Nimi: Rickrollaava supernova
Kirjoittaja: jossujb eli meikäläinen
Fandom: Supernatural
Tyylilaji: Crack!huumoria, songfic, one-shot
Ikäraja: K-11
Paritus: Dean Winchester/Castiel, Sam Winchester/Gabriel
Vastuuvapaus: En omista Supernaturalin hemmoja ja lainaamani kappale on Rick Astleyn plus kumppaneiden, tämä on kirjoitettu täysin vailla tuottoa.
A/N: Kappale on Rick Astleyn
Never Gonna Give You Up, ja saattaa olla parempi, että ette kysy mistä nämä ideat oikein tulevat. Niin, ja vaikka ikärajan puitteissa mitään sen kummempaa ei tapahdu, on kuvailu sen verran suggestiivista, että sillä varauksella sitten.
Rickrollaava supernovaSe oli yksi sormien napsautus ja taustalta leimahti kasarihitin vonkaava syntikkabiitti. Jumputtava basso säesti taustaulvomista, joka Samin ja Deanin yllätykseksi lähti heidän omista äänihuulistaan. Olemattomalle kameralle Sam heitteli pitkää kuontaloaan shampoomainoksen estetiikalla Deanin vatkatessa takalistoaan puolelta toiselle että nivelissä naksui.
Sitten se alkoi –
se laulu...”
We're no strangers to love... You know the rules and so do I (do I)!” julisti matalan matala enkelin ääni komeasti resonoiden. Ja niin tanssii Castiel, luojan luoma sanansaattaja! Tummansiniset varjotkin bailasivat rytmiin, joka ei ollut lähtöisin Castielista itsestään, mutta joka valtasi hänen ruumiinsa niin pikkurillinkynsiäkin myöten kokonaan.
Tunne villi suonissa pumppaa, pumppaa, jalat pomppii humppaa ja korvissa soi, soi, soi adrenaliinimyrsky paljon taivaallista kuoroa mahtavampi. Mitä sitten onkin tuo, niin Castielin oli myönnettävä ettei tietänyt mitään toista sen vapauttavampaa.
”
A full commitment's what I'm thinking of... You wouldn't get this from any other guy!” lauloi hän vaan ei niin kenellekään erityisesti, aivan kuin paikalla olisi ollut tuhatpäinen yleisö. Tai ehkä sitten vain se yksi erityinen, kenties. Sanat vain putosivat Castielin suusta kun näkymätön voima veti Deania samalle vääjäämättömälle kiertoradalle.
”
I - just wanna tell you how I'm feeling, gotta make you understand...”
Syvältä Deanin ojennetusta kurkusta pääsi rahiseva huokaus Castielin hellän käden liukuessa ali kainalon vyötäisille. Palava polte seurasi, eikä ollut epäilystäkään siitä, etteivätkö ne olisi olleet nimenomaan taivaallisen olennon sormet. Tuskin on ollut toista, jonka hyppysiin Dean olisi kiihottunut vailla itsehillinnän häivääkään.
Laulu kaihersi kaulaa suoraa enkelin huulilta metsästäjän korviin saakka, liikkeiden synkronoituessa yhteen puolelta toiselle veivaavaan lanteiden kohtaamiseen. Samaan aikaan Sam tanssi kesytöntä ympyrää kädet korkealla ilmassa nauraen silmät ilosta ummessa. Taustalla nälkäisenä virnuileva hyypiö riisui häntä kullankeltaisella, aurinkoa sylkevällä katseellaan.
Gabriel.
Arkkienkeli Gabriel.
Tietenkin Gabriel, julistaja ja kujeilija, mystikko ja pakana ja mitä vielä. Niinpä sopii myös tietää nimenomaan pakanoille tanssin olevan pyhin kaikista toimituksista, ja kuinka kauan Gabriel onkin ylistänyt metsäläisten riittien perintöä? Miellyttävän feraalia verrattuna pyhyyden iänikuiseen steriiliyteen. Sitä itsensä uuvuttamista, tanssimaniaa, hulluutta jalostamattomimmassa muodossaan ei voi kuin palvoa, kuten Samin hikeä tihkuvaa revittelyä saattoi vain ihailla. Tikkari röyhkeästi suussa söi Gabriel Samia nautinnollisesti silmillään.
Kertosäe peitti maailman hillittömän kosteaan ensihuumaan. Raikuipa siinä maailmalle kaikkien yhteinen:
”
Never gonna give – you - up, never gonna let – you - down, never gonna run around and desert you!”
Castielin pyöritti nenäänsä vasten Deanin niskaa tuntematta liikkeitä omikseen, mutta ah, hänen ruumiillinen astiansa tuntui kuitenkin tietävän mistä on kyse. Mitä vähemmän höttöröistä musiikkia vastusti sen kiihkeämmin vartalo painui vasten vartaloa, Castiel vasten Deania, ja se oli enemmän mitä enkeli oli koskaan tuntenut lainatussa lihassaan. Näin lähellä jotakuta toista, sydän vasten sydäntä ahnaassa himossaan tukehtuen ja haukkoen. Vaatien lisää läheisyyttä, yhä uutta askelta musiikin noituvassa manauksessa.
”
Never gonna make – you - cry, never gonna say - goodbye, never gonna tell a lie and hurt you”, lauloi myös Sam ja Gabriel, arkkienkelin puristellessa täydellisissä piukkaakin piukemmissa farkuissa pullistelevaa persettä kuin omaa omaisuuttaan, eikä Sam millään muotoa vastustellut. Olisiko voinutkaan käy tietysti kysyminen, mutta onko sillä niin väliäkään? Sam ei muista milloin viimeksi olisi tuntenut olonsa niin täydeksi puhtaasta energiasta, jolla ei ollut mitään tekemistä minkään pimeän kanssa. Kaikki näin koska Gabriel oli valo ja tämä mielipuolisuus oli Rick Astley -supernovaa.
Eikä Samia pelottanut. Päinvastoin, hän kiehnäsi itseään valtavasti nauraen vasten Gabrielia kuin siveetön tuhmuri. Olisipa Samin taipuminen tökeröistä musiikkivideoista tuttuun pornoiseen asentoon saattanut näyttää tietysti huvittavaltakin, ellei Gabriel olisi vähät välittänyt lyhykäisyydestään nuorempaan Winchesteriin verrattuna. (Kuka nyt ei ole lyhyt Samin kainalossa?) Tikkarin turvottamat huulet vain virnistivät, jok'ikinen liike kehotti pitkätukkaa nöyrtymään lisää ja Sam tarjosi itseään niin humalluttavan mielissään.
Näin rakastellaan miestä kuten tanssilavalla rakastellaan. Koska tämä oli seksiä, sitä itseään, vaikka musiikki soi, vaikka vaatteet olivat kaikilla päällä, sillä olisi ollut aivan sama olisiko heillä ollut yllään rihmankiertämääkään. Ilma tuoksui kiimalle, eikä sitä mikään savupilvi olisi voinut peittää.
Dean kääntyi ympäri kohdatakseen viimein silmästä silmään. Jo alkujaan niin kuumaveriseksi kiehuneesta popituksesta paljastui uusi kerros kun loistavana vihreät iirikset kohtasivat epävarmatkin siniset otsien ja nenien koskettaessa toisiaan. Deanin kädet kietoutuivat Castielin kaulan ympärille, eikä mikään olisi voinut kuolematta katkaista sellaista sähköä. Se oli verkkovirtaa, kipunoita ja seuraavia säkeitä:
”
We've know each other for so long... Your heart's been aching but - you're too shy to say it...”
Eikä kumpikaan tiennyt kumpi lauloi kummalle, mutta joka sana oli tosi ja kallis ja niin rakas ja huulet olivat lähellä, toisaalta liian kaukana, koska laulu ei päästänyt niitä sammuttamaan kirvelevää janoaan. Työllä ja tuskalla Castielin oli kuitenkin pakko jatkaa:
"Inside we both know what's been - going on... we know the game and we're gonna play it..." Silti oloa voisi jo hiljaa kutsua käsittämättömän helpottuneeksi. Kuin raskaat taakat olisivat nousseet pois hänen siiviltään ja saattoi vain hengittää.
”
A - n - d if you ask me how I'm feeling, don't tell me you're too blind to see”, Castielin ääni kantoi, mutta aavistuksen vapisten Deanin tuikkiessa kuin aidon oikeasti olisi juuri noussut ylös viimeisenä päivänä kirkkaana ja täynnä elämää. Kuin kaikki ennen sylikkäin pyörimistä olisi ollut talviunenpöppöröä, jonka kevään huhmareesta nouseva sietämätön kuumuus sulattaa.
Kun kertosäe alkoi uudestaan se pauhasi lujaa, mutta tukehtuen paikka paikoin, koska mikään taika ei voinut enää täysin pidättää kieliä kietoutumasta toisiinsa. Castiel ei ollut nähnyt vastaavaa edes etäältä, saati hukkunut sanottuihin suudelmiin. Eikä enää tuntunut siltäkään, että lanteita puristavat kädet puristaisivat itsekseen, vaan kyllä Castiel tarttui itse niin lujaa. Se oli tahtoa itsessään, eikä Gabrielin marionettileikkejä. Ihka aitoa halukkuutta.
Gabriel hekotteli tikkarin pureskeltu varsi enää hampaissaan röyhkeästi kopeloiden Samin kärkkäänä pullottavaa etumusta. Keskittyminen tahtoi väistämättä herpaantua illuusion ylläpidosta, mutta naps vain! Paritanssilajista toiseen, tällä tällä kertaa makuukamarin kautta. Tanssin voi opettaa, mutta mitä kuumilla muuveillaan tekee...
"
Never gonna give – you - up... never gonna let – you - down..."
No, sanotaanko, ettei Gabrielin missään nimessä Samia tarvinnut sänkyvoimistelun saloihin taivutella näin naurettavan seksikkään esileikkinumeron päätteeksi. Mitäpä Deaniin ja Castieliin taas tulee, niin tänä iltana joka Winchester saa täyden annoksen sitä kuuluisaa enkelin kosketusta, ja se todellakin tulee tuntumaan niin hyvälle, että lapset seitsemännessäkin polvessa tuntevat sen jälkitutinat luissaan. Todisteet voi lukea itse vaikka seuraavasta luvusta Winchester-evankeliumia, jahka Chuck ennättää mielikuvia turruttavalta krapulaltaan kirjoittaa sanan tai pari muistiin.
Sitä kovasti väitetään, että arkkienkeli Gabrielilla on harvinaisen kieroutunut huumorintaju, mutta eipä ole toista joka rickrollauksen samoin tavoin taitaa.
FIN