Nimi: Lemmenlasku
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who: Jago & Litefoot
Tyylilaji: Romantiikkaa, ficlet
Ikäraja: S
Paritus: Henry Gordon Jago/George Litefoot
Vastuuvapaus: Oikeudet kuuluvat kokonaan muille tahoille kuin minulle.
A/N: TROPES -haasteesta minulle arvottiin ”missing scene”, eli puuttuva kohtaus. Päätin kirjoittaa aivan näin heinäkuussa 2021 aivan uudenkarheaan Jago & Litefootin jaksoon The Corridors of Power pienenpienen lisäyksen.Lemmenlasku
Kun mun kultani tulisi
Armahani asteleisi
Tuntisin ma tuon tulosta
Arvoaisin astunnasta
Trad.
Vaikka jutteleminen kommunikaattorin välityksellä olikin erikätevää, niin ei se oikein vastannut keskustelua naamatusten. Niin, ja vaikka herra Jago oli jutellut tupakkarasian muotoiseen luuriin jo jonkun tovin murtauduttuaan sisään ilma-alukseen, hänen sydämensä hypähti, kun hän viimein näki professorin tuttujen kasvojen tulevan esiin korotetun portaalin varjoista. Professori Litefoot oli ollut ilmalaivassa vankina jo melkein kaksi päivää, eikä hänen äänensä yksin riittänyt vakuuttamaan herra Jagoa siitä, että hän oli vahingoittumaton.
Kyllä, kyllä se oli Litefoot, Jago ajatteli, hän tunnistaisi hänet miten suuresta joukosta tahansa. Jago tuntisi hänet vaikka vain siluetista, sillä professori astui persoonallisesti vasemman jalkansa päälle vaivaisenluun takia väärin.
Alhaalla, portaalin alaisella tasolla, kömpelösti ihmisen muotoiset mekaaniset olennot työstivät uhkaavan näköistä kivistä ruumisarkkua. Samaan aikaa ylätasolla kidnapattu vallasväki juhli asiasta viis piittaamatta. Herra Jago oli huoneen kauimmaisessa päässä, professori Litefoot taas tanssisalin verhojen edessä.
”
George”, herra Jago kuiskasi, yrittäen kiinnittää professorin huomion itseensä herättämättä robotteja.
”
Henry?” kuiskasi professori Litefoot takaisin. Hänenkin kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki herra Jagon portaalin toisessa päässä, elossa ja ehjänä. Jago nosti sormen ylös ja painoi sen ikään kuin maailman ammattitaidottomin miimikko huulilleen, ja osoitti sormellaan robotteja.
”Shh!” hän suhisi. Litefoot nyökkäisi, ja vastasi pistämällä molemmat peukalonsa kömpelösti pystyyn. Sitten he vaappuivat varovasti kohti toisiaan. Siinä oli jotain samaan aikaan vaarallista ja vallan suloista, että vihollista huolimatta heidän oli aivan pakko päästä ensimmäiseksi toistensa luokse. Sanat eivät riitä. Professori Litefootin oli saatava koskea herra Jagoa uskoakseen, että se todella oli hän.
He kohtasivat puolimatkassa, huoneen keskellä, ja suoraa robottien yläpuolella. Ne eivät kuitenkaan reagoineet heihin mitenkään, vaikka aivan varmasti ristikkopalkkien kehikko nitisi, vaikka he kuinka yrittävät hipsutella varpaillaan. Ehkä niitä ei oltu ohjelmoitu välittämään ihmisistä? Olivathan aluksen kaikki muut matkalaiset kullanvärisen kaasun huumaavan vaikutuksen alaisina, eivätkä oikeastaan tajunneet mistään hölkäsen pöläystä.
Äkkiä he seisoivat naamakkain toistensa edessä. Vaikka heidän oli pakko olla hiljaa, niin hiljaisuus oli silti kiusallinen.
Professoria nolotti, että hän oli sillä tavalla tarkoittamattaan loukannut herra Jagoa moittimalla häntä kommunikaattoriin tiukalla äänensävyllä. Jago oli nähnyt niin kovan vaivan hänen pelastamisekseen, ja ymmärtänyt hänen tarkoituksensa väärin. Jos Jago olisi vain nähnyt hänen ilmeensä, niin hän olisi varmasti tajunnut, että Litefoot oli ollut vain hänen henkensä puolesta peloissaan.
Herra Jago oli ryöstänyt professorin pelastusoperaatiota varten erään Charlie Lucas-nimisen tuttavan kuumailmapallon. Ei ehkä hänen viisaimpia älynväläyksiään ikinä, mutta jotenkin se oli toiminut. Se oli kuin kappale suoraa satukirjasta. Litefoot oli vain huolestunut sellaisesta holtittomuudesta, eihän Jago edes osannut ohjata ilmapalloja! Hänelle olisi voinut käydä köpelösti.
Niin, ja tietysti kuumailmapallojen varastaminen oli myös rikollista. Tosin, Charlie Lucas lupasi nistiä herra Jagon ihan omin käsin seuraavan kerran hänet nähdessään, että saa nähdä kuka siitä oikeudessa viime kädessä joutuu vastaamaan.
Herran Jagon korvaan professori Litefootin torut olivat kuulostaneet perin kiittämättömältä. Se oli kieltämättä kuohauttanut häntä enemmän, kuin hän olisi itse osannut ikinä arvata! Ja sitten hän oli hetken kiihkeässä mielijohteessa tullut tunnustaneeksi kommunikaattorin välityksellä sellaisia syvempiä tunteita, joista he eivät tavallisesti puhuneet.
Ehkä se oli ollut herra Jagolle helpompaa kommunikaattorin kautta. Jago ei ollut ikinä kestänyt katsoa Litefootia silmiin kertoakseen, että hän oli hänelle kaikki kaikessa. Vaikka tunne oli molemminpuolinen, niin silti sitä oli niin vaikea tunnustaa. Mutta ykskaks se oli vain lipsahtanut luuriin kaikkien yksityiskohtien kera, eikä sitä voinut vetää enää takaisin. Siksi myös herra Jago oli näin kasvokkain myös noloissaan.
Herra Jago ojensi ensin kätensä, mutta pelkkä kätten puristus tässä tilanteessa oli jotenkin liian steriili tapa tervehtiä. Olihan hän juuri vuodattanut kommunikaattoriin sydänvertansa ja saanut professorin melkein itkemään!
”On niin hyvä nähdä, että olet – ” Jago aloitti, nielaisi, ja yskäisi. Siinä mielessä harvinainen tilanne, ettei hän löytänyt lisää sanoja tunteilleen. Eikä Litefootkaan sanonut mitään.
Jago päätti kuunnella sydäntään, ja kuroi heidän väliinsä jääneen pienen tilan kiinni. Litefoot oli taputellut uutta partavettä leukaperilleen, sitä jota hän oli saanut kidnappaajiltaan sarkastiseksi lahjaksi. Se jotenkin sopi hänelle, vaikka tuoksu olikin niin pistävä. Sitten Jago suuteli häntä huulille. Professorin juuri trimmatut viikset raapivat vasten herra Jagon kuumailmapalloilusta hikistä naamaa. Ensimmäinen suukko oli vain pusu, mutta jo seuraava kokonainen kielisuudelma. Täyteläinen suu, kuin sulalla rasvalla voideltu skonssi.
Ei kuulunut ääntäkään, ei yhtä ainoaa huokausta, joka olisi käynyt robottien korviin. Litefoot kosketti Jagoa poskesta, ja mursi sitten suudelman, ennen kuin se veisi hänen henkensä.
”On hyvä”, hän vastasi ystävänsä ajatukseen, joka oli jäänyt kesken. Vaikkeivät he koskaan osaisi puhua tunteistaan suoraa kasvoista kasvoihin, niin ei heidän ehkä tarvitsisikaan, jos yhteisymmärrys löytyi näin ilman selityksiäkin. Ja olihan heillä ne kommunikaattoritkin vielä, jos tarvetta tuli lasketella lempiä!
Jago piti Litefootia kiinni käsivarresta kun hän laski punehtuneet kasvonsa ujona alas. Hän nyökkäisi robottien suuntaan.
”Noh. Mitäs peijjoonia täällä oikein tapahtuu?” Jago kysyi kuiskaamalla. Litefoot, joka oli viettänyt vankina oloajastaan suurimman osan tajuttomana, ja loput huumattujen aristokraattien kanssa tanssimassa, kohotti vain olkiaan. Herra Jagon olemassaolo vain sai hänet tuntemaan itsensä koko ilmalaivaakin kevyemmäksi. Herra Jago oli se, kenet hän tunsi sielunveljekseen.
”En minä vaan tiedä”, sanoi professori Litefoot tilanteeseen nähden liian huolettomasti. ”En ole ollut tässä osassa laivaa muuta puuhaamassa, kuin rakastani suutelemassa.”
FIN