielenkiintoinen. Tää oli lupaava alku, jään ehdottomasti kuulolle. :)

Ps. Ronin yöpuvuttomuus oli huippu yksityiskohta! Jäin miettii, tuleekohan se tulevissa osissa esille.
”Puhutaan vain jos on tarpeen.”  – Uppo-Nalle

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #3 : 23.06.2016 00:25:29 »
Jee, kommentteja!

Grenade: Joo, tarina saa tulta alleen hitaasti mutta varmasti  ;D päätin pitää luvut briiffinä, enkä rynnätä heti pääasiaan. Kiitos kehuista, on aina kiva kuulla, että oma kirjoitustyyli ja kieli miellyttää :)

Demure: Jes, ihanaa että tykkäsit Ronista päähenkilön roolissa! Omasta mielestäni on aina ihan virkistävää lukea jonkun muun näkökulmasta kuin Harryn. Koitin vangita vähän tuollaista 16-vuotiaiden dramatiikkaa mukaan, vaikkakin kinastelut on aikalailla taakse jätettyjä itse Puoliverisessä Prinssissä.

Sitä ne itsekin jäi lopulta ihmettelemään, että mikä siinä täpärässä voitossa niin kamalaa oli :DD Kiitos tosi paljon kommentista! Tulin tosi hyvälle tuulelle, ja tässä sitä (yhtä lyhyttä) jatkoa nyt tulee  ;D



2. Luku



Aurinko oli juuri vetänyt viimeiset säteensä piiloon paksujen pilvien takana, ja oleskeluhuoneesta kuului kevyttä puheensorinaa. Seamus, Dean ja Neville olivat hekin vihdoin kömpineet makuusaleihin ja käyneet heti kuorsaamaan. Harry ja Ron vitsailivat ja juttelivat vielä hetken, ja Ron oli iloinen, että he olivat saaneet välinsä taas kuntoon. Harryn pettymys häneen oli tuntunut painavampana kuin hän olisi osannut ihan heti arvatakaan.

Mutta miksi, hän pohti heidän käydessään vihdoin maate omiin pylvässänkyihinsä, Harry mustassa yöpuvussaan, Ron paidatta. Harry toivotti hyvää yötä, iski jopa silmää, ja sulki pylvässänkynsä tumman viininpunaiset verhot.

Ron veti omat verhonsa kiinni ja riisui loputkin vaatteensa. Hän veti peiton päälleen ja mietti. Olivathan hän ja Harry ennenkin riidelleet, hyvinkin pahasti heidän neljäntenä kouluvuonnaan, kun Harry oli valittu Tylypahkan toiseksi kolmivelho-ottelijaksi. Silloinkin Ron oli ollut pahoillaan ja ahdistunut heidän välirikostaan, mutta tällä kertaa hän oli erottanut omasta (Hermionen mukaan teelusikan kokoisesta) tunneskaalastaan hätää. Vaikkakin tämänpäiväinen kiista oli ollut suhteellisen mitätön verrattuna kolmivelho-riitaan. Ron tutkiskeli ajatuksiaan, osin rehellisen mietteliäänä, osin hivenen ahdistuneena. Miksi näin pieni ryppy ystävyydessä yhtäkkiä saikin hänet niin paniikkiin?


*


Ron heräsi säpsähtäen, kun Harry avasi hänen pylvässänkynsä verhot täysissä pukeissa. Ron ei ollut edes tajunnut nukahtaneensa, vaan oli unohtunut yöllä ajatuksiinsa ja vaipunut horroksen kautta tuttuun syvään uneen, jota säesti mahtava kuorsaus.

"Ylös! Minä kuolen näl--"

Harry vaikeni nähdessään Ronin ilman yhtäkään vaatepartta. Ron ponkaisi istumaan ja veti peiton päälleen. Hän oli yön aikana ilmeisesti potkinut sen kokonaan lattialle. Harry repesi hyväntahtoiseen nauruun, noukki lattialta kaavun ja heitti sen päin hänen naamaansa.

"Pue nyt, ennen kuin kaikki vaniljavanukas on ehditty syödä."

"Öh, joo", Ron kähisi nolona ja veti kaavun päänsä yli.

"Mistä lähtien sinä alasti olet ruvennut nukkumaan?" Harry kysyi hymynkare yhä huulillaan, tuijotellen liioitellun välttelevästi kattoon ja antaen Ronin pukeutua rauhassa.

"Suunnilleen siitä asti, kun tajusin näyttäväni ilman vaatteita vähemmän tomppelilta", Ron vastasi tunkiessaan päätään kaavun pääntiestä läpi. "Ja alasti on sitä paitsi mukava nukkua, kokeile itse."

Edellispäivän huispausottelusta ei vaihdettu sanaakaan, mistä Ron oli kiitollinen. Lauantai oli enemmän kuin tervetullut, sillä kulunut viikko oli ollut rankka sekä koulutöiden että huispausharjoitusten takia. Hermione oli mennyt Suureen saliin ennen heitä, ja oli jo lastannut lautaselleen paahtoleipää ja marmeladia. Ron istuutui hänen viereensä samalla kun postipöllöt lehahtivat saliin ruskean- ja harmaankirjavana parvena.

"No, saitte sitten ilmeisesti huispausjutun selvitettyä?" Tyttö kysäisi aamutervehdykseksi ottaessaan Päivän Profeetan isokokoiselta viirupöllöltä.

Ron oli osannut odottaa sitä. Joskus Hermionen suorasukaisuus oli hänen mielestään hieman tahditonta, vaikkakin se toisaalta tuuppasi hänen ja Harryn kaltaisia tuppisuita olemaan avoimempia. Harry, joka kävi istumaan Ronia vastapäätä, ei kuitenkaan tuntunut hämääntyvän.

"Joo, pyysin ääliömäisyyttäni anteeksi", hän totesi muina miehinä kauhoessaan isoa kekoa vaniljavanukasta kulhoonsa. "Ja Ron säikähti minun tuijotustani."

Ronilta putosi haarukka lautaselle. Harrykin oli siis pannut merkille, ettei tilanne ollut ollut ihan normaali? Oliko Ron näyttänyt hämmennyksensä niin ilmiselvänä? Hän kuitenkin toipui nopeasti ja sinkautti takaisin tyypilliseen tyyliinsä.

"Joo, sekunti kauemmin sitä basiliskin tapitusta niin olisin varmaan kaatunut kuolleena pärstä edellä lattiaan."

Harry hekotteli, mutta Hermione katosi Päivän Profeetan taakse otsa lievästi rypyssä. Etusivulla komeili iso ja mustavalkoinen Rufus Rymistyirin kuva, joka patsasteli synkkänä. Suuren salin lumottu katto oli kirkas ja tyyni, eikä edellispäivän paksusta pilvikerroksesta ollut tietoakaan.

"Meillä on muuten tänään tiedossa Tylyahoa", tyttö huomautti Profeetan takaa siemaistuaan kurpitsamehua kultapikaristaan. Ron oli unohtanut koko jutun, ja ilmeestä päätellen niin oli Harrykin.

"Loistavaa!" kajautti Harry, niin että muutama kolmasluokkalainen hänen oikealla puolellaan hätkähti. "Tekeekin mieli vähän tuulettua."

Ron ei käsittänyt, miten Harryn mielialanvaihtelut oikein toimivat. Edellisenä iltana Harry oli ollut kylmän myrkyllisellä päällä, kunnes heidän tuijotuskilpailunsa päätteeksi tuulen suunta oli vaihtunut päinvastaiseen. Tänään Harry oli selkeästi loistotuulella. Hän jopa kurotti pöydän yli oikomaan Ronin repsottavaa kaulusta. Se sai Ronin tuntemaan olonsa hyvin lämpimäksi, eikä sillä ollut mitään tekemistä lumotun katon auringonpaisteen kanssa. Hän unohtui hetkeksi ajatuksiinsa, jotka olivat jääneet edellisiltana unen jalkoihin, ja tuijotteli vaivihkaa edessään istuvaa sotkutukkaista poikaa, joka rouskutteli pekonia hajamielisesti. Ron ei voinut käsittää sitä sekaisuutta, joka hänen mielensä valtasi edellisiltana. Ehkä hän oli tulossa hulluksi. Hän tutkaili Harrya tarkemmin ja pysäytti katseensa pojan silmiin, jotka eivät sillä hetkellä katsoneet häneen päinkään. Olivatko ne aina olleet noin syvän vihreät?

Ron joutui toden teolla ravistelemaan itseään henkisesti. Hän oli virallisesti tulossa hulluksi. Juuri kun hän oli laskemaisillaan katseensa takaisin lautaseensa, Harry käänsi äkkiarvaamatta silmänsä katsomaan suoraan hänen omiinsa.

He tuijottivat toisiaan taas. Tämä oli jo naurettavaa. Niin naurettavaa. Mutta Ron ei aikonut hävitä tälläkään kertaa, vaan tuijotti itsepintaisesti takaisin. Harryn ilmeettömyydestä ei mitenkään voinut päätellä, mitä tämä ajatteli. Sekunnit venyivät, ja Ron tunsi sydämensä takovan taas kivuliaasti kylkiluita vasten. Minä hetkenä hyvänsä Harry nauraisi tai hän itse purskahtaisi johonkin hysteeriseen ja erittäin nolostuttavaan kikatukseen.

Hermione laski Päivän Profeetan juuri parahiksi nähdäkseen selkeästi kajahtaneet ystävänsä, katseet toisiinsa nauliintuneina.

"Mitä te touhuatte?" Hän kysyi siihen sävyyn, kuin Ron ja Harry haluaisivat hämmentää häntä vitsin vuoksi.

Hermione katsoi kulmat koholla vuoroin Harrya, vuoroin Ronia. Kumpikaan ei tuntunut välittävän. Hermione kohotti kätensä ja heilutteli sitä poikien välissä. Kun sekään ei riittänyt rikkomaan kiinteää katsekontaktia, Hermione otti Ginnystä mallia ja matki pelottavan uskottavasti Pimentoa: "höm, höm!"

Sekä Harry että Ron kavahtivat inhoten ja käänsivät katseensa Hermioneen, Harry irvistäen ja Ron yökäten dramaattisesti. Hermione hymyili.

"No niin, sainpas teidät irrottamaan intensiiviset tuijotuksenne toisistanne. Ja nyt kerrotte, että mistä kummassa tuossa on kysymys", Hermione tivasi häivä huvittuneisuutta ja naurua äänessään.

Harry ja Ron eivät vastanneet, tyrskivät vain lautasiinsa kauhoessaan aamiaisensa viimeiset haarukalliset suuhunsa.

"Lopettakaa pelleily", Hermione naurahti ja vilkaisi kelloaan. "Me ollaan itseasiassa myöhässä kohta, te heräsitte niin myöhään. Mihin lie olette oikeasti aamunne käyttäneet", hän lisäsi enemmänkin itsekseen.

Ron vilkaisi taas Harrya, joka vilkaisi syrjäkarein takaisin kurpitsamehupikarinsa yli.


*


Oli vaikea uskoa, että edellispäivä oli ollut niin synkkä ja harmaa, kun tänään taivas oli niin pilvetön. Ruoho oli kosteaa ja maa kimmoisaa kun Ron käveli Harryn ja Hermionen välissä kohti Tylyahoa. He kävivät Harryn pyynnöstä ensin Kolmessa luudanvarressa kermakaljoilla, vaikka Ronin ei edellisillan jälkeen tehnyt juomaa yhtään mieli. Keskusteltuaan ensin juurta jaksain Kuhnukerhosta, Malfoysta ja Dumbledoresta, pullot viimein tyhjenivät ja he maleksivat pubista ulos. Käytyään parit kaupat läpi he tulivat siihen tulokseen, että syyspäivän ollessa niin kaunis oli mukavampaa istuskella ulkona auringonpaisteessa. He kävelivät takaisin Tylypahkan tiluksille ja istahtivat järven rantaan viskelemään leipää jättiläiskalmarille.

"Hassua ajatella –" aloitti Harry viskattuaan viimeisen leipäpalan järveen " – että minä ja Ron ollaan riidelty vain kerran kunnolla. Eilenkään ei osattu edes kunnolla huutaa toisillemme, vaikka minä olin täysi pässi."

Ron ei osannut sanoa siihen mitään, vaan unohtui toljottamaan Harrya suu raollaan. Miten tämä jaksoi muistella eilistä edelleen? Hermionea aihe kuitenkin tuntui kiinnostavan, vaikka Ron olisi mieluusti unohtanut koko jupakan.

"Pitäisikö teidän sinun mielestäsi sitten riidellä enemmän?" Hermione kysyi huvittuneena ja seurasi katseellaan kun leipäpala katosi ääneti järven pinnalta.

"Ei tietenkään", Harry vastasi "mutta tuohan se ihan omaa lisämaustetta elämään, heittäytyä lapsellisiksi ja ottaa välillä vähän yhteen."

Ron ei olisi halunnut jatkaa aiheesta, mutta päätteli, että urhoollinen vitsailu tekisi tilanteen vähemmän kiusalliseksi. "Joo, ystävyyssuhde saa ihan uutta pontta ainaisen kinaamisen myötä", hän sanoi ivallisesti. "Minä ja Hermione ollaan siitä elävä esimerkki."

"Eiköhän, Ron, oteta tavaksi tapella tulisesti joka ilta tästä eteenpäin, pysyypähän suhde hyvissä kantimissa", Harry nauroi.

"Mahtava idea, voidaan hoitaa meidän suhdetta ihan miten huvittaa." Ron sanoi liioitellun imelästi.

Se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta Hermione katsahti Roniin kulmat koholla. Ron ei huomannut sitä, vaan virnisteli kengilleen ja haroi hiuksiaan pois silmiltä. Hänen katsahtaessaan kohti linnaa Hermione kuitenkin tavoitti hänen katseensa. Tytön ilme kieli siitä, että tämä oli ymmärtänyt jotakin mitä vain tytöt voivat rivien välistä ymmärtää.

« Viimeksi muokattu: 18.12.2016 02:06:23 kirjoittanut Lucy »

Grenade

  • Fiilistelijä
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 557
  • ava+bannu Ingrid
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #4 : 11.07.2016 01:29:03 »
Ynh, onpas tässä kommentoinnissa nyt kestänyt... Mutta siis joo, edelleen tätä seurailen ja mukana meiningissä! :D Ah, Harry/Ronia tulee luettua niin vähän nykyään, että on mukavaa välillä lukea tätäkin paritusta ja tässä se ainakin omasta mielestäni toimii oikein passelisti.

Lainaus
Hän jopa kurotti pöydän yli oikomaan Ronin repsottavaa kaulusta. Se sai Ronin tuntemaan olonsa hyvin lämpimäksi, eikä sillä ollut mitään tekemistä lumotun katon auringonpaisteen kanssa.
Siis kun aww. Nää on niin selvästi lääpällään toisiinsa, ettei mitään rajaa. Lukijalle on helppo jättää vihjeitä ja nyt vain odotankin, milloin pojat itse alkaa vähän miettiä omia fiiliksiään.

Hah, ja tietysti Hermione on jo tajunnut joitain asioita, joita nämä kaksi puupäätä ei vielä oikein ole itsekään. Ei häntä turhaan sanota fiksuksi. Kiinnostaakin tietää, mitä mieltä tyttö on tästä. Onko hän täysillä kannustamassa mahdollista suhdetta ja koettaa saada poikia yhteen? Vai onko hän mustasukkainen, josko hänet jätetään yksin, eikä halua pistää tikkua ristiin asian suhteen? Kiehtovaa, toden totta!

Jään taas odottelemaan jatkoa, tää on kyllä kutkuttava! ^^
Hyppää lehtikasaan!

Nava

  • Mostly Harmless
  • ***
  • Viestejä: 150
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #5 : 12.08.2016 09:57:13 »
Aww, miten suloista! Harry ja Ron on niin ihanan pölhöjä. Ja Hermione taas tapansa mukaan perillä asioista ennen kuin ne itse tajuaa mitään. Hermionen Pimento-imitaatio oli ihan huippu. Oli kiva, ettei Hermione tuntunut ulkopuoliselta, vaikka Ronilla ja Harrylla olikin jotain meneillään. Onhan ne kuitenkin the trio, ja semmoisena miun mielestä saisivat pysyä, vaikka mukana oiskin vähän twistiä. Tykkäsin, kun trio oli tässä jo kypsempi kuin ekoissa kirjoissa (köh), mutta tunnelmassa oli samaa leikkisyyttä.

Lainaus
"Mistä lähtien sinä alasti olet ruvennut nukkumaan?" Harry kysyi hymynkare yhä huulillaan, tuijotellen liioitellun välttelevästi kattoon ja antaen Ronin pukeutua rauhassa.
Ihana Harry tuijottelemassa kattoon. :D

Tää oli edellisen osan tapaan kevyttä luettavaa, mutta ei tippaakaan tylsää. Tuli hyvä fiilis ja sai hymyn huulille. Just tämmöstä hömppää kaipasin tänään. Kiitos. :3
”Puhutaan vain jos on tarpeen.”  – Uppo-Nalle

Pineapple_Girl

  • puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #6 : 29.08.2016 23:37:48 »
Vaikuttaa hyvältä! Kirjoitustyylisi on mielestäni mitä mainioin ja juoni on ollut tähän mennessä jees. Odotan innolla jatkoa, toivottavasti saadaan sitä pian!  :)
Does it ever drive you crazy,
just how fast the night changes

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #7 : 18.12.2016 01:47:01 »
No HUPS että vähän jäi tämän kirjoittaminen kesällä, ja sitten alkoikin taas opiskelut ja kaiken muun sai unohtaa  :-\  Nyt kuitenkin palasin tämän pariin saman tien, ja olipa hauska kirjoittaa taas muutakin kuin koulutöitä! Kiitos ihan älyttömästi kommenteista, ne piristää aina!  :-*


Grenade: Kiitos että haluat pysyä messissä, toivottavasti edelleen, vaikka olinkin hirveä ihminen ja jätin tämän moneksi kuukaudeksi hautumaan  ::)  Ja hehee, vielä saa vähän odotella mitä on tapahtuakseen, maltti on valttia  ;)

Demure: Kiitos kehuista! Kiva, että sain päivääsi hömpällä paremmaksi  :D Tarkoitus on nimenomaan pitää Hermione mukana koko ajan, koska näiden kolmen tiivis symbioosi on aina ollut mulle tosi tärkeä. Ei kahta ilman kolmatta.

Pineapple_Girl: Kiitos! Ja anteeksi, että jatkoa ei saatukaan pian, mutta tässä sitä nyt olisi  ;D




3. Luku


Päivän taittuessa illaksi ja auringon värjätessä Tylypahkan tornit oranssinpunertaviksi, oppilaat tungeksivat käytävillä matkatessaan omien tupiensa oleskeluhuoneisiin. Kirpeä iltatuuli oli pakottanut viimeisetkin rohkelikot oleskeluhuoneeseen, missä oli lämmin, kodikas ja kaikin puolin lauantainen tunnelma. Vain Hermione pysytteli epätavallisen hiljaa, kohotteli kulmiaan ja hymähteli, kun he istuivat kolmisin tuttuun tapaan takan ääressä jokainen oman puuhansa parissa: Hermione muodonmuutosainetta kirjoittaen, Harry silitellen Hedwigiä ja Ron selaillessa Päivän profeettaa, joka häneltä oli aamulla jäänyt lukematta. Muuan neljäsluokkalainen poikkesi tuomaan Harrylle pergamenttikäärön, joka paljastui Dumbledoren kutsuksi.

"Parempi lähteä saman tien", Harry sanoi hyväntuulisesti, heilautti Ronille ja Hermionelle kättään, tunki näkymättömyysviitan taskuunsa ja lähti kohti muotokuva-aukkoa. Ron katseli hänen peräänsä hajamielisenä, mutta Hermione tuijotti tuimana Ronia ja laski muodonmuutosaineensa välittömästi laukkuunsa.

"Antaa kuulua", hän paukautti, kun Harry oli kuuloetäisyyden päässä kadottuaan muotokuva-aukosta ulos.

"Mitä?" Ron käänsi Profeetan sivua ravistaen lehteä samalla, ja päätti esittää tyhmää, vaikka tiesi epäonnistuneensa siinä surkeasti.

"Äh, Ron, älä viitsi aliarvioida minun älykkyyttäni."

"Sinä tosissasi luulet, että millään muotoa aliarvioisin älykkyytesi näiden kuuden vuoden jälkeen? Herää, Hermione."

"Olen enemmän hereillä, kuin sinä näköjään aavistatkaan. Nyt kerrot mitä teidän välillänne oikein on tapahtunut." Hermionen katseessa oli sellaista leimuavaa salamointia, jonka Ron oli yleensä oppinut yhdistämään vaaraan: tytön silmät olivat epäluuloisesti sirrissä.

"Minä en ihan totta tiedä mistä sinä puhut", Ron yritti käännettyään katseensa tiukasti lehteen, vaikka tiesi jo käyvänsä tuhoon tuomittua taistelua hyvin äkäistä tuulimyllyä vastaan. "Me vaan heitetään vähän läppää, okei? En tajua miksi sinä yhtäkkiä olet kärppänä kimpussani, ei normaalissa sekoilussa ole mitään poikkeavaa."

"Sinäkö kutsut tuota tuijottelua ja toljottelua 'normaaliksi sekoiluksi'? Minä tunnen sinut, Ron. Minä näen sinun naamastasi totuuden ilman lukilitistäkin, mutta jos sinä et aio kertoa minulle, olkoon sitten niin. Tiedoksesi kuitenkin, etten minä ole mikään idiootti, sinulla on jotain salattavaa liittyen Harryyn."

"Onnittelut vuoden nokkelimmasta umpikujapäätelmästä, neiti etsivä", Ron sanoi yrittäen rakentaa suojaustaan vieläkin korkeammaksi. "Hyvällä lykyllä ne ottavat sinut vielä taikalainvartijaosastolle kuulustelemaan valehtelijoilta tunnustukset irti.”

Hermione avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Ron vaiensi hänet ehtimällä ensin. "Kuule, minua väsyttää, ja painun suorinta tietä pehkuihin. Ja neuvon sinua olemaan penkomatta minun asioitani, koska et hyödy siitä mitään."

Hän taitteli Profeetan, heitti sen nojatuoliinsa, josta oli juuri noussut, ja jätti Hermionen istumaan nyrpeänä, muttei voinut olla heltymättä; hän kääntyi makuusaleihin vievissä portaissa, heilautti sauvaansa ja sinkautti sen kärjestä muutaman sievän orvokin, jotka punoutuivat seppeleeksi ja laskeutuivat Hermionen tuuheille hiuksille, kuin kruunuksi. Tyttö kohotti epäuskoisena kätensä tunnustelemaan seppelettä, ja hän kääntyi tuolissaan katsomaan poikien makuusalin ovea kohti, mutta ehti kuulla vain vaimean naurahduksen ja oven sulkeutumisen.


*


Ron riisui hajamielisesti taas vaatteensa, eikä ajatellut paljon mitään. Hänellä oli sellainen taito. Ottaessaan viimeistä vaatekappaletta pois päältään hän kuitenkin naurahti itsekseen: pitäisikö nukkua ilman peittoa ja verhot auki ihan vain Dumbledoren tapaamisesta saapuvan pahaa-aavistamattoman Harryn kiusaksi. Hän jätti verhot auki, mutta päätti kuitenkin ottaa peiton päälleen; makuusalissa oli viileää, eikä kukaan ollut täyttänyt kamiinaa. Ron tunsi itsensä uniseksi, muttei nukahtanut heti.

Harry saapui puolentoista tunnin kuluttua hiiren hiljaa makuusaliin, muttei kuitenkaan niin hiljaa, etteikö ilman verhoja nukkunut Ron olisi herännyt kevyestä unestaan. Ron oli liian väsynyt liikkuakseen tai tervehtiäkseen Harrya, joten hän vain makasi ja oli nukkuvinaan. Hän kuuli kaavun kahinaa ja taikasauvan kolahduksen täyspuista yöpöytää vasten. Sitten tuli hiljaista. Ron ei tiennyt, miksi hänen sydämensä alkoi takoa yhtäkkiä. Sitten hän tunsi sen, hän vaistosi sen: Harry istui sängyllään ja katsoi häntä. Ron ei tiennyt, miksi hän oli asiasta niin varma, hän vain oli. Häntä ei nukuttanut enää tippaakaan, ja hän paloi halusta avata silmänsä ja tarkistaa, osuiko hänen vaistonsa oikeaan. Hän kuitenkin tiesi sen olevan liian uhkarohkeaa, joten päätti pitäytyä suunnitelmassaan olla nukkuvinaan sikeästi. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Ron vihdoin kuuli vastakkaiselta pylvässängyltä liikettä ja silmälasien kevyen laskeutumisen samalle yöpöydälle, jolle taikasauvakin oli laskettu. Tuli uudestaan hiljaista, ja Ron ei enää voinut hillitä itseään: hän kääntyi pimeydessä Harryn pylvässänkyyn päin, silmät edelleen kiinni, ja raotti niitä hieman. Mustatukkainen poika makasi sängyssään hänestä poispäin kääntyneenä. Musta yöpuku lojui kaavun vieressä lattialla. Ron tunsi äkillisesti jotakin hyvin hellää, ja häntä nauratti.


*


Ron juoksi pala paahtoleipää suussaan edellään Harry, joka tunki Päivän profeettaa laukkuunsa niin, että lehti rypistyi täysin lukukelvottomaksi. Moni ohi kulkeva pikkuinen ensiluokkalainen hypähti säikähtäneenä pois Harryn ja Ronin tieltä heidän viilettäessään eteishallin poikki. Rohkelikon huispausjoukkue odotti Harrya ja Ronia jo kentällä, ja pojat olivat pahasti myöhässä. Molemmat olivat nukkuneet aivan liian myöhään, ja jääneet nauramaan Nevillelle, joka oli onnistunut vaihtamaan korviensa paikalle suurehkot hortensiat. Harry oli päättänyt järjestää harjoitukset poikkeuksellisesti sunnuntaina, mistä oli syntynyt pientä purnausta joidenkin jäsenten osalta. Harry piti kuitenkin tiukasti pintansa: hän oli saanut edellisestä matsista uutta pontta, eikä aikaillut treenaamisen kanssa. Poika oli myös saanut itseluottamusta kapteenina, ja luotti selvästikin auktoriteettiinsa. Ronin mielestä se oli ihailtavaa, jopa hieman pelottavaa. Jostain syystä se silti kiehtoi häntä, vaikkei hän sitä itse tajunnutkaan vielä pitkään aikaan.

Harjoitukset sujuivat erinomaisesti, myös Ronin osalta. Hän torjui jokaisen kaadon, eikä joukkuetovereilla ollut mitään pahaa sanottavaa hänen suorituksestaan. Ron oli hivenen yllättynyt, mutta kuitenkin loistavalla tuulella, talsiessaan kapteeninsa kanssa muun joukkueen vanavedessä luudat olalla kohti Tylypahkaa.

”Se oli ihan älyttömän hyvä”, kehaisi Harry. ”Vaikuttavaa lentämistä.”

”No lopeta”, Ron sanoi leveä hymy naamallaan kompuroidessaan Harryn jäljessä nurmikkoista mäkeä. ”Se kolmas melkein lipesi.”

Harry hekotteli edelleen, kun he saapuivat linnan tammioville, veti toisen auki ja päästi Ronin edellään eteishalliin.

”Aurinko on tuonut kasvoillesi lisää pisamia”, Harry huomautti kuin ohimennen. Ron meinasi tukehtua: hän oli yrittänyt nielaista ja sanoa samaan aikaan jotakin. Harry nauroi vielä enemmän. Ronia ärsytti: Harry tahtoi selvästi hämmentää häntä, ja hän halusi kostaa.

Lounaalla Suuren salin taivas oli syksyisen leuto. Hermione istui Rohkelikon tupapöydässä tapansa mukaan syventyneenä kirjaan, joka nojasi kurpitsamehukannua vasten. Hän lusikoi vihanneskeittoa suuhunsa, osuen melkein aina maaliin.

Ron ja Harry istuutuivat vastakkain omille paikoilleen: Ron Hermionen viereen ja Harry häntä vastapäätä. Hermione sai viimein katseensa irti kirjastaan tervehtiäkseen poikia.

”No niin, vihdoinkin iloisia naamoja! Varokaa nyt, ettette totu liikaan onneen, niin ei tule pettymykset taas niin isoina, että tappelette kuin kukot.”

Harry oli liian hyvällä tuulella kommentoidakseen piikkiä, mutta Hermionekin vain hymyili lempeästi.

”Mitä tehdään tänään?” Harry kysyi tytöltä ottaessaan munuaispiirasta ja sämpylöitä.

Hermione ei vastannut heti, sillä hänellä oli suu täynnä appelsiinimehua.

”Ajattelin, että menisin kirjastoon. Numerologian aineesta puuttuu ainakin viisi jalkaa, enkä halua jättää sitä iltaan.”

”No, me varmaan keksitään sitten jotain keskenämme?” Harry kysyi katsoen Ronia vino hymy huulillaan.

Ron otti muka muina miehinä omenan käteensä, heitteli sitä kädestä toiseen irrottamatta katsettaan Harrysta ja sanoi: ”Siitä voit olla varma.”


Heidän lähtiessään kolmisin Suuresta salista ja Harryn kulkiessa edellä, Hermione tarttui Ronia hihasta ja veti tämän aivan äkkiarvaamatta käytävällä olevan taulun taakse jonkinlaiseen salahuoneeseen.

”Ronald Weasley”, Hermione aloitti niin uhkaavaan sävyyn, että Ron kavahti. ”Olet niin läpinäkyvä, että Norriskakin hämääntyisi.”

Ron ei osannut vastata mitään. Sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa, ja hän olisi halunnut paeta: Hermionelta ei jäänyt mikään huomaamatta, ja Ron ei halunnut tehdä tytölle tiliä asioista, joista hän ei itsekään ollut kärryillä.

”Tämä koskee sinua ja Harrya. Kuuntele nyt tarkkaan”, Hermione meni asiaan silmät leimuten. ”Voit yrittää salata tuon muilta ja jopa itseltäsi, mutta minä en ole sokea. Näenhän minä, mitä teidän välillänne on.”

"Mitä ihmettä horiset? Olet nähnyt harhoja”, Ron yritti viimeisenä keinonaan. ”Sinä ihan totta keksit nyt omiasi. Mitä minä muka salaan tässä?”

Hermione otti askelen lähemmäs Ronia niin, että heidän kasvojensa välillä oli tilaa vain senttimetrejä. Tytön ruskeissa silmissä ei ollut epävarmuuden häivääkään, mikä pyörrytti Ronia: miksi Hermionen piti sekaantua, oi miksi.

”Kehotan sinua miettimään nyt tarkasti mitä olet tekemässä. Ihan sinun itsesi takia. En halua, että satutat itsesi.”

Sitten Hermione aivan yllättäen otti Ronin tiukkaan ja lämpimään syleilyyn, ja painoi päänsä Ronin olkaa vasten. Ron ei voinut käsittää tytön aivoituksia, ja aivan puulla päähän lyötynä hän paijasi kömpelösti tytön selkää. Sanaakaan sanomatta Hermione irrotti otteensa, loi hyvin merkitsevän silmäyksen Roniin, avasi muotokuva-aukon ja poistui. Ron jäi erittäin hämmentyneenä, osin jopa hieman ärtyneenä seisomaan ja mietti. Miksi Hermione puuttui jatkuvasti hänen asioihinsa? Hänellä ei ollut mitään salattavaa, ei ainakaan mitään, mikä liittyisi Harryyn.

Silloin Ron kuitenkin tunsi pienen sykähdyksen sisällään, sellaisen kun hän tunsi valehdellessaan äidilleen. Hän ei voinut pettää itseään enää. Hän oli luisumassa jollekin sellaiselle alueelle, josta ei ollut paluuta. Hän ajatteli vihreitä silmiä ja koko tilanteen sekopäisyyttä. Hän ajatteli, muttei ymmärtänyt.
« Viimeksi muokattu: 18.12.2016 02:05:13 kirjoittanut Lucy »

Dokumentti

  • ***
  • Viestejä: 1 324
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #8 : 18.12.2016 20:37:21 »
En yleensä lue Harry/Ron parituksella, koska jotenkin en osaa kuvitella heitä yhdessä. :D

Jotenkin kuitenkin ajauduin lukemaan tätä ja olin yllättynyt. Ehkä se oli Ronin näkökulma tai taitosi kirjoittaa Paritus uskottavaksi, mutta pidin tästä.

Ronin epävarmuus, omien tunteiden tunnistamattomuus, Hermionen huomiointi kyky ja Harryn vitsailut saivat tästä uskottavaa. Suloista jopa! :D Olen aina pitänyt Ronista hahmona ja oli kiva lukea hänen näkökulmastaan, tuntuu että harvoin kirjoitetaan Ronin puolelta.

Ei tässä mun kommentissa ollut päätä eikä varpaita, pahoitteluni. :D

Jään ehdottomasti seuraamaan ja toivon pikaista jatkoa!  :)
Ava&banner @Waulish
Spend life with the people who make you happy,
not the people who you have to impress.

Pineapple_Girl

  • puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #9 : 20.12.2016 12:54:51 »
Odotus oli pitkä ja uuvuttava, mutta nähtävästi se palkittiin. Tykkäsin tästä luvusta, erityisesti kohdasta jossa Harry jäi tuijottamaan Ronia. Harrykö siis nukkui alasti ja kokeili Ronin neuvoa? Haha.  :D Jatkoa odotellessa.
Does it ever drive you crazy,
just how fast the night changes

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #10 : 23.12.2016 20:52:44 »
Yaasss, kommentteja piristämässä synkkääkin synkempää joulukuista iltaani!

Dokumentti: Jotenkin yllättävää aina, että vähemmän on Ronin näkökulmasta matskua, luulisi, että Harryn näkökulmasta on saatu vähän yli tarpeen kaikkea. Tosi hienoa kuitenkin kuulla, että uskottavuudessa on onnistuttu, se on aina tarkoituksena näissä  :-* Kiitos tosi paljon kommentista!

Pineapple_Girl: Hei kiva että jaksoit odottaa, ja kiva kuulla että tykkäsit! :-* Ja niin taisi kuunnella neuvoa ja kokeilla :D Jatkokin on jo työn alla ::)

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #11 : 24.09.2019 14:01:30 »
Tää mun myöhästyminen on niin noloa, etten ees tiedä kehtaako tätä jatkaa :D Tässä kuitenkin on luku neljä, mikäli en oo päässyt kaikille mahdollisille mustille listoille, jotka on otsikoitu tyyliin "Surkeat Aikatauluttajat".




4. Luku


Ron kapusi vastahakoisesti ja kompastellen Suureen saliin johtavan käytävän varrella olevasta salakäytävästä ulos. Hän olisi halunnut viettää rauhallisen ja seesteisen sunnuntaipäivän ilman minkäänlaisia turhia dramaattisia käänteitä. Kyllähän hän tiesi, että Hermione oli kovin kiinnostunut hänen ja Harryn muka omituisista jutuista, mutta Ron väänsi aivojaan vakuutellakseen, että Hermione oli vain tietämätön: jätkien välillä nyt oli aina kaikenlaista outoa läpänheittoa, eikä se ole mitenkään ihmeellistä. Silti hän ei saanut karistettua sitä outoa tunnetta, joka myllersi aika ajoin hänen sisällään. Hän kiihdytti askeliaan saadakseen itsensä ja mielensä turvalliselle polulle.

”Latua!” hän korahti ryhmälle tomppelinnäköisiä neljäsluokkalaisia, jotka siirtyivät vitkastellen hänen tieltään. Yksi heistä näytti hänelle kieltä.

Harry oli jäänyt nojailemaan marmoriportaiden yläosaan odottamaan Ronia. Hermionea ei näkynyt, onneksi.

”Mihin te jäitte? Hermione vain työnsi minulle numerologian kirjansa ja käski viedä sen oleskeluhuoneeseen”, Harry sanoi ja heilautti numerologian kirjaa.

”Ääh, ei mitään liian vakavaa”, Ron väisti, ja hänen onnekseen Harryn huomion varasti Draco Malfoy, joka pyyhälsi yllättäen linnan käytävälle heitä huomaamatta. Malfoy näytti jurolta, ja Ronin yllätykseksi myös silmiinpistävän hätääntyneeltä; milloin viimeksi tämän kasvoilta oli voinut lukea inhimillisiä tunteita, saati heikkouden merkkejä?

”Et kai vaan taas aio seurata tuota?” Ron kysyi osin varoittavaan, osin huvittuneeseen äänensävyyn: Harryn pakkomielle Malfoyta ja tämän hiiviskelyjä kohtaan oli saanut jo naurettavat mittasuhteet. Poika vaikutti vakoilupuuhissaan toisinaan täysin tärähtäneeltä.

”En ehkä tänään”, Harry vastasi katse edelleen Malfoyn selässä, kun he käyskentelivät verkkaisesti tämän perässä käytävää eteenpäin. ”Tänään ajattelin ottaa vakoilusta vähän lomaa.”

Sunnuntainen rohkelikon oleskeluhuone oli täynnä puheensorinaa, mistä Ron oli lievästi yllättynyt: ulkona oli mahtava ilma, ja huispaustreenien jäljiltä opiskelutoverit yleensä jäivät maleksimaan Tylypahkan pihamaille. Tänään oleskeluhuoneessa näyttivät sen sijaan olevan kaikki maailman rohkelikot. Ron jäi katselemaan rohkelikkotovereitaan, jotka jutustelivat kuka mistäkin. Dean ja Seamus pelasivat velhoshakkia, ja Ron erotti jo kaukaa Deanin tehneen aivan surkeita siirtoja. Jotkut nuoremmat tytöt paijasivat rohkelikkotorniin toiveikkaana lehahtanutta Hedwigiä, joka huhusi isännälleen tervehdykseksi tyttöjen käsien alta. Harry huhuili pöllölle hullunkurisesti takaisin (mille muutama toisluokkalainen poika nauroi) ja talsi reippain askelin kohti takan ääressä istuvaa Parvatia, jolle ojensi Hermionen kirjan. Parvati lupasi toimittaa kirjan tyttöjen makuusaliin, jonne pojilla ei ollut asiaa Tylypahkan vanhanaikaisen säännöstön vuoksi. Harry kääntyi saman tien kannoillaan, ja ennen kuin Ron ehti edes kasata hitaita ajatuksiaan, Harry oli kääntänyt hänet niillä sijoillaan ja tuupannut häntä selkään. Tästä Ron oli kiitollinen: häntäkään ei huvittanut jäädä täpötäyteen oleskeluhuoneeseen puhumaan muiden kanssa huispausharjoituksista, jotka oli jo lounaspöydässä kertaalleen puitu. Hänen ja Harryn ajatukset tosiaan osuivat hämmästyttävän usein yksiin.

Kun Lihavan leidin muotokuva oli turvallisesti sulkeutunut, Harry huokaisi liioitellusti.

”Joo, sori että pakotin sinut ulos, mutta ei todellakaan oltu jäämässä tuonne, nuo nuoremmat kyselisivät meidät elävältä, enkä minä jaksa tänään jauhaa enää huispauksesta.”

Ronia melkein nauratti.

”Ei kuule haittaa, mieluummin minäkin viettäisin loppupäivän rauhassa.”


*


Ronin olisi tehnyt mieli ottaa jollain tekaistulla verukkeella puheeksi Harryn yöllinen tuijottelu: hän paloi halusta verhoilla uteliaisuutensa naljailuksi, mutta pelkäsi jäävänsä kiinni. He olivat menneet kaksin istumaan Tylypahkan seesteiselle pihamaalle ja nauttimaan syksyisestä auringonpaisteesta. Maa oli jo viileähköä – kauaa sillä ei enää voisi istua näin huolettomasti. Muutama pöllö lehahti heidän ylitseen tökkien toisiaan leikkisästi. Koukkujalka oli hiipinyt jostain ja asettunut siliteltäväksi Harryn syliin. Harry rapsutti kissan korvia hajamielisesti, mutta Ronin katse oli mustatukkaisessa pojassa.

”Tulit aika myöhään eilen oleskeluhuoneeseen”, Ron luovutti taistelun itseään vastaan ja heitti toteamuksen ilmoille kuin ohimennen.

”Ai, luulin, että sinä nukuit jo. Eivät muutkaan heränneet”, vastasi Harry nostaen kulmiaan Koukkujalalle, kun kissa murahti hänelle ja heilautti oranssia häntäänsä. ”Mielestäni pidin aika vähän meteliä.”

”Joo, tavallaan heräsin, mutta olin liian kuollut reagoidakseni mitenkään”, Ron sanoi totuudenmukaisesti. ”Jäitkö lukemaan Prinssin kirjaa?”

”En”, sanoi Harry ja katsoi vihdoin Roniin. ”Minua väsytti, joten kävin suoraan nukkumaan. Kuinka niin?”

”Ei varmaan mitenkään”, huokaisi Ron, joka ei tiennyt, mitä oli odottanut. Että Harry olisi myöntänyt katselleensa häntä? Ron ei ollut osannut johdatella keskustelua toivomallaan tavalla. Tämä taisi olla tuhannes kerta, kun hän oli yliarvioinut omat sosiaaliset kykynsä. Joskus kieli vain meni auttamattomasti solmuun.

”Et kuitenkaan käynyt ihan heti nukkumaan”, Ron jatkoi edelleen. Hän halusi kaivaa Harrysta tunnustuksen, vaikkei tiennytkään, miksi se oli hänelle niin hirveän tärkeää. Mitä väliä, vaikka Harry olisikin jäänyt jumittamaan sängylleen ennen nukkumaanmenoa? Niinhän monet muutkin tekevät, eikä siihen välttämättä liity mitään ihmeellistä tai salaperäistä.

Harry naurahti hieman yllättyneeseen sävyyn.

”Aika tarkkaan olet tolkuttomasta väsymyksestäsi huolimatta kuitenkin jäänyt höristelemään korviasi iltatoimilleni”, hän sanoi.

Ron ei tiennyt mitä vastata tähän tyhjentävään tokaisuun. Hän oli alakynnessä keskustelussa, jota hänen piti johtaa sarkastisella ja humoristisella otteella. Nyt hän oli lipsunut altavastaajan asemaan, ja hänellä oli selityksen paikka, ei Harrylla. Hän nakkeli tammenterhoja kosteaan ruohikkoon, ja tiesi näyttävänsä idiootilta.

”Taikavoimani ovat niin mahdottoman tehokkaat, että vaistosin sinun puuhaavan jotain outoa”, hän heitti, tavoitellen pisteliästä ja huoletonta äänensävyä.

Se toimi, ainakin osittain. Harry käänsi katseensa hekotellen takaisin Koukkujalkaan, joka oli selvästi näreissään lakattuaan saamasta rapsutuksia.

”No okei, jos se nyt on niin tärkeää tietää, jäin katselemaan ikkunasta taivaalle. Ei mitään sen järkyttävämpää siis. Mitä sitten oikein luulit?”

Ron ei vastannut heti. Hän tuijotteli kengänkärkiään, eikä tiennyt, uskoisiko ystävänsä selitykseen vai ei. Tunne katseesta niskassa oli ollut niin voimakas, että hän puri kieltään, jotta ei olisi inttänyt Harrylle vastaan. Toisaalta, jos toinen ei ollut valmis tunnustamaan, ei hän voinut pakottaakaan. Vai puhuiko Harry sittenkin totta? Oliko tämä todella muka vain tuijotellut ikkunaan?

Ron päätti olevansa sataprosenttisen typerä ja lopettavansa kuulustelun siihen.


*


Ron haarukoi lounastaan (perunoita ja täytettyjä herkkusieniä) hajamielisenä, ja tuijotteli lautastaan. Yleensä lounas oli hänen päivänsä tärkein ateria, jolloin hän myös oli tavanomaisen puhelias ja hyvällä tuulella. Eikä hänen tuultaan kai nytkään mikään vaivannut, hän vain tunsi olevansa omituisen väsynyt. Hermione ja Harry keskustelivat rennosti rohkelikon pöytään saapuneen Hannah Abbottin kanssa. Ron kaatoi itselleen kahvia saadakseen itsensä hereille: koko viikko oli ollut poikkeuksellisen rankanpuoleinen, sillä ei hän koskaan tarvinnut kahvia saadakseen itseään sunnuntaina iltapäivällä käyntiin. Harrykin pani merkille nämä eriskummalliset juomatottumukset.

”Vähän rankempi aamu, vai?”

Ron vastasi viiveellä, sillä hän tarvitsi myös sokeria kahviinsa, ja sitä hän etsiskeli katseellaan nojaillen ja kuikuillen pöydän yli.

”Äh, joo. Tainnut olla vaan huonot unet, ehkä se tästä lähtee taas”, hän sanoi kipaten samalla sokeria kahviinsa aivan liian rankalla kädellä.

”Muista, että illalla katsotaan se ensi viikon huispausaikataulu. Herää nyt ainakin siihen mennessä, jooko?”

Ron ei vastannut mitään. Ei saa näköjään näinä Merlinin aikoina edes kahvia rauhassa juoda ilman että tehdään heti omia johtopäätöksiä ja aletaan neuvoa, ohjata ja vihjailla. Juotuaan irvistäen kahvinsa (se maistui järkyttävältä) hän kaatoi toisen kupillisen ihan vain Harryn kiusaksi.

”Minun täytyy lähteä kirjastoon kirjoittamaan se numerologian aine”, Hermione sanoi tajuten, että kello oli jo yli puolenpäivän. ”Nähdään myöhemmin oleskeluhuoneessa, olkaa kiltisti.”

Hän heilautti laukkunsa olalleen, kulautti viimeiset omenamehun pisarat pikaristaan kurkkuunsa, vilkutti Suureen saliin juuri saapuneelle Lunalle, ja lampsi kuohkeat kiharat pomppien ulos salista. Ron tuijotti hänen peräänsä lasittunein silmin ja sohaisi kahvikupillaan melkein ohi suunsa.

”Nyt pois se kahvi”, tokaisi Harry. Hän nappasi kupin Ronin kädestä läikyttäen ylisokeroitua kahvia pöydälle ja nousi seisomaan. ”Huolletaan vaikka luudat, meillä on ylimääräistä aikaa nyt kun Hermionekaan ei hengitä niskaan.”

Ron naurahti hermostuneesti: Harrylla ei ollut aavistustakaan, että Hermione oli hengittänyt hänen niskaansa viime aikoina liikaakin.

Heidän suunnistaessaan jälleen kahden kohti oleskeluhuonetta, Ron huomasi ajattelevansa ensimmäistä kertaa elämässään, ettei häntä huvittanut keskittyä luutiin, huispaukseen ja lentämiseen. Hänestä tuntui, että huispaus oli vienyt viime viikkoina liikaa hänen aikaansa. Harry kuitenkin kävi innostunein, kimmoisin askelin hänen vierellään, eikä hän siksi kehdannut sanoa ääneen, ettei häntä kerta kaikkiaan kiinnostanut kiillotella luutia tänään.

”Gargoili”, huikkasi Harry Lihavalle leidille jo kaukaa. Leidi nyökkäsi hyväksyvästi ja heilahti sivuun päästääkseen pojat lämpöä tulvivaan, puolityhjään oleskeluhuoneeseen. Ulkona oli vielä niin lämmin syysilma, ettei takkaa ollut sytytetty vielä näin aikaisin päivällä. Ron oli tästä kiitollinen, sillä sisätiloissa kaapukin tuntui liialta varustukselta. Hänestä tuntui, että hän hikoili alinomaa.

Ronin ja Harryn luudat odottivat heitä poikien makuusalissa, jossa sillä hetkellä istui vain Neville omassa pylvässängyssään järjestelemässä yrttitiedon kirjojaan.

”Moi”, hän tervehti tulijoita. ”Hyvät treenit kuulemma tänään, harmi että missasin ne”, hän sanoi osoittaen korviaan. Ron nauroi. Harry kasasi itsensä ensimmäisenä.

”Sait ne hortensiat sitten katoamaan?”

Neville kohautti olkiaan hymähtäen, ja laittoi samalla kirjansa siistissä pinossa takaisin sänkynsä päätyyn.

”Joo, yritin istuttaa ne, mutta kuten tavallista, jotakin meni ratkaisevasti vikaan. Nyt tuoksun varmaan seuraavat kolme päivää hemaisevalta neidolta.”

Ron nauroi entisestään.

”Mietinkin, miksi täällä on näin imelä löyhkä! Neiti Longbottom, muistattehan, että pari kevyttä suihkausta parfyymia on aivan riittävästi ikäisellenne daamille!”

Neville tallasi virnistäen Ronin varpaille samalla kun poistui makuusalista. Ron suuntasi luutansa luo yhä hekotellen.


*


”Heitä vielä se vaha”, Harry mumisi keskittyneesti. Ron oli saanut luudanvartensa siedettävään kuntoon, ja oli jo hyvän aikaa vain apumiehenä nakellut Harrylle välinettä ja tököttiä toisensa perään.

”Jes, vihdoin!” hihkaisi Harry nostaen samalla Tulisalamansa valoa vasten. Se näytti tietysti hienommalta kuin Ronin Komeetta, mikä ei kuitenkaan jaksanut juuri sillä hetkellä herättää Ronissa kateutta.

”Luutasi on kyllä makea”, Ron kehaisi. ”Sitä en kyllä tajua, miten jaksat käyttää näin paljon aikaa sen hinkkaamiseen.”

”Kyllä sunnuntaina jaksaa”, Harry tokaisi asetellessaan Tulisalaman huolellisesti seinään kiinnitettyyn luutapidikkeeseen. ”Mitäs sitten keksitään?”

Ronin sydän alkoi äkkiä takoa. Miksi ihmeessä?

Hän karaisi kurkkuaan. ”Hoidetaan vaikka sitä meidän suhdetta?”

”Eli aletaan riidellä kuin kukot? Eikös Hermione jotain sen suuntaista sanonut?” Harry sanoi virnistäen, rojahti takaisin istumaan pylvässängyllensä ja nyki kaapuaan pois päältään.

Ronillakin oli kuuma, ja hänkin kiskaisi kaapunsa päänsä yli. ”Joo, vaikka painimatsi tai jotain?”

”Tai tuijotuskisa?”

Ronia kuristi: Harry ei voinut ottaa tuijottamista puheeksi sattumalta. Hän viittasi varmasti siihen, miten oli tuijottanut Ronia sinä eräänä yönä, ihan varmasti. Poika kiusasi Ronia tahallaan.

Harry kumartui sängyllään eteenpäin kohti Ronia. Hän avasi silmänsä täysin ammolleen. ”No niin, se kumpi häviää, tekee toisen liemien aineen ylihuomiseksi.”

Tilanne oli Ronista täysin epäreilu. Harry tiesi, ettei Ron ollut hyvä tällaisessa: Ron oli hävinnyt tuijotuskisoja Fredin ja Georgen kanssa useammin kuin jaksoi muistaa. Vielä huonompi hän onnistui olemaan, jos vastassa oli Harry. Ron ei tiennyt taaskaan miksi juuri tämä vastapari tuntui niin mahdottomalta voittaa, mutta hän aikoi silti yrittää.

Hän nojautui omalla pylvässängyllään kohti Harrya, ja rykäisi. ”Alkaa nyt.”

He istuivat hiljaa nojautuneina toisiaan kohden. Pari vihreitä ja pari sinisiä silmiä. Tylypahka saattoi olla täynnä taikuutta, muttei usein kohdannut mitään tämän kaltaista. Vihreät silmät liekehtivät, siniset silmät hohtivat aavemaista valoa. Ronin rintakehää kuristi. Kumpikaan nuori velho ei aikonut hävitä tätä: taikajuomien aineen pituudeksi oli määrätty seitsemän jalkaa, eikä kumpikaan ollut saanut kirjoitettua otsikkoa enempää. Harry risti kätensä kuin rukoukseen, katse edelleen tiukasti Ronissa. Ronin kädet hikosivat. Jokainen sekunti tuntui kestävän tuhansia vuosia. Ron puristi varpaitaan kippuraan. Harry siristi silmiään aavistuksen. Miten joku pystyikin hymyilemään noin leveästi pelkillä silmillään?

”JOO, HAEN SEN LAUD—”

Seamus rysäytti poikien makuusalin oven auki, ja vaikeni kesken lauseensa. Ron ja Harry hypähtivät salamannopeasti kauemmas toisistaan. Ron kolautti päänsä kivuliaasti yläpunkan alareunaan. He olivat huomaamattaan nojautuneet paljon lähemmäksi toisiaan tuijotuskisan edetessä.

”Mitä Merlinin nimessä te kaksi puuhaatte?” Seamus kysyi. Hänen kasvoillaan oli häivä huvittunutta epäilystä. Jopa Harry oli täysin yllätetty, eikä hän saanut vastattua mitään nokkelaa. Hetken änkytettyään ja osoiteltuaan toisiaan he vaikenivat ja mumisivat vain jotain tylsyydestä ja tuijotuskisasta. Seamus pudisti päätään jäämättä kuuntelemaan enempää. Hän nappasi velhoshakkilaudan matka-arkustaan ison sotkuisen tavarapinon päältä, suuntasi kohti makuusalin ovea ja mumisi samalla jotakin ”sekopäistä”.

Sekä vihreä että sininen silmäpari jäi täysin hölmistyneenä tuijottamaan toisiaan, tällä kertaa ilman kilpailun häivääkään. Sitten, täsmälleen samaan aikaan, Harry ja Ron purskahtivat molemmat paniikinomaiseen hihitykseen, joka eskaloitui maailman makeimmaksi nauruksi.

”Taidettiin näyttää aivan täysin kahjoilta. Kuvittele nyt!” Harry huusi tikahtumispisteessä.

”Joo”, Ron ähisi nauraen kyyneleet silmissä.

Saatuaan pahimman naurukohtauksen loppumaan Ron suoristautui ja haroi hiuksiaan edelleen hekotellen.

”Ei taidettu saada selvyyttä sille, kumpi tekee ne aineet?”

Harry katsahti häneen ja hymyili leveästi. Hän käveli hitaasti Ronin luo ja oikoi tämän solmion ja kaulukset. Ronin vatsaan tuntui ryöpsähtävän hyökyaallollinen lämmintä kultaa.

”Sovitaan vaikka, että se oli tasapeli.”

Thelina

  • Ilomarja
  • ***
  • Viestejä: 2 665
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #12 : 25.09.2019 18:39:45 »
Olen varmasti lukenut tätä joskus aiemmin, mutta muistin virkistykseksi piti lukea uudestaan, kun oli tullut uusi osakin! Ihanaa, että jatkoit tätä, vaikka aikaa olikin kulunut. Tämä on mielestäni tosi hyvin kirjoitettu, tykkään Ronin näkökulmasta ja porukan välillä on mahtavaa sanailua, esim. tuo, missä Ron ja Harry juttelevat Nevillen hortensiaongelmasta ja Ronin ja Hermionen keskustelu 3. luvussa: ”Onnittelut vuoden nokkelimmasta umpikujapäätelmästä, neiti etsivä” :D Rakastan Hermionen tarkkanäköisyyttä ja sitä miten pojat ei tajua mitään ;D tai ainakaan Ron ei tajua, Harry melkein vaikuttaakin olevan vähän enemmän kartalla, kun tuollaisia tuijotuskisoja ehdottelee ja myös katseli ”nukkuvaa” Ronia aiemmin. Oi että, kiva oli lukea uusi luku ja toivottavasti tulee lisääkin jatkoa, lukisin riemuiten lisää!
Kurkista listaukseeni

Avatar Ingridiltä ♥

Pineapple_Girl

  • puuskupuh
  • ***
  • Viestejä: 173
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #13 : 17.11.2019 06:31:22 »
Apua en oo käyny täällä pitkään aikaan ja vasta nyt luin tämänkin! Olipas taas hyvä luku, ei voi muuta sanoa  :D Jatkoa toivoisin totta kai myöskin  :)
Does it ever drive you crazy,
just how fast the night changes

Lucy

  • ***
  • Viestejä: 32
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #14 : 27.09.2020 19:16:24 »
Siis kuin ihanaa että tänne on taas kommentoitu! Ootte ihan super. <3 En todellakaan oo unohtanut tätä tarinaa, vaikka niin hurjan hitaasti saan tätä tuotettua... Mä pidän tästä, ja haluaisin todellakin nyt saada aikaiseksi pian uuden luvun tähän! Kiitos ihan todella paljon kommenteista!

Thelina: Voi vitsi, miten ihana kuulla! Hahhah, ehkä tyypeille alkaa kohtapuoliin hahmottuakin mitä tapahtuu, odotan itsekin innolla! XD Ihanaa jos jaksat mun epätäsmällisyydestä ja laiskuudesta huolimatta lukea, koitan saada jatkoa aikaiseksi!

Pineapple_Girl: Kiiiitos tosi paljon! <3 Yritän parhaani mukaan saada tuotettua tälle jatkoa, sillä pidän tästä tarinasta itsekin! Ihanaa että olet lukenut tätä, se merkitsee todella!

spQr

  • omenavaras
  • ***
  • Viestejä: 38
Vs: Kaiken kruunu (K-11, Harry/Ron)
« Vastaus #15 : 27.04.2022 23:10:04 »
Onkos tähän tulossa vielä jatkoa? Jäi nimittäin aikas kutkuttavaan kohtaan ;D. Tykkäsin erityisesti siitä, miten Ron (yritti) vitsailla kaikesta. Yhdessä oikeasti kaikelle nauraminen jotenkin sopii tuollaiseen pitkään ystävyyteen ja se teki tästä fikistä ihanan kevyen. Lempikohtani taisi olla se, kun Harry tuijotti Ronia illalla, kun luuli tämän nukkuvan :D Se oli vain jotenkin niin realistista ja fluffia ja samalla vihjailevaa (ihan varmasti Harry on ollut piiitkään ihastunut Roniin, eikö? :o). Se oli myös kivaa, kun ei heti hypätty suoraan asiaan, se syrjäsilmällä vilkuiluhan on se paras kohta ;)! Kaiken kaikkiaan tykkäsin. Ja ehdottomasti toivon jatkoa! Eli kiitos ja kirjoitusiloja :D :D

omenavaras
Tänään paistaa aurinko.