Tää mun myöhästyminen on niin noloa, etten ees tiedä kehtaako tätä jatkaa
Tässä kuitenkin on luku neljä, mikäli en oo päässyt kaikille mahdollisille mustille listoille, jotka on otsikoitu tyyliin "Surkeat Aikatauluttajat".
4. Luku
Ron kapusi vastahakoisesti ja kompastellen Suureen saliin johtavan käytävän varrella olevasta salakäytävästä ulos. Hän olisi halunnut viettää rauhallisen ja seesteisen sunnuntaipäivän ilman minkäänlaisia turhia dramaattisia käänteitä. Kyllähän hän tiesi, että Hermione oli kovin kiinnostunut hänen ja Harryn muka omituisista jutuista, mutta Ron väänsi aivojaan vakuutellakseen, että Hermione oli vain tietämätön: jätkien välillä nyt oli aina kaikenlaista outoa läpänheittoa, eikä se ole mitenkään ihmeellistä. Silti hän ei saanut karistettua sitä outoa tunnetta, joka myllersi aika ajoin hänen sisällään. Hän kiihdytti askeliaan saadakseen itsensä ja mielensä turvalliselle polulle.
”Latua!” hän korahti ryhmälle tomppelinnäköisiä neljäsluokkalaisia, jotka siirtyivät vitkastellen hänen tieltään. Yksi heistä näytti hänelle kieltä.
Harry oli jäänyt nojailemaan marmoriportaiden yläosaan odottamaan Ronia. Hermionea ei näkynyt, onneksi.
”Mihin te jäitte? Hermione vain työnsi minulle numerologian kirjansa ja käski viedä sen oleskeluhuoneeseen”, Harry sanoi ja heilautti numerologian kirjaa.
”Ääh, ei mitään liian vakavaa”, Ron väisti, ja hänen onnekseen Harryn huomion varasti Draco Malfoy, joka pyyhälsi yllättäen linnan käytävälle heitä huomaamatta. Malfoy näytti jurolta, ja Ronin yllätykseksi myös silmiinpistävän hätääntyneeltä; milloin viimeksi tämän kasvoilta oli voinut lukea inhimillisiä tunteita, saati heikkouden merkkejä?
”Et kai vaan taas aio seurata tuota?” Ron kysyi osin varoittavaan, osin huvittuneeseen äänensävyyn: Harryn pakkomielle Malfoyta ja tämän hiiviskelyjä kohtaan oli saanut jo naurettavat mittasuhteet. Poika vaikutti vakoilupuuhissaan toisinaan täysin tärähtäneeltä.
”En ehkä tänään”, Harry vastasi katse edelleen Malfoyn selässä, kun he käyskentelivät verkkaisesti tämän perässä käytävää eteenpäin. ”Tänään ajattelin ottaa vakoilusta vähän lomaa.”
Sunnuntainen rohkelikon oleskeluhuone oli täynnä puheensorinaa, mistä Ron oli lievästi yllättynyt: ulkona oli mahtava ilma, ja huispaustreenien jäljiltä opiskelutoverit yleensä jäivät maleksimaan Tylypahkan pihamaille. Tänään oleskeluhuoneessa näyttivät sen sijaan olevan kaikki maailman rohkelikot. Ron jäi katselemaan rohkelikkotovereitaan, jotka jutustelivat kuka mistäkin. Dean ja Seamus pelasivat velhoshakkia, ja Ron erotti jo kaukaa Deanin tehneen aivan surkeita siirtoja. Jotkut nuoremmat tytöt paijasivat rohkelikkotorniin toiveikkaana lehahtanutta Hedwigiä, joka huhusi isännälleen tervehdykseksi tyttöjen käsien alta. Harry huhuili pöllölle hullunkurisesti takaisin (mille muutama toisluokkalainen poika nauroi) ja talsi reippain askelin kohti takan ääressä istuvaa Parvatia, jolle ojensi Hermionen kirjan. Parvati lupasi toimittaa kirjan tyttöjen makuusaliin, jonne pojilla ei ollut asiaa Tylypahkan vanhanaikaisen säännöstön vuoksi. Harry kääntyi saman tien kannoillaan, ja ennen kuin Ron ehti edes kasata hitaita ajatuksiaan, Harry oli kääntänyt hänet niillä sijoillaan ja tuupannut häntä selkään. Tästä Ron oli kiitollinen: häntäkään ei huvittanut jäädä täpötäyteen oleskeluhuoneeseen puhumaan muiden kanssa huispausharjoituksista, jotka oli jo lounaspöydässä kertaalleen puitu. Hänen ja Harryn ajatukset tosiaan osuivat hämmästyttävän usein yksiin.
Kun Lihavan leidin muotokuva oli turvallisesti sulkeutunut, Harry huokaisi liioitellusti.
”Joo, sori että pakotin sinut ulos, mutta ei todellakaan oltu jäämässä tuonne, nuo nuoremmat kyselisivät meidät elävältä, enkä minä jaksa tänään jauhaa enää huispauksesta.”
Ronia melkein nauratti.
”Ei kuule haittaa, mieluummin minäkin viettäisin loppupäivän rauhassa.”
*
Ronin olisi tehnyt mieli ottaa jollain tekaistulla verukkeella puheeksi Harryn yöllinen tuijottelu: hän paloi halusta verhoilla uteliaisuutensa naljailuksi, mutta pelkäsi jäävänsä kiinni. He olivat menneet kaksin istumaan Tylypahkan seesteiselle pihamaalle ja nauttimaan syksyisestä auringonpaisteesta. Maa oli jo viileähköä – kauaa sillä ei enää voisi istua näin huolettomasti. Muutama pöllö lehahti heidän ylitseen tökkien toisiaan leikkisästi. Koukkujalka oli hiipinyt jostain ja asettunut siliteltäväksi Harryn syliin. Harry rapsutti kissan korvia hajamielisesti, mutta Ronin katse oli mustatukkaisessa pojassa.
”Tulit aika myöhään eilen oleskeluhuoneeseen”, Ron luovutti taistelun itseään vastaan ja heitti toteamuksen ilmoille kuin ohimennen.
”Ai, luulin, että sinä nukuit jo. Eivät muutkaan heränneet”, vastasi Harry nostaen kulmiaan Koukkujalalle, kun kissa murahti hänelle ja heilautti oranssia häntäänsä. ”Mielestäni pidin aika vähän meteliä.”
”Joo, tavallaan heräsin, mutta olin liian kuollut reagoidakseni mitenkään”, Ron sanoi totuudenmukaisesti. ”Jäitkö lukemaan Prinssin kirjaa?”
”En”, sanoi Harry ja katsoi vihdoin Roniin. ”Minua väsytti, joten kävin suoraan nukkumaan. Kuinka niin?”
”Ei varmaan mitenkään”, huokaisi Ron, joka ei tiennyt, mitä oli odottanut. Että Harry olisi myöntänyt katselleensa häntä? Ron ei ollut osannut johdatella keskustelua toivomallaan tavalla. Tämä taisi olla tuhannes kerta, kun hän oli yliarvioinut omat sosiaaliset kykynsä. Joskus kieli vain meni auttamattomasti solmuun.
”Et kuitenkaan käynyt ihan heti nukkumaan”, Ron jatkoi edelleen. Hän halusi kaivaa Harrysta tunnustuksen, vaikkei tiennytkään, miksi se oli hänelle niin hirveän tärkeää. Mitä väliä, vaikka Harry olisikin jäänyt jumittamaan sängylleen ennen nukkumaanmenoa? Niinhän monet muutkin tekevät, eikä siihen välttämättä liity mitään ihmeellistä tai salaperäistä.
Harry naurahti hieman yllättyneeseen sävyyn.
”Aika tarkkaan olet tolkuttomasta väsymyksestäsi huolimatta kuitenkin jäänyt höristelemään korviasi iltatoimilleni”, hän sanoi.
Ron ei tiennyt mitä vastata tähän tyhjentävään tokaisuun. Hän oli alakynnessä keskustelussa, jota hänen piti johtaa sarkastisella ja humoristisella otteella. Nyt hän oli lipsunut altavastaajan asemaan, ja hänellä oli selityksen paikka, ei Harrylla. Hän nakkeli tammenterhoja kosteaan ruohikkoon, ja tiesi näyttävänsä idiootilta.
”Taikavoimani ovat niin mahdottoman tehokkaat, että vaistosin sinun puuhaavan jotain outoa”, hän heitti, tavoitellen pisteliästä ja huoletonta äänensävyä.
Se toimi, ainakin osittain. Harry käänsi katseensa hekotellen takaisin Koukkujalkaan, joka oli selvästi näreissään lakattuaan saamasta rapsutuksia.
”No okei, jos se nyt on niin tärkeää tietää, jäin katselemaan ikkunasta taivaalle. Ei mitään sen järkyttävämpää siis. Mitä sitten oikein luulit?”
Ron ei vastannut heti. Hän tuijotteli kengänkärkiään, eikä tiennyt, uskoisiko ystävänsä selitykseen vai ei. Tunne katseesta niskassa oli ollut niin voimakas, että hän puri kieltään, jotta ei olisi inttänyt Harrylle vastaan. Toisaalta, jos toinen ei ollut valmis tunnustamaan, ei hän voinut pakottaakaan. Vai puhuiko Harry sittenkin totta? Oliko tämä todella muka vain tuijotellut ikkunaan?
Ron päätti olevansa sataprosenttisen typerä ja lopettavansa kuulustelun siihen.
*
Ron haarukoi lounastaan (perunoita ja täytettyjä herkkusieniä) hajamielisenä, ja tuijotteli lautastaan. Yleensä lounas oli hänen päivänsä tärkein ateria, jolloin hän myös oli tavanomaisen puhelias ja hyvällä tuulella. Eikä hänen tuultaan kai nytkään mikään vaivannut, hän vain tunsi olevansa omituisen väsynyt. Hermione ja Harry keskustelivat rennosti rohkelikon pöytään saapuneen Hannah Abbottin kanssa. Ron kaatoi itselleen kahvia saadakseen itsensä hereille: koko viikko oli ollut poikkeuksellisen rankanpuoleinen, sillä ei hän koskaan tarvinnut kahvia saadakseen itseään sunnuntaina iltapäivällä käyntiin. Harrykin pani merkille nämä eriskummalliset juomatottumukset.
”Vähän rankempi aamu, vai?”
Ron vastasi viiveellä, sillä hän tarvitsi myös sokeria kahviinsa, ja sitä hän etsiskeli katseellaan nojaillen ja kuikuillen pöydän yli.
”Äh, joo. Tainnut olla vaan huonot unet, ehkä se tästä lähtee taas”, hän sanoi kipaten samalla sokeria kahviinsa aivan liian rankalla kädellä.
”Muista, että illalla katsotaan se ensi viikon huispausaikataulu. Herää nyt ainakin siihen mennessä, jooko?”
Ron ei vastannut mitään. Ei saa näköjään näinä Merlinin aikoina edes kahvia rauhassa juoda ilman että tehdään heti omia johtopäätöksiä ja aletaan neuvoa, ohjata ja vihjailla. Juotuaan irvistäen kahvinsa (se maistui järkyttävältä) hän kaatoi toisen kupillisen ihan vain Harryn kiusaksi.
”Minun täytyy lähteä kirjastoon kirjoittamaan se numerologian aine”, Hermione sanoi tajuten, että kello oli jo yli puolenpäivän. ”Nähdään myöhemmin oleskeluhuoneessa, olkaa kiltisti.”
Hän heilautti laukkunsa olalleen, kulautti viimeiset omenamehun pisarat pikaristaan kurkkuunsa, vilkutti Suureen saliin juuri saapuneelle Lunalle, ja lampsi kuohkeat kiharat pomppien ulos salista. Ron tuijotti hänen peräänsä lasittunein silmin ja sohaisi kahvikupillaan melkein ohi suunsa.
”Nyt pois se kahvi”, tokaisi Harry. Hän nappasi kupin Ronin kädestä läikyttäen ylisokeroitua kahvia pöydälle ja nousi seisomaan. ”Huolletaan vaikka luudat, meillä on ylimääräistä aikaa nyt kun Hermionekaan ei hengitä niskaan.”
Ron naurahti hermostuneesti: Harrylla ei ollut aavistustakaan, että Hermione oli hengittänyt hänen niskaansa viime aikoina liikaakin.
Heidän suunnistaessaan jälleen kahden kohti oleskeluhuonetta, Ron huomasi ajattelevansa ensimmäistä kertaa elämässään, ettei häntä huvittanut keskittyä luutiin, huispaukseen ja lentämiseen. Hänestä tuntui, että huispaus oli vienyt viime viikkoina liikaa hänen aikaansa. Harry kuitenkin kävi innostunein, kimmoisin askelin hänen vierellään, eikä hän siksi kehdannut sanoa ääneen, ettei häntä kerta kaikkiaan kiinnostanut kiillotella luutia tänään.
”Gargoili”, huikkasi Harry Lihavalle leidille jo kaukaa. Leidi nyökkäsi hyväksyvästi ja heilahti sivuun päästääkseen pojat lämpöä tulvivaan, puolityhjään oleskeluhuoneeseen. Ulkona oli vielä niin lämmin syysilma, ettei takkaa ollut sytytetty vielä näin aikaisin päivällä. Ron oli tästä kiitollinen, sillä sisätiloissa kaapukin tuntui liialta varustukselta. Hänestä tuntui, että hän hikoili alinomaa.
Ronin ja Harryn luudat odottivat heitä poikien makuusalissa, jossa sillä hetkellä istui vain Neville omassa pylvässängyssään järjestelemässä yrttitiedon kirjojaan.
”Moi”, hän tervehti tulijoita. ”Hyvät treenit kuulemma tänään, harmi että missasin ne”, hän sanoi osoittaen korviaan. Ron nauroi. Harry kasasi itsensä ensimmäisenä.
”Sait ne hortensiat sitten katoamaan?”
Neville kohautti olkiaan hymähtäen, ja laittoi samalla kirjansa siistissä pinossa takaisin sänkynsä päätyyn.
”Joo, yritin istuttaa ne, mutta kuten tavallista, jotakin meni ratkaisevasti vikaan. Nyt tuoksun varmaan seuraavat kolme päivää hemaisevalta neidolta.”
Ron nauroi entisestään.
”Mietinkin, miksi täällä on näin imelä löyhkä! Neiti Longbottom, muistattehan, että pari kevyttä suihkausta parfyymia on aivan riittävästi ikäisellenne daamille!”
Neville tallasi virnistäen Ronin varpaille samalla kun poistui makuusalista. Ron suuntasi luutansa luo yhä hekotellen.
*
”Heitä vielä se vaha”, Harry mumisi keskittyneesti. Ron oli saanut luudanvartensa siedettävään kuntoon, ja oli jo hyvän aikaa vain apumiehenä nakellut Harrylle välinettä ja tököttiä toisensa perään.
”Jes, vihdoin!” hihkaisi Harry nostaen samalla Tulisalamansa valoa vasten. Se näytti tietysti hienommalta kuin Ronin Komeetta, mikä ei kuitenkaan jaksanut juuri sillä hetkellä herättää Ronissa kateutta.
”Luutasi on kyllä makea”, Ron kehaisi. ”Sitä en kyllä tajua, miten jaksat käyttää näin paljon aikaa sen hinkkaamiseen.”
”Kyllä sunnuntaina jaksaa”, Harry tokaisi asetellessaan Tulisalaman huolellisesti seinään kiinnitettyyn luutapidikkeeseen. ”Mitäs sitten keksitään?”
Ronin sydän alkoi äkkiä takoa. Miksi ihmeessä?
Hän karaisi kurkkuaan. ”Hoidetaan vaikka sitä meidän suhdetta?”
”Eli aletaan riidellä kuin kukot? Eikös Hermione jotain sen suuntaista sanonut?” Harry sanoi virnistäen, rojahti takaisin istumaan pylvässängyllensä ja nyki kaapuaan pois päältään.
Ronillakin oli kuuma, ja hänkin kiskaisi kaapunsa päänsä yli. ”Joo, vaikka painimatsi tai jotain?”
”Tai tuijotuskisa?”
Ronia kuristi: Harry ei voinut ottaa tuijottamista puheeksi sattumalta. Hän viittasi varmasti siihen, miten oli tuijottanut Ronia sinä eräänä yönä, ihan varmasti. Poika kiusasi Ronia tahallaan.
Harry kumartui sängyllään eteenpäin kohti Ronia. Hän avasi silmänsä täysin ammolleen. ”No niin, se kumpi häviää, tekee toisen liemien aineen ylihuomiseksi.”
Tilanne oli Ronista täysin epäreilu. Harry tiesi, ettei Ron ollut hyvä tällaisessa: Ron oli hävinnyt tuijotuskisoja Fredin ja Georgen kanssa useammin kuin jaksoi muistaa. Vielä huonompi hän onnistui olemaan, jos vastassa oli Harry. Ron ei tiennyt taaskaan miksi juuri tämä vastapari tuntui niin mahdottomalta voittaa, mutta hän aikoi silti yrittää.
Hän nojautui omalla pylvässängyllään kohti Harrya, ja rykäisi. ”Alkaa nyt.”
He istuivat hiljaa nojautuneina toisiaan kohden. Pari vihreitä ja pari sinisiä silmiä. Tylypahka saattoi olla täynnä taikuutta, muttei usein kohdannut mitään tämän kaltaista. Vihreät silmät liekehtivät, siniset silmät hohtivat aavemaista valoa. Ronin rintakehää kuristi. Kumpikaan nuori velho ei aikonut hävitä tätä: taikajuomien aineen pituudeksi oli määrätty seitsemän jalkaa, eikä kumpikaan ollut saanut kirjoitettua otsikkoa enempää. Harry risti kätensä kuin rukoukseen, katse edelleen tiukasti Ronissa. Ronin kädet hikosivat. Jokainen sekunti tuntui kestävän tuhansia vuosia. Ron puristi varpaitaan kippuraan. Harry siristi silmiään aavistuksen. Miten joku pystyikin hymyilemään noin leveästi pelkillä silmillään?
”JOO, HAEN SEN LAUD—”
Seamus rysäytti poikien makuusalin oven auki, ja vaikeni kesken lauseensa. Ron ja Harry hypähtivät salamannopeasti kauemmas toisistaan. Ron kolautti päänsä kivuliaasti yläpunkan alareunaan. He olivat huomaamattaan nojautuneet paljon lähemmäksi toisiaan tuijotuskisan edetessä.
”Mitä Merlinin nimessä te kaksi puuhaatte?” Seamus kysyi. Hänen kasvoillaan oli häivä huvittunutta epäilystä. Jopa Harry oli täysin yllätetty, eikä hän saanut vastattua mitään nokkelaa. Hetken änkytettyään ja osoiteltuaan toisiaan he vaikenivat ja mumisivat vain jotain tylsyydestä ja tuijotuskisasta. Seamus pudisti päätään jäämättä kuuntelemaan enempää. Hän nappasi velhoshakkilaudan matka-arkustaan ison sotkuisen tavarapinon päältä, suuntasi kohti makuusalin ovea ja mumisi samalla jotakin ”sekopäistä”.
Sekä vihreä että sininen silmäpari jäi täysin hölmistyneenä tuijottamaan toisiaan, tällä kertaa ilman kilpailun häivääkään. Sitten, täsmälleen samaan aikaan, Harry ja Ron purskahtivat molemmat paniikinomaiseen hihitykseen, joka eskaloitui maailman makeimmaksi nauruksi.
”Taidettiin näyttää aivan täysin kahjoilta. Kuvittele nyt!” Harry huusi tikahtumispisteessä.
”Joo”, Ron ähisi nauraen kyyneleet silmissä.
Saatuaan pahimman naurukohtauksen loppumaan Ron suoristautui ja haroi hiuksiaan edelleen hekotellen.
”Ei taidettu saada selvyyttä sille, kumpi tekee ne aineet?”
Harry katsahti häneen ja hymyili leveästi. Hän käveli hitaasti Ronin luo ja oikoi tämän solmion ja kaulukset. Ronin vatsaan tuntui ryöpsähtävän hyökyaallollinen lämmintä kultaa.
”Sovitaan vaikka, että se oli tasapeli.”