Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot): Sointuihin hukkuu ukkosen raivo, S, Roope/Kultu, oneshot

[Maissinaksu]

Ficin nimi: Sointuihin hukkuu ukkosen raivo
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Aku Ankka (Roope Ankan elämä ja teot)
Ikäraja: S
Paritus: Roope/Kultu
Genre: Draama

Summary: Minkään valtakunnan rentoutuminen ja paikoilleen pysähtyminen olivat Roope Ankalle naurettavan vieraita asioita.

A/N: Nightwish otti ja inspiroi hurjasti tätä tarinanpätkää. Aurinkoista juhannusta jokaiselle finiläiselle!



***



"Johan on..." Kultu mutisi katsoessaan mökin ikkunasta, miten monihaarainen salama löi horisontin honkapuihin. Heti perään kajahti sen sortin rymähdys, että hän olisi voinut myöntää säikähtäneensä, mikäli joku olisi asiaa kysynyt. "Kai olet varma, että tämä murju pitää pintansa nihkeämmälläkin säällä?"

Roope kuulosteli mökin natinaa, joka ei herättänyt Kultussa luottamusta. "Eiköhän se pidä. Tosin kevyen mittakaavan kunnostus ei tekisi hallaa."

"Älä nyt?" Kultu kolautti kolmannen ämpärin tuvan lattialle katosta tipahtelevien vesipisaroiden alle. Vaikutti siltä kuin joku olisi käynyt huvikseen keihästämässä mökin kattoon muutaman vedenmentävän kolon.

"Se on joka tapauksessa poutapäivän rupeama", Roope sanoi viskatessaan pari klapia tulisijaan. Kultu itse olisi lisännyt puita tuplasti enemmän, mutta Roopen mielestä kaksi kerrallaan oli tarpeeksi. Iloisesti rapisevat liekit piristivät, mutta Kultu hytisi silti kuin haavanlehti. Kuka uuvatti sitten väittikään, että parhaillaan elettiin keskikesän lämpöisempiä päiviä. Sellainen höynä ei takuulla ollut astunut jalallaankaan siihen halvatun mörskään, jota Kultu oli oppinut ajattelemaan vankilan sijaan pikemminkin majapaikkanaan. Kourallisen miinustähtiä ansaitsevana, kalmankylmänä majapaikkana.

"Hyödynnähän tuota." Roope viittasi ohimennen tuolinsarjalle heitettyyn takkiinsa.

"Ei ole tarpeen, kiitos vain."

"Muuten vain tutiset kuin syntinen saarnapenkissä?"

Kultu olisi mielinyt näpäyttää jotain takaisin, mutta uusi ukkosen jyrähdys katkaisi hänen ajatuksensa. Niinpä hän tyytyi kietomaan Roopen kuluneen ja paikoin rispaantuneen mutta lämmittävän takin hartioilleen ja istahti tuvan pöydän ääreen.

"Mitäs sinä tuolla ajattelit?" hän kysyi kiinnittäessään huomiota Roopen edesottamuksiin.

"Saat arvata kahdesti."

Roope naputteli elämää nähneen kitaran kieliä ja toisella kädellään väänsi niitä parempaan vireeseen. Soitin oli jäänyt käteen tämän ratsastettua kaupunkiin muutama päivä sitten ruokavarastojen täydennystarkoituksessa. Säilykkeiden ja muun tilpehöörin lisäksi Roope oli kanniskellut mokomaa puolikuollutta romua palatessaan ja ylpeyttä uhkuen tokaissut, että se olisi päätynyt rojukasaan, ellei hän olisi osunut paikalle nappaamaan sitä parempaan talteen. Kultu ei ollut voinut vastustaa pientä leukailua aiheesta. Turha luullakaan, että Roopen kivuliaan itara luonne olisi antanut periksi jättää edes sellaista kitaranraiskaa oman onnensa nojaan.

"Oletko useinkin soitellut?" Kultu kysäisi tavoitellen keskustelua harhauttamaan ajatuksiaan pihalla pauhaavasta myrskystä.

"Siitä on aikaa", Roope sanoi.

"Kauanko?"

"Jokunen vuosi."

Oli oikeastaan aika kiintoisaakin istua sillä tavalla pitkästä aikaa saman pöydän ääressä. Ruoka-aikoina Roope tapasi talsia ympäri tupaa – kuulemma pitääkseen itsensä työvireessä – hotkien muonansa alta aikayksikön ja palata sen jälkeen keskeneräisiin askareisiin. Minkään valtakunnan rentoutuminen ja paikoilleen pysähtyminen olivat Roope Ankalle naurettavan vieraita asioita.

"No johan alkaa kuulostaa salonkikelpoiselta", Roope virkkoi kokeillen muutamaa sointua. "Alin kieli tästä uupuu, mutta eroa tavanomaiseen tuskin kuulee."

"Tokkopa tässä maailmanlopun myräkässä kuulee edes omia ajatuksiaan", Kultu hymähti ja pysähtyi kuuntelemaan kitaran ääntä. Sen sijaan, että Roope olisi vain rämpytellyt jotain epämääräistä, tämä alkoi soitella melodiaa, joka pienen tapailun jälkeen alkoi kuulostaa yhä selkeämmältä.

"En muista enää oikeastaan kuin yhden laulun", Roope totesi nyökäten pöydällä nököttävään pieneen paperinpalaan, johon oli kirjoittanut sanat ylös. "Hiidenkirnu-sedällä oli muutama suosikkinsa, mutta tämä oli niistä kirkas ykkönen."

Kultu veti takkia paremmin ylleen. "Vai että Hiidenkirnu..."

"Hänen maineensa kiirii yhä halki Mississippin", Roope tokaisi. "Kitaran soittelu jokilaivan säksätystä kuunnellessa ja piippua poltellessa oli hänestä paras tapa rentoutua silloin kun sellainen passasi aikatauluun."

"Voin vain kuvitella. Ja rapsakka tujaus rommia kitaan kunnon kapteenin elkein?"

"Mistä päättelit hänen olevan kapteeni?"

Kultu kohautti olkiaan. "Kukaan tavan riviseilori tuskin oikeuttaisi itselleen tuon mittakaavan hölläilyrituaalia saati kutsuisi itseään Hiidenkirnuksi. Tosin vaillinaisen ymmärrykseni mukaan Mississippin suunnalla liikkuu sen verran sakeaa sakkia, että mistäs sitä viime kädessä tietää."

Roope väläytti ilkikurisen virneen, johon Kultu huomasi vastaavansa.

"Oletko koskaan tullut nähneeksi jokilaivaa? Kunnon siipiratasalusta kaikessa glooriassaan?"

"Tjaa, piirroksessa, mutta se ei kyllä selittänyt päätä tai sen puoleen häntääkään."

Roopen naurahdus sai ukkosen vaanivan läsnäolon tuntumaan tyystin samantekevältä.

"Noh, sen kuin soitat. Mieluummin vähän sinne päin soiva kitara kuin joka suuntaan nariseva mökinrähjä", Kultu tuumasi nojaten kyynärpäitään pöytään. "Mistä se sinun setäukkosi mielikappale kertoo?"

"Vanhasta merikapteenista, kaipuusta menneeseen, eletyn elämän särmästä. Yhtä haikeutta koko viisu."

"Hmmm."

Roope rykäisi kurkkuaan ja aloitti laulunsa kitaran säestyksellä. Kultu keskittyi kuuntelemaan sanoja ja melodiaa ilman kiireen häivääkään. Jylinä ja sateen ropina tuntuivat hukkuvan kokonaan kitaransointuihin.

Hetken Kultu huomasi haaveilevansa erilaisesta arjesta, sellaisesta, jossa he voisivat Roopen kanssa kerrankin istua saman pöydän ääreen ilman rumaksi kohoavaa sanailua. Roope voisi kerrankin vain soitella kitaraansa miettimättä, miten vuorokauden jokaisen sekunnin voisi käyttää mahdollisimman tuotteliaasti.

Olisi voinut sanoa, että vasta vuosikymmenen rajuin ukonilma sai Roopen pysähtymään. Jospa vain hänkin olisi kyennyt samaan. Roope tapasi toisinaan verrata häntä hurrikaaniin, mutta hänen mahtinsa oli kovin rajallinen, pahus soikoon.

Kultu kietoi takkia paremmin ylleen, nuuhki sen kauluksesta savun ja työnteon tuoksua ja tahdonvoimallaan esti sadepisaroita kertymästä silmiensä sineen.

"Kaunis kappale."

Roope nyökkäsi kohti sanat sisältävää paperilappua kehottaen häntä liittymään lauluseuraksi. Kultu epäröi ohikiitävän hetken, mutta otti sen sitten pöydältä.

"Anna palaa. Sinulla on meistä parempi äänikin."

Kultun kasvoille syttyi pieni hymy, ja hän jatkoi laulua Roopen kanssa rykäistyään tunnekuohun tiehensä.



Nightwish – The Islander

An old man by a seashore
At the end of day
Gazes the horizon
With seawinds in his face
Tempest-tossed island
Seasons all the same
Anchorage unpainted
And a ship without a name

Sea without a shore for the banished one unheard
He lightens the beacon, light at the end of world
Showing the way lighting hope in their hearts
The ones on their travels homeward from afar

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind long ago

The albatross is flying
Making him daydream
The time before he became
One of the world`s unseen
Princess in the tower
Children in the fields
Life gave him it all:
An island of the universe

Now his love's a memory
A ghost in the fog
He sets the sails one last time
Saying farewell to the world
Anchor to the water
Seabed far below
Grass still in his feet
And a smile beneath his brow

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind long ago

So long ago
So long ago

This is for long-forgotten
Light at the end of the world
Horizon crying
The tears he left behind so long ago

So long ago

[Vuorna]

Iltaa! Stalkkerinapin kautta löytyy aina ihan hurjan mielenkiintoisia tekstejä ja fandomeitakin! Enpä aiemmin ole Aku Ankka-fanfictioniin törmännyt, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Ja oikeastaan sehän käy järkeenkin, materiaalia tässä fandomissa kun kuitenkin on törkeän paljon. Oon aikanaan lukenut jonkun osan tuota Roope Ankan elämä ja teot -sarjaa ja muistan kyllä pitäneeni juuri Roopen ja Kultun suhdetta hyvinkin mielenkiintoisena, joten heistä kirjoitetun tekstin lukeminen ilahdutti kyllä kovin.

Pidin kovasti tämän tekstin tunnelmasta. Vaikka ukkosmyrsky yhdistettynä mökin kurjuuteen ei välttämättä lupaile lämmintä tunnelmaa, minusta sellainen saavutettiin tässä mainiosti! Takkatuli, lämmin takki ja musisointi olivat kaikki tosi sympaattisia piirteitä tässä, ja sitten erityisesti Roopen ja Kultun välinen keskustelu lisäsi tähän myös lämpöä. He ovat keskenään viihdyttäviä ja jotenkin sopivat hyvin yhteen. Roopen oon tottunut näkemään erityisesti vanhempana kärttyisenä itsenään, joten tälläinen nuorempi, vähän ehkä inhimillisempi ja Kultun sulattama Roope on tosi hauska. Tästä tekstistä käy myös hyvin ilmi se, miten hyvin Kultu onkaan Roopen oppinut tuntemaan, mikä oli minusta aika suloista.

Olisi voinut sanoa, että vasta vuosikymmenen rajuin ukonilma sai Roopen pysähtymään. Jospa vain hänkin olisi kyennyt samaan. Roope tapasi toisinaan verrata häntä hurrikaaniin, mutta hänen mahtinsa oli kovin rajallinen, pahus soikoon.

Oijoi, tämä oli varmastikin mun lempikohta tässä! Kultun vertaaminen hurrikaaniin on huippuosuvaa, ja tuo miten tässä käy ilmi, miten Kultu olisi kovasti halunnut saada Roopen rauhoittumaan ja hidastamaan oli varsin ilahduttavaa!

Tää teksti etenee hyvin ja mä tykkäsin paljon niin yksityiskohdista kuin ihan koko kokonaisuudestakin. Olit tavoittanut hyvin molempien henkilöhahmot ja koko skenaario tässä oli minusta todella sympaattinen. Tuo kappale sopi tähän myös loistavasti ja rakastin tämän tekstin nimeä! Se oli kaunis ja vieläpä tekstiin erinomaisesti liittyvä. Kiitos paljon tästä tutkimusretkestä Ankkaficcien maailmaan, pidin tästä tekstistä tosi paljon!

[Larjus]

Oli kyllä kiva vielä löytää sulta Aku Ankka -fici, jota en ollut aiemmin lukenut! (Onkohan niitä enää tämän jälkeen ) Olikin kiva palailla taas Roopen ja Kultun pariin. Näissä ficeissä on aina niin hienoa kuvailua ja dialogia ja eläytyminen onnistuu vaivatta. Niin tässäkin. En ehkä kestä sun sanavalintoja, ne on aina niin osuvia ja toimivia. Tunnelmakin oli loppujen lopuksi mukavaa ja kotoista, vaikka ulkona pauhaakin myrsky, joka yrittää tulla katon läpi sisäänkin, ja paleltaa. Oon ikuinen romantikko kun en voi muuta kuin todeta, miten somaa kun Roope kehottaa Kultua kääriytymään takkiinsa :3 Ja siis hei, onhan tommonen kahdenkeskinen kitaran soittelukin aika romanttista! Vaikka Kultun reaktio onkin aika kädenlämpöinen 😅 Kiva kyllä yrittää kuvitella, millaisia säveliä Roope Kultulle soittelee. Omassa päässä kyllä soi vain Nightwish (ja vähän veikkaan että ihan semmosia sointuja ei kitaranrämällä aikaan saa ).

Pakko kans vielä mainita, että tällä ficillä on niin kaunis otsikko. Se on niin upee, ääää, rakastan ♥

[sugared]

Olin ihmeissäni ja innostunut, kun vielä löysin sulta Roope/Kultu-tekstejä, joita en ole lukenut! Nämä on niin parasta parhaita, ja vaikka aina yhden luettuani tekisi mieli ahmia seuraava, olen yrittänyt säästellä näitä kuin herkullista suklaarasiaa!

Huumoria ja hersyvää sanankäyttöä osasin tietenkin odottaa, mutta tässä oli myös upeaa syvyyttä ja tunnelmaa. Toisen kanssa jaettu rauhallinen hetki rajuilman keskellä, mikä täydellinen tilaisuus katsoa sisäänpäin ja sitä toistakin vähän tarkemmin. Myrskyn silmässä on tyyntä, ja mulle tuli tätä lukiessa mieleen, että pitääkö parivaljakko torailullaan myrskyä yllä siksi, ettei olisi aikaa kohdata sitä, mitä Kultu tässä pohtii.

Näiden kahden pölvästin välinen jännite on joka tapauksessa hurmaavaa luettavaa. Sanojen säilät viuhuvat, mutta pienissä eleissä näkyykin sitten välittäminen ja huomiointi. Tykkäsin toisaalta myös siitä, miten Kultu kuvasi kyllästymistä jatkuvaan sanailuun ja kaipuuta toisenlaiseen yhdessäoloon. Ja niinhän heidän puheenpartensa pehmenikin loppua kohden. Miten ihanaa, että he edes hetkeksi löysivät riitasoinnuttoman yhteisen sävelen!

Kiitos maan mahtavasta lukukokemuksesta! <3

[Pahatar]

Kommenttiarpajaisista hei! Luin sinun teksteistäsi tämän ja tuon Edistyksen nimissä, ja päätin sitten kommentoida tätä. Nämä kaksi valikoituivat luettavaksi ehkä eniten uteliaisuudesta, sillä en ole ikinä vielä lukenu Aku Ankka -fanfiktiota, ja oli hyvin mielenkiintoista nähdä, minkälaista se voisi olla.

Täytyy sanoa, että aluksi minun oli vaikeaa saada itseni oikeaan mielentilaan ja sovittaa tätä lukemaani Aku Ankan canoniin. Siinä kun on vahvimpana tyylilajina liioitteleva huumori, ja tämä ficcisi taas oli selvästi vakavampi, vaikka Roopen ja Kultun sanailussa oli myös hauskuutta. Mutta kun luopuu canonista suurimmaksi osaksi ja keskittyy hahmojen luonteenpiirteisiin, aloin päästä tähän paljon paremmin sisään. Ja vaikka tuo loistava Takaisin Klondikeen -tarina olikin tässä itselläni koko ajan mielessä taustalla, tämä ficcisi sai minut miettimään sitä, minkälaisista hahmoista oli kyse. Roope, joka oli toki piinallisen saita jo nuorempana, mutta myös uskomattoman sitkeä, työteliäs, periksiantamaton, ja jolla oli vahva usko itseensä ja siihen, minkä katsoi oikeaksi. Ja sitten Kultu, jonka elämäntapaa Roope paheksui, mutta joka oli kaikesta huolimatta myös lujatahtoinen ja kova tekemään työtä.

Ajattelin, että tässä elettiin mahdollisesti sitä kohtaa tarinassa, kun Roope vei Kultun väkisin valtaukselleen kuukaudeksi, että hän näkisi, miten kovaa työtä siellä joutuu tekemään. Alkuperäisessä tarinassa sivuutettiin aika lailla se, miten nämä kaksi todella tulivat siellä keskenään toimeen sen kuukauden. Sen vuoksi tässä oli hyvin kiehtovaa tuo, että kun myrskyn takia ei voitukaan tehdä töitä, vaan molempien oli pakko olla sisällä pienessä mökissä, eikä ollut muuta tekemistä kuin jutella. Ja soittaa kitaraa, mikä yllätti minut, mutta hyvällä tavalla.

Hahmojen keskinäinen sanailu ja ajatukset oli hyvin hauskasti kirjoitettu. Molempien puhetapa ja sanavalinnat olivat myös hyvin sopivat Aku Ankan ja tämän tarinan ajankohdan henkeen, vaikka tässä olikin enemmän vakavuutta kuin sarjakuvaversiossa. Tässä tuli kovin hyvin esiin tuo, miten toisenlaisiin oloihin Kultu oli tottunut, kun eli ja asui sen ajan mittapuun mukaan melko yltäkylläisesti omassa saluunassa. Ja Roopella taas oli vain hyvin vaatimaton mökki jossain keskellä ei mitään, ja kattokin vuoti, eikä polttopuuta tosiaankaan haaskattu. Silti tarinan edetessä tähän tuli hyvin kotoisa ja jopa lämmin tunnelma. Ehkä se johtui tuosta, että oltiin kuitenkin suojassa rajuilmalta, vaikka katto vuotikin, jonkinlainen tuli sentään paloi, ja ennen kaikkea siitä, mitä nämä juttelivat keskenään. Roopen kitaransoitto lämmitti kovasti mieltä, ja olihan se niin hahmoon sopivaa, että hänellä oli tuollainen ilmaiseksi saatu ja vähän viallinen soitin. Pidin myös kovasti siitä, että Roopella oli kyky nähdä toisen vahvuudet omiensa lisäksi. Kuten vaikka se, että hän pyysi Kultua laulamaan, koska tiesi että tällä oli kaunis ääni, ja ilmeisesti Roope piti siitä.

Roopen ja Kultun ympäristö ja lähtökohdat olivat kovin erilaiset, mutta tätä lukiessa oivalsin sen, mitä en tajunnut aikanaan tuota sarjakuvaa lukiessani, että heissähän oli paljon samaa. Molemmat olivat hyvin vahvoja luonteita ja myös äkkinäisiä, ja Kultukin joutui nopeasti pahimman kultaryntäyksen jälkeen kokemaan, mitä kova elämä oli, mutta selvisi sittenkin. Ja jäin miettimään sitä, että kyllähän nämä kaksi olisivat sopineet kovin hyvin yhteen, ja vähän surettikin, kun niin ei koskaan tapahtunut. Oli ikävää, että Roopen elämän suurin intohimo oli rikastuminen, ja kaikki jäi sen myötä toiseksi, minkä takia hän sitten jäikin elämässään yksin. Ja Kultu ilmeisesti myös. Jotenkin ajattelin, että Roope oli kaikesta huolimatta vähintään ihastunut Kultuun, vaikka tekikin kaikkensa pitääkseen sen peitossa, ja ehkä ennen kaikkea itseltään. Mutta Roope olisi hyvin voinut saada Kultulta vastakaikua tunteilleen, jos vain olisi tuonut ne esiin. Pidin kovasti näistä kohdista, jotka kertoivat Kultun ajatuksista Roopea kohtaan:

Hetken Kultu huomasi haaveilevansa erilaisesta arjesta, sellaisesta, jossa he voisivat Roopen kanssa kerrankin istua saman pöydän ääreen ilman rumaksi kohoavaa sanailua. Roope voisi kerrankin vain soitella kitaraansa miettimättä, miten vuorokauden jokaisen sekunnin voisi käyttää mahdollisimman tuotteliaasti.

Kultun kasvoille syttyi pieni hymy, ja hän jatkoi laulua Roopen kanssa rykäistyään tunnekuohun tiehensä.

Kiitos paljon tästä tarinasta, johon tuo Nightwishin kappale sanoineen sopi niin kovin hyvin. En olisi uskonut, että Aku Ankasta voisi saada näin kaunista, vakavaa ja ajatuksia herättävää fanfiktiota, mutta tämä oli niitä kaikkia. Minun tulee luettua lähinnä vain HP-fandomia, mutta sitäkin hienompaa on tehdä tällaisia arvokkaita ja mielnkiintoisia löytöjä sen ulkopuolelta.

[Linne]

Perhana, kun taas meni kommenttiarpajaiset ohi No ei se mitään, kyllä näitä sun Roope Ankka -ficcejä lukee ihan omaksi ilokseenkin!

Tässä tekstissä on kaunista kuvailua, jonka avulla tunnelmaan on todella helppo päästä: melkein kuulee, miten myrsky rymisee hataran mökin nurkissa ja voi kuvitella puiden poksahtelevan takassa. Rikkinäinen, hiukan epävireinen kitara sopii kyllä tähän miljööseen täydellisesti.

Tykkään Roopen ja Kultun sanailusta, ja niin kuin tässä päivänä muutamana puhuttiinkin, ovat he juuri sopivia vastakohtia toisilleen ja tarjoavat riittävästi vastusta: heikompaa varmaan alkaisi hirvittää.

Kultun haave on kaunis ja vähän surullinenkin kun tietää, miten näille kahdelle lopulta sitten käy. Varmasti kummankin elämässä on myöhemminkin ollut paljon iloisia hetkiä, mutta yhteistä arkea he eivät koskaan saaneet. Mutta ehkä he sitten vanhoina voivat muistella näitä aikaisempia kohtaamisia ja luoda ihan uusia, kauniita muistoja.

Oikein kaunis teksti, kiitos tästä!

[Grenade]

Yritin muistella, että mulla pitäis olla vielä joku Ankka-teksti lukematta ja kun tein täsmäiskun sun listaukseen, niin tämä löytyi vielä! Pitäisi kyllä taas jossain vaiheessa tarttua näihin teoksiin ja lukaista läpi, liian pitkä aika on ehtinyt hujahtaa ohi ilman Ankkoja.

Näin talvellakin pääsee hyvin mukaan tämän tekstin tapahtumapaikkaan ja sadesään kurittamaan mökkiin, jossa on kitulias tuli, vesisankoja lattialla ja ulkona puita heiluttava tuuli ja ukkonen, niin hienosti toi kuvailu kaiken tän lukijan eteen. Ja sopiva tekosyy myös näille kahdelle joutua kahdestaan samaan mökkiin, kun ulkona on niin karmea sää, ettei sinne kukaan fiksu lähtisi, hehee. Aww tuolle, että Roope lainaa takkiaankin Kultulle, ja Kultu ensin katsoo, että ei helvetissä, mutta lopulta kuitenkin nappaa sen harteilleen.

Roopen kitara kuulostaa hienolta! Ei kai se niin haittaa, vaikka ei alin kieli ole menossa mukana, jos siitä kuitenkin saa iloa ja musiikkia irti. Ja miten hienoa, että he lopulta molemmat päätyvät musisoimaan, ehkä musiikin avulla voikin päästä lähemmäs jotain sellaista, mitä nämä kaksi normaalisti karttelevat. Voi Kultua, joka melkein näkee jo toisenlaisen arjen, sellaisen, missä ei oltaisi koko ajan toisen raiveleissa kiinni. Mutta mahtaisikohan sellainkaan lopulta näillä kahdella toimia, kun molemmat ovat niin itsepäisiä ja itsenäisiä.

Kiitos tästä ihastuttavasta iltapalasta! ^^