Death Note: Ei mikään timanttisormus | S | Matt/Mello | Oneshot

[Beyond]

Ficin nimi: Ei mikään timanttisormus
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: S
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Angstinen fluffy. Yllättäen.
Vastuuvapaus: Death Note, Matt ja Mello, sekä ohimennen mainitut Mario-pelit ja prinsessa Peach kuuluvat luojilleen.
A/N: Aina eka kerta -haaste on jälleen kyseessä. Tämä 'eka kerta' käsittelee kosintaa - ainakin tavallaan.

***

Oli tammikuun 25. päivä. Ilta oli jo pitkällä, kun kaksi nuorukaista lopetti vihdoinkin suunnitelmiensa kertaamisen pienessä tokiolaisessa hotellihuoneessa. He olivat juuri sopineet, kuinka toinen kaappaisi koko Japanin poliisivoimia ja hallitusta salassa vallitsevan tahon tiedonvälittäjän ja kuinka toinen harhauttaisi turvamiehiä sillä välin. Molemmat tiesivät kiusallisen hyvin, ettei hengissä selviämisestä ollut mitään takeita. Toisaalta kerta ei ollut ensimmäinen laatuaan, kun nuorukaiset leikkivät elämillään. He olivat selvinneet jo paljosta.

”Tuntuu jotenkin lopulliselta”, Matt huokaisi sytyttäessään savukkeensa. Hän oli totta puhuen aivan varma siitä, ettei Mello ainakaan voisi paeta enää toista kertaa maailman tunnetuimman ja palvotuimman pseudojumalan, Kiran, kynsistä. Vaikka vaaleaverikkö olikin vakuutellut toisin, Matt tiesi, ettei toinen todennäköisesti ollut edes suunnitellut, kuinka olla kuolematta vastustaessaan äärettömän organisoitua massamurhaajan järjestelmää. Matt toisaalta saattaisi päästä pakoon, jos hän vain noudattaisi tiukasti niitä ohjeita, jotka vaaleaverikkö oli antanut.
”Totta”, Mello huokaisi. Hän katsoi hetken aikaa tyhjyyteen aivan kuin harkiten vielä kerran, oliko suunnitelma todella ihmiselämän arvoinen. Perääntyminen oli kuitenkin täysin turhaa kaikkien niiden vuosien jälkeen, joiden aikana vaaleaverikkö oli itsepäisesti koettanut todistaa olevansa parempi kuin suurtakin hallitsijaa teeskentelevä psykopaatti ja eräs tietty albiinolammas, josta nuorukainen ei mieluusti edes puhunut.

”Kaksikymppisten pitäisi huolehtia toisista asioista kuin maailmaa hallitsevia massamurhaajia. Meidänhän pitäisi olla tällä hetkellä yliopistossa ja murehtia opiskeluista ja juhlista”, Matt ajatteli ääneen ennen kuin tajusi edes sitä, mitä oli sanomaisillaan.
”Suurin murhe tässä vaiheessa elämää pitäisi olla se, ettei ole varaa syödä tarpeeksi nuudeleita. Meidän kohdallamme jokin on selvästi mennyt pieleen”, hän jatkoi sitten irvistäen hieman.
”Niinpä kai”, vaaleaverikkö hymähti hiljaisesti.
”Joskus minäkin ajattelen sitä, millaista se kuuluisa tavallinen elämä voisi olla. Tässä vaiheessa kai miettisimme, olisiko soveliasta ostaa yhteinen kultakala, jos olisimme kuin muut”, hän jatkoi sitten.
”Sääli, ettei meillä ollut koskaan lemmikkiäkään. Olisin tahtonut nimetä yhden otuksen prinsessa Peachin mukaan”, Matt totesi hymyillen melkeinpä haikeasti. Mello kohotti kulmiaan.
”Edelleenkin, prinsessa Peach on hahmo vanhoista kunnon Mario-peleistä”, punapää selitti kyllästyneesti.
”Älä murehdi, Matty. Tässä kaupungissa on varmasti lemmikkikauppoja auki kellon ympäri. Jos tahdot, voimme ostaa sen kultakalan vielä”, vaaleaverikkö totesi lähes huvittuneesti.
”Mitä jos emme palaa? Se ötökkähän näivettyisi hengiltä”, Matt kysyi.
”Eihän se sitten ole enää meidän ongelmamme”, Mello huomautti ilkikurisesti.
”Olet aivan yhtä hauska kuin syöpä”, punapää totesi, muttei kyennyt piilottamaan enää naurua äänessään. Mello kohautti olkapäitään.
”Me olisimme todella masentuneita, jos kuolemaa ei voisi ottaa vitsillä”, hän totesi sitten.
”Totta, apinaiseni.”

Pieni hiljaisuus laskeutui kaksikon välille. Heillä oli harvoin aidosti vaivautuneita hetkiä keskenään, mutta ehkäpä pinnan alla kytevä synkkä tunnelma oli omiaan tekemään poikkeuksen sääntöön. Molemmista tuntui siltä, että olisi ollut korkea aika vaihtaa joitakin merkittäviä ja vakavia sanoja, mutta kummallakaan ei ollut mielessään mitään, mikä ei olisi todella pilannut mahdollisesti heidän viimeistä iltaansa kaksin.
”Anna savuke”, Mello rikkoi lopulta hiljaisuuden.
”Sinä et polta”, Matt huomautti, mutta ojensi sitten puolitäyden askin toiselle.
”Ajat muuttuvat”, vaaleaverikkö totesi ottaessaan askin käteensä. Kun hän sytytti tupakkansa, päätti Mattkin polttaa toisen. Periaatteessa hotellihuone oli savutonta aluetta, mutta kumpikaan ei vaivautunut murehtimaan sellaisesta pikkuseikasta. Heillä oli paljon muutakin mielessään.

”Kuulehan, Matt. Meillä on aivan liikaa suunnitelmia kuolemisen varalta, mutta ne eivät ole kovinkaan hilpeitä, vaikka niistä koettaisi kuinka tehdä koomisia. Mietitään vielä huvin vuoksi, mitä tapahtuu, jos jäämmekin eloon”, Mello sanoi puhallettuaan pitkän savuvanan kohti kattoa.
”Palaamme kai Los Angelesiin. Minä ehdin jo kiintyä siihen kaupunkiin”, Matt ehdotti. Vaaleaverikkö nyökkäsi. Vaikka Los Angelesin oli pitänyt olla vain yksi välietappi kaksikolle, oli kaupungista tullut kumpaisellekin yllättävän rakas. Paikka oli tuntunut jo kodilta – ehkä siksi, että se oli ollut ensimmäinen paikka, johon kumpikin oli saattanut asettua aloilleen.
”Meidän pitäisi tosin käydä jossain vaiheessa Las Vegasissa. Rahamme ovat nimittäin loppuneet, joten kunnon uhkapeli korkeilla panoksilla saattaisi olla ihan paikallaan”, Mello sanoi.
”Kuulostaa positiiviselta”, punapää totesi pyöritellen silmiään.
”No, ainakaan meillä ei ole mitään menetettävää enää. Sitä paitsi me voisimme mennä pelipöytään väärennetyillä henkilöllisyystodistuksilla. Jos häviäisimme oikein pahasti, ei meitä tavoitettaisi jälkikäteen”, vaaleaverikkö tuumi.
”Tuossa on ideaa”, Matt myönteli. Samaan aikaan hän huomasi aloittelevansa jo kolmatta savukettaan. Vaaleaverikkö poltti vielä ensimmäisensä loppuja.
”Amatööri”, punapää kuittasi Mellolle, joka puhalsi savua toisen kasvoille kostoksi. Lyhykäinen hiljaisuus lankesi jälleen kaksikon välille.

”Meillä ei ilmeisesti ollutkaan kovin paljoa suunnitelmia elämisen varalta”, Mello huomautti.
”No, koska olemme kerran menossa Las Vegasiin, voisimme mennä siellä naimisiin – räkäkännissä, pelirahat menetettyinä ja Elvis-asuisen papin vihkimänä tietenkin”, punapää ehdotti virnistäen.
”Jos tuo oli kosinta, se ei ollut kovinkaan kaunis”, vaaleaverikkö kommentoi pieni kiero hymy huulillaan.
”Olisin järjestänyt muuten romanttisen illallisen ja pudottanut kultaisen timanttisormuksen samppanjalasin pohjalle, jos minulla olisi ollut aikaa järjestellä asioita”, Matt väitti lähes vakavalla äänellä.
”Valehtelija.”
”Myönnetään. Onneksi sinä inhoat romanttisia illallisia, timanttisormuksia ja samppanjaa.”
”En ole maistanut samppanjaa.”
”Huhujen mukaan se maistuu juuri samalta kuin halvin mahdollinen kuohuviini.”
”Sääli.”

Kaksikko vilkuili toisiaan hetken aikaa.
”No, sen on siis sovittu?” Matt kiusoitteli.
”Jos meidän ei tarvitse olla selvin päin ja olemme oikeasti Vegasissa”, vaaleaverikkö lupasi ja painoi sitten pienen kepeän suudelman toisen huulille.
”Kuulostaa juuri meidän tyyliseltämme”, Matt sanoi kietoessaan kätensä pidettynsä ympärille.
”Ei sitten mitään hienoja sormuksiakaan. Dollarin muovikrääsä riittää ihan hyvin.”
”Sopii. Hyvällä tuurilla löydämme sellaisia jostain tarjouksesta puoleen hintaan. Alennusmyyntienhän pitäisi jatkua vielä tämän kuun loppuun saakka”, Matt vakuutti.
”Alkaa kuulostaa jo aivan täydelliseltä skenaariolta”, Mello tuumi painautuessaan yhä lähemmäs toista. Todennäköisesti Matt tiesi aivan yhtä hyvin kuin hänkin, ettei sinä iltana suunnitelluista asioista yhtäkään tulisi tapahtumaan. Vaaleaverikkö oli suunnitellut kaiken niin, että Matt selviäisi tulevasta tehtävästään hengissä, mutta omasta puolestaan Mello ei voinut luvata mitään.

Vaaleaverikön suunnitelmassa oli kuitenkin yksi ainoa heikkous, jota hän ei ollut tiedostanut kunnolla koskaan: Matt oli päättänyt visusti, että kuolisi mieluummin itsekin kuin katsoisi parhaan ystävänsä ja rakastettunsa menehtymistä. Vaikka punapää ei ollut koskaan saanut tarpeeksi rohkeutta kertoakseen tunteistaan ääneen, oli Mello hänelle kaikki kaikessa. Toinen sai punapään aina tuntemaan olonsa merkitykselliseksi ja tärkeäksi. Matt olisi hädin tuskin voinut kuvitellakaan, millainen hän olisi ollut ilman vaaleaverikköä. Tuskinpa nuorukainen olisi vaivautunut ikinä korttelia kauemmas asuinsijoiltaan, ellei hänellä olisi ollut Melloa. Lähes siitä hetkestä lähtien, kun kaksikko oli tavannut, oli Matt jollain tasolla välittänyt aina blondista. Vuosien saatossa pelkkä välittäminen oli kasvanut rakkaudeksi ja ehkäpä vielä joksikin sitä suuremmaksi. Matt tiesi aivan liian hyvin, ettei hän koskaan pystyisi jatkamaan elämäänsä sen jälkeen, kun toinen olisi poissa. Noita asioita Mellon ei tarvitsisi kuulla, sillä Matt ei uskonut minkään mahdin enää pysäyttävän vaaleaverikköä.

Mello, punapää ajatteli mielessään. Täytyykö sinun oikeasti kuolla ollaksesi tyytyväinen?

Olisimme voineet olla ihan onnellisiakin ilman tätä itsemurhasuunnitelmaa. Mutta jos mikään ei käännä päätäsi, ehkä meillä on tulevaisuus vielä jossain paremmassa paikassa.

[Myself]

Minäpä täällä taas!

Oottelinkin jo itse asiassa, että onkohan näitä matt/melloja tulossa sulta lisää ja nyt sitten olen tyytyväinen kun huomasin tämän ilmestyneen Okei, jos nyt sitten mentäisiin turhanpäiväisistä siihen itse ficciin...

Tässä oli ihanasti huumoria, mutta sitten toisaalta se surullisuus näkyi koko ajan läpi. Tää oli just sellasta angstista fluffya, että noiden juttuja ja leikinlaskua tekis mieli aww!:itella (...onko edes sana...?), mutta sitten se kuolema on kuiteskin niin vahvasti läsnä, että tulee melkein kyyneleet silmiin. Toisaalta ärsyttävän ristiriitaista, mutta toisaalta merkki siitä, että sä oot tosi hyvä kirjoittaja, kun onnistut toteuttamaan noin hienon ristiriidan.

Myönnän, nyt kun vielä muistan asian, sen että en kyllä ole revennyt pitkään aikaan niin pahasti, kuin tossa "Totta, apinaiseni"-kohdassa. Toisaalta se kieltämättä on näiden tyyppinen, mutta se tuli niin puskasta, ettei voinut muuta kuin nauraa. Muutenkin toi koko dialogiosuus oli tosi taidokkaasti kirjoitettu ja se oli ihan kuin näiden suusta tullutta. Toi Mariosta otettu prinsessa Peach sille kultakalalle nimeksi-juttukin oli jotenkin niin... Mattmaista (..liekö tuokaan sana...?), ettei voinut kuin ihmetellä, mistä sää noi kaikki vedät.

Ja loppu oli sitten ihan liian surullinen... ihan hyvällä tavalla, mutta kummiskin. Silmät oikeesti kostu, kun luki noita Mattin ajatuksia.

Taisi kyllä tulla melkoisen turhanpäiväinen kommaus ja rakentavakin ilmeisesti on lomailemassa tai jotakin, mutta toivottavasti kelpaa silti. Pidin aivan älyttömästi ja kiitos mahtavasta lukukokemuksesta!

-Mysse-

[Beyond]

Iltapäiviä!

Kiitoksia oikein paljon kommentistasi, Mysse! Ihanaa, kun jaksat seurailla näitä ficcejä. Juuri tällaisten kannustavien sanojen vuoksi onkin mukava julkaista näitä tekstejä. Piristyin aivan valtavasti, kun huomasin tämän ficin saaneen kommentin ja vielä enemmän mieltä toki lämmitti, kun palaute oli vieläpä kovin positiivista. Se, että kerroit ficin liikuttaneen, oli varmastikin paras kehu, jonka kirjoittajana voin saada. ^^

Itseäni on aina tässä parituksessa juurikin kiehtonut se, että molemmat kuolevat nuorena - itse canon ei oikein paljasta, onko kuolema kuinka tietoista, mutta minusta on jotenkin romanttista ajatella, ettei kumpikaan usko elävänsä pitkästi päälle parikymppiseksi. Mitä Mattin hahmoon tulee, hienous on juuri siinä, että hänestä ei tiedetä muuta kuin se, että hän työskentelee Mellon kanssa ja pelaa videopelejä. Muuten moniakin asioita saa päättää itse: henkilökohtaisesti tykkään ajatella Mattin just tuollaiseks aika kyyniseks ja hieman nörttimäiseksi hahmoksi, joka ei oikein osaa olla kaunopuheinen, mutta siitä huolimatta tahtoisi välillä sanoa jotain söpöäkin, minkä seurauksena hahmo päätyy peittämään totuuden ironian alle. Mellon puolestaan ajattelen pohjimmiltaan aika tunteelliseksi, mutta en niin tunteelliseksi, että hahmo varsinaisesti pystyisi vastaanottamaan (saati sitten itse sanomaan) suoraa romanttista puhetta. Näistä pohdinnoista syntyy Matt/Mello -dialogi à la Beyond. Prinsessa Peachin vedin siitä, että hahmo lienee monelle jo pienenä konsolipelien parissa viihtyneelle nuorelle miehelle ensimmäinen fiktiivinen rakkaus. xD Aloin muuten oikeastaan jo kirjoittaessakin miettiä, että Matt olisi ansainnut edes sen prinsessa Peachiksi nimetyn lemmikin. - Ja kivan loppuelämän Mellon kanssa. Canon ja minä olemme julmia Mattille ja Mellolle. >.<

(Piilomainonnan hetki: Matt/Mello -tarinoita on varmasti jatkossakin luvassa. )

Ja 'awwitella' ja 'mattmainen' ovat sellaisia sanoja, joita itsekin käytän silloin tällöin. Lämpimät kiitokset kommentista! ^^

[Iloinen Sipuli]

Huhhuh, toinen ikinä lukemani DN-ficci suomeksi...

Taas dialogia, pidin tästä! Vaikka välillä tuntui lipsuvan ehkä vähän ooc-ksi, ainakin kun alettiin puhua kosinnasta... Tai ehkä ei sittenkään. Loppujen lopuksi Mello, ja varsinkin Matt, ovat hahmoja joista kerrotaan canonissa hyvin vähän. En ole silti vielä osannut päättää, onko M/M romanttisessa mielessä hyvä asia vai ei. Itse shippaan heitä lähinnä "ylimpinä ystävinä", ilman muuta he ovat erittäin tärkeitä toisilleen, ja varmasti rakastavatkin toisiaan, mutta eivät mielestäni ihan ehkä tällä tavoin.

Teksti oli silti hyvä, ei siinä mitään! Tunnelma oli jotenkin todella angstinen, synkkä ja haikea. Monet yksityiskohdat, tupakansavu, turhat keskustelut, hotellihuone, loivat hyvin voimakasta tunnelmaa. Ylipäätänsä teksti on todella synkkä ja surullinen, josta kuitenkin kierosti pidin hyvin paljon. Molemmat tietävät kuolevansa, ja teksti tosiaan herättää ajattelemaan, miten kauhean nuoria he oikeasti olivatkaan! DN-ssä kaikki superpahikset ja -nerot on tosi nuoria, siis ihan oikeasti, mikä on erittäin kiinnostavaa. Se tekee tästä vielä surullisemman...

Ja loppu, se on niin hyvä. Olisimme voineet olla onnellisia, aina elää toiveita jostain paremmasta...

Ja muuten, albiinolammas, hihi

Ei hitsi, kyllä Matt ja Mello vaan on otollisia, eikä edes kovin vaikeita ficcihahmoja! Tahtoo lukea lisää, hyvä teksti oli taas!

(Paitsi edelleen hieman häiritsee se vaaleaverikkö -sanan korostus...)

-Iloinen Sipuli

[Beyond]

Awww, kiitoksia Iloinen Sipuli! <3

On kiva kuulla, että tämä ficci on ollut sinusta viihdyttävä ja tunnelmallinen. ^^ Itse shippaan romanttisesti suurin piirtein vain tätä paria, mutta totta kyllä tuokin, että he ovat nimenomaan ylimmät ystävät: minun pääni sisällä he ovat rakastavaisten lisäksi myös parhaat ystävykset, minkä takia heillä on välillä hyvin toverillinen suhde.

Ilahduin kovasti siitä, että tämä teksti herätti ajatuksia. Totta kyllä tuo, että nämä kaksi ovat aivan hirmuisen nuoria, mikä antaa nimenomaan todella surullisen vivahteen tälle paritukselle, millä onkin sitten kirjoittajana suhteellisen kivaa leikitellä. Tykkään myös tasapainotella huumorin ja angstin välillä todella paljon, mikä sopii näille kahdelle: siitä huolimatta, että heidän loppunsa on surulllinen, ovat he kuitenkin parikymppisiä jätkiä, jotka tykkäävät heittää keskenään läppää - vaikkapa siitä kosimisesta.

[DulzGraham]

Terve!

Tai hullusairas, miten sen tahtoo ottaa. Päiviä kuitenkin.

Tökkäsin tämän lukemisessa (koska en typeryksenä edelleenkään ole saanut DN:ää luettua, koska L, voi kyynel, enkä tiedä esim. Mattista yhtään mitään ja Mellostakaan hädin tuskin) ja lukaisin ficin sitten loppuun ja heräsi sellainen haikeus koko savuisesta tunnelmasta, että niin.

Kai tässä iski tuo harhaanjohtavan kevyt keskustelu ja kaikki se tietoisuus, mikä siellä pohjalla, taustalla ja väleissä kytee, se, kuinka toinen ei tahdo toisen kuolevan ja kuinka molemmilla on liikaa tahtoa, sillä se unohtuu liian usein rakkaustarinoissa, se, että molemmilla on oma tahto. Eihän se toinen tietenkään suostu suunnitelmaan jossa sillä rakkaalla ei alun perinkään ole tavoitteena selvitä hengissä. Oma tahto tekee hahmosta aina paremman.

Huumorin ja angstin tasapaino, täydellistä, juuri tällaista tykkään lukea. Ihanaa tekstiä ja ihania juttuja, ja surullista kyllä, Death Notessa kaikki kuolevat liian nuorina... (Melkeen itkut taas. ***** mikä mua nyt vaivaa!)

(En edelleenkään tiedä Mellosta saatika Mattista sarjan perusteella melkein mitään, mutta olen myös sitä mieltä, että tämä pari on sarjassa ainut romanttisesti mahdollinen. Itse pidän L/Raitosta, mutta en mitenkään kiltissä mielessä, kaikki söpö sillä parilla ällöttää ja pistää facepalmaamaan, uskoisivat ihmiset suosiolla, että niillä kahdella se on vain rajua peliä. )

Kiitoksia suuresti, tyksin tästä. (Anteekdi epäkelpo kommenttini... Nyyh)

-Duzku

[Beyond]

Duzku, kiitoksia ihanasta kommentistasi! <3

Mieltäni piristää kovasti se, että pidit tästä ja huomioit tuon harhaanjohtavan kevyen keskustelun. ^^ Me ajatellaan tämä paritus ilmeisesti hyvin samalla tavalla, joten tekee mieli heittää virtuaalinen ylävitonen sinne. Ja omg, ilmeisesti ajatellaan myös muista Death Note -parituksista samoin: minäkään en pahemmin perusta Light/L:stä juuri siksi, että näen parituksen välisen romantiikan suhteellisen mahdottomana, joskin ihan silloin tällöin hyvän ficcarin kirjoittamana paritus saattaa olla ihan jees. Mutta Matt ja Mello ovat ehdottomasti Death Notessa se ainoa paritus, jonka välillä on ihan todistetusti jonkinlaista kiintymystä. Itse sarjassa heistä kerrotaan hyvin vähän, mutta sen verran on paljastettu, että he olivat läheisiä, eikä mikään canonissa itse asiassa kiellä sitä, etteivätkö he olisi voineet olla myös rakastavaisia. ^^ Olen varma siitä, että olivat.

Kiitos vielä. <3

[Larjus]

Alkoipa taas tehdä mieli lukea Matt/Melloa, ja koska muistin sun handlanneen sen parin mielestäni toimivalla tavalla, ja koska en ollut tätä vielä lukenut, täällä nyt ollaan

Ja siis voi äää. Tätä lukiessa - varsinkin loppupuolella - meinas tulla melkein tippa linssiin, koska yhyyy nämä kaksi :< Angstinen fluffy kuvaa tätä ficiä täydellisesti ja sopii Matt/Mellolle täydellisesti. Hetken pehmeyttä ja huumoria vaikka onkin hyvin selvää, miten karu ja lohduton elämä onkaan taustalla odottamassa. Molemmat tietävät, että kuolema on lähellä, että tulevaisuutta heillä ei kummallakaan ole. Mutta sentään heillä on ollut edes toisensa ♥

Vaaleaverikkö oli suunnitellut kaiken niin, että Matt selviäisi tulevasta tehtävästään hengissä, mutta omasta puolestaan Mello ei voinut luvata mitään.

Vaaleaverikön suunnitelmassa oli kuitenkin yksi ainoa heikkous, jota hän ei ollut tiedostanut kunnolla koskaan: Matt oli päättänyt visusti, että kuolisi mieluummin itsekin kuin katsoisi parhaan ystävänsä ja rakastettunsa menehtymistä.

😭😭
Näistä pätkistä tulee niin hyvin esiin se, miten paljon he toisistaan välittävät (vaikka sitä ei ääneen kunnolla sanotakaan) ♥ Voi niitä ♥ Toisaalta tässäkin tulee hyvin esiin se, miten lähelle kuolemaa he ovat valmiit menemään, eivät pelkää edes omaa kuolemaansa.
Nää on kyllä niin sellainen "battle couple", joka taistelee yhdessä myös kuolee yhdessä (vaikka he kaikkensa tekisivätkin, että se toinen jäisi henkiin).

Voi äää, liikutuin tätä kommenttia kirjoittaessa sitten vielä vähän lisää! 😭 (En nyt sentään vielä itke, mutta ei siitäkään niin paljoa puuttuisi...) Tässähän alkaa ihan oikein toivoa silmien eteen jotain AU:ta, jossa Matt ja Mello saavatkin elää yhdessä vanhoiksi, ostaa Losista jonkin kattohuoneiston tai coolin omakotitalon uima-altaalla ja isolla puutarhalla, ja että Matt saa nimettyä jonkin lemmikin Peachin mukaan. Ja voisivat vaikka vielä mennäkin Las Vegasissa naimisiin kännissä!