Alaotsikko: FF100, Randomit hahmot
Title: Vain pienen hetken lohdutus
Author: Puhpallura
Beta: Nici
Pairing: Severus/Colin
Rating: K-11
Genre: Angst
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä.
Summary: Hän tiesi, että se oli tuonut lohtua myös Colinille. He eivät luultavasti enää tapaisi tämän jälkeen. Kaikki olisi kuten ennenkin. Se oli vain hetki kahden yksinäisen ihmisen välillä. Hetki, joka auttoi heitä jatkamaan edes päivän jälleen eteenpäin.
A/N: Ficci osallistuu FF100:aan sanalla jos sekä Randomit hahmot-haasteeseen, jossa sain Colin Creeveyn.
Colin Creevey harhaili Iskunkiertokujalla horjahdellen. Hän oli koko illan istunut Vuotavassa noidankattilassa tuliviskiä juoden, kunnes hänelle ei enää tarjoiltu humalatilan takia.
Colin ei kunnolla tajunnut, missä hän oli, mutta sillä ei ollut hänelle väliä, niin kuin ei millään muullakaan. Sen jälkeen kun hänen veljensä Dennis oli kuollut viimeisessä taistelussa Tylypahkassa, oli Colin lakannut ajattelemasta enää mitään. He olivat olleet hyvin läheisiä Dennisin kanssa ja veljen kuolema otti vieläkin koville vaikka tapahtuneesta oli jo neljä vuotta. Colinin alamäki oli alkanut siitä ja se jatkui edelleen. Hänen päiviinsä ei mahtunut paljoa muuta kuin tuliviskiä ja kasvottomia naisia ja miehiä sekä syyllisyyttä kun ei pelastanut veljeään.
Colin yritti turruttaa kipua, mutta vain alkoholi oli aina asia, joka teki sen edes hetkeksi. Kun sen vaikutus loppui, palautui hänen mieleensä veljensä ja ystävänsä, jotka olivat kuolleet hänen katsoessaan sivusta voimattomana.
Yö toisensa jälkeen painajaiset herättivät hänet ja se ajoi Colinia hiljalleen järjiltään. Joka aamu hän turvautui pulloon, jotta voisi edes hetkeksi unohtaa. Jokainen päivä oli Colinille taistelua luovuttamista vastaan, sillä hän ei tuntenut että elämä olisi ollut enää elämisen arvoista. Kaikki hänen läheisensä olivat kuolleet ja hän oli vain niin yksin.
Colinin vatsassa kiersi uhkaavasti ja hän kumartui antamaan ylen. Colin pyyhkäisi suupieliään ja sapen katkera maku suussaan hän lysähti istumaan kylmään maahan. Hän nojasi seinään ja kaivoi taskustaan pullon, jossa oli vielä tilkka viskiä. Colin otti pitkän huikan siitä ja hän tunsi kuinka silmäluomet painoivat jo raskaina. Colin huokaisi ja sulki silmänsä. Ehkä hänen tuskansa viimein loppuisi.
Severus Kalkaros käveli nopeasti poispäin Iskunkiertokujalta. Oli jo pimeää, eikä siellä ollut silloin enää turvallista. Ei niin, että Kalkaros olisi pelännyt, mutta hän tiesi, että hänellä oli vihamiehiä, jotka halusivat kostaa. Ja mikä olisi sen parempi paikka kuin Iskunkiertokuja yöllä.
Yleensä hän yritti välttää päiväsaikaankin sitä katua, mutta nyt Severuksen oli pakko mennä sinne saadakseen erään liemen ainesosan, jota ei saanut kuin pimeiltä markkinoilta.
Voldemortin kukistumisen jälkeen moni halusi hänet tuomiolle, mutta Potterin pojan todistaminen oli hänet siitä pelastanut. Ja se ärsytti suunnattomasti Kalkarosta, sillä nyt hän jäi kiitollisuuden velkaan pojalle.
Severus huokaisi raskaasti muistellessaan viimeistä taistelua. Kaikkialla oli ollut täysi kaaos ja ruumiita joka puolella. Hän värähti, kun muisti näyn, jonka oli kohdannut taisteltuaan tien eteisaulaan. Toinen seinä oli romahtanut ja murskannut sen alle jääneet täysin. Minerva McGarmiwa, Pansy Parkinson, Dennis Creevey, Remus Lupin ja monia muita, myös kuolonsyöjiä. Kaikki kuolleet sillä sekunnilla kun seinä oli romahtanut.
Eniten Severus ehkä suri Remusta, sillä he olivat saaneet viimein asioita selvitettyä ja heistä oli tullut läheisiä toisilleen. Hänen kuolemansa oli raskas isku miehelle, joka oli elämänsä aikana menettänyt paljon läheisiään. Mutta Severus oli jo oppinut kuinka turruttaa itsensä kaikelle sille, sillä hän tiesi, kuinka hankalaksi elämä kävisi, jos vain muistelisi menneitä. Älä ajattele, älä tunne, niin voit elää.
Kävellessään eteenpäin, Severus huomasi hahmon istuvan maassa leuka rintaan painuneena.
Hän kulki välinpitämättömästi ohi vain vilkaisten hahmoa joka etäisesti näytti niin tutulta. Severuksen mieleen tuli pieni ajatus siitä, että hänen pitäisi auttaa nuorta miestä, joka mitä ilmeisimmin oli sammunut. Mutta hänen mielestään jokaisen piti pitää huoltaa vain itsestään.
Muutaman metrin käveltyään Severus näki neljän hengen joukon tulevaan vastaan ja hän kääntyi epäröiden katsomaan nuorta miestä. Kiroten itseään hän kääntyi takaisin ja kumartui miehen puoleen. Severus ravisti häntä kovakouraisesti yrittäen saada hänet virkoamaan.
– Koeta virota, Severus sanoi ärtyneenä nyrpistäen nenäänsä haistaessaan oksennuksen ja tuliviskin. – Täällä ei ole turvallista.
Mies nosti päätään ja katsoi harittavin silmin Severusta tajuamatta kuka hänelle puhui. Ääni vain oli etäisesti tuttu jostakin.
– Colin? Severus kysyi epäuskoisena huomattuaan kuka maassa istui.
Kuulleessaan nimensä, Colin yritti saada katseensa kohdistettua puhujaan.
– Severus? Colin kysyi sammaltaen.
– Nouse ylös, Severus sanoi. – Täällä ei ole turvallista.
Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi nelikon tuijottavan heidän suuntaansa pienen matkan päästä.
Severus tiesi, ettei heillä ollut kauheasti aikaa enää, jonka jälkeen joukkio olisi heidän kimpussaan.
Hän auttoi Colinin ylös nopeasti ja piti tiukasti häntä käsivarresta kiinni.
– Meidän on pakko kaikkoontua ja nopeasti ennen kuin saamme nuo kimppuumme, Severus sanoi ja nyökkäsi nelikon suuntaan.
– Hyvä on, Colin vastasi pöllämystyneenä.
Severus keskitti ajatuksensa Kehrääjänkujalle, sillä ei ollut aikaa ruveta kyselemään Colinilta missä tämä asui. Hän tunsi puristavan tunteen ja pienen poksahduksen saattelemana he ilmiintyivät hänen asunnolleen.
Colin lysähti saman tien sohvalle etsien viskipulloa taskustaan. Sitten hän muisti sen jääneen kadulle ja hänen kasvoilleen tuli harmistunut ilme.
– Ei sinulla olisi tuliviskiä? Colin kysyi Severukselta, joka edelleen seisoi aloillaan katsoen nuorta miestä.
Severus nyökkäsi ja suuntasi kulkunsa pieneen keittiöön, ja palasi sieltä pian kaksi lasia ja viskipullo mukanaan. Hän kaatoi molempiin laseihin kellertävää juomaa ja ojensi toisen Colinille, jonka jälkeen hän istuutui vastapäiseen nojatuoliin. Hetken aikaa Severus oli aikonut evätä alkoholin Colinilta, sillä mies oli jo tarpeeksi humalassa, mutta hän ei halunnut päästää häntä toikkaroimaan yksin yöhön. Oli selvää, jos nuori mies ei saisi häneltä alkoholia, lähtisi hän sitä hakemaan muualta. Oli jo käynyt hyvin selväksi, ettei Colin pystyisi pitämään itsestään huolta. Toisaalta, ei Severuskaan sitä tekisi, mutta ehkä oli kuitenkin parempi antaa hänen olla täällä seuraavaan aamuun.
Severus tarkkaili Colinia, jonka leuassa oli parin päivän sänki ja silmien aluset olivat tummat. Siniset silmät näyttivät menettäneen entisen loistonsa. Hän oli nähnyt Colinin viimeksi kolme vuotta aikaisemmin, kun heillä oli ollut suhde, joka oli lopulta kariutunut. He molemmat olivat kaivanneet vain lohdutusta menetyksien takia, kuten he olivat saaneet huomata. Severuksen ja Colinin tiet olivat eronneet, eivätkä he olleet sen jälkeen nähneet.
Severus kiinnitti huomiota, että Colin oli paljon riutuneemman näköinen ja tuntui, että nuori mies olisi vanhentunut monia vuosia edellisestä tapaamisesta. Severus ei voinut olla miettimättä miksi, vaikka suunnilleen osasi syyn arvatakin.
Severus tunsi palelevansa ja huomasi takkatulen sammuneen. Taikasauvan heilautuksella takkaan tuli räiskyvä tuli ja lämpö levisi nopeasti pieneen olohuoneeseen.
– Mitä oikein teit Iskunkiertokujalla? Severus kysyi rikkoen hiljaisuuden.
– Olinko siellä? Colin kysyi hämmästyneenä mutta kohautti sitten olkiaan välinpitämättömänä. – Mutta samapa tuo.
– Et vastannut kysymykseeni, Severus sanoi ärtyneenä sillä hän oli tottunut saamaan vastauksen, jos hän jotakin kysyi.
– En ilmeisesti mitään järkevää, kun en edes tiennyt olevani siellä, Colin vastasi surullisesti ja hörppäsi lasistaan laskien sen sitten epävarman näköisesti pöydälle.
Severus ei jaksanut ruveta kyselemään sen enempää, vaan hän joi tiuhaan tahtiin viskiä. Hän tunsi olevansa sen tarpeessa, sillä katsoessaan edessään istuvaa nuorta miestä, vanhat muistot palasivat elävinä hänen mieleensä eivätkä ne olleet sellaisia, joita Severus halusi muistaa.
– Kuinka olet pärjäillyt? Severus viimein kysyi, sillä painostava hiljaisuus ärsytti häntä.
– Siinähän se kuten kuvasta näkyy, Colin vastasi kohauttaen olkiaan.
Severuksen mieleen muistui se, että Colin oli ollut yksi niistä, jotka yrittivät kaivaa ihmisiä seinän alta pois. Itse asiassa Colin oli se, joka oli löytänyt veljensä murskaantuneen ruumiin ja Severus se, joka oli yrittänyt saada parhaansa mukaan poikaa rauhoitettua, kun kukaan muu ei sitä ehtinyt tekemään. Tosin ei Severuksella itselläänkään olisi ollut aikaa, mutta säälistä hän oli silloin Colinin luokse jäänyt. Siinä näyssä vain oli tiivistynyt kaikki sodan kauhut.
Kun he olivat olleet yhdessä, he eivät koskaan puhuneet taistelusta. He viimeiseen asti välttivät aina kyseisen puheenaiheen vaikka sitten painostavan hiljaisuuden uhallakin.
– En tiedä sanoinko sinulle aikaisemmin, että olen pahoillani veljesi vuoksi, Severus sanoi hiljaa.
Hän ei tiennyt miksi yhtäkkiä otti tällaisen asenteen Colinia kohtaan, sillä yleensä hän olisi vain ollut piittaamaton. Mutta muutama viskipaukku teki tehtävänsä. Eikä Severuskaan tunteeton ollut, hän ei vain näyttänyt tunteitaan tai ajatuksiaan. Oikeastaan Severuksen piti myöntää, että neljä vuotta sitten tapahtuneen taistelun jälkeen, hänen asenteensa oli ehkä muutenkin hiukan pehmennyt, eikä hän tiennyt, pitikö siitä olla tyytyväinen vai ei. Loppujen lopuksi sillä ei ollut merkitystä, sillä Severus enää harvoin liikkui missään ja yleensä kaiken vapaa-aikansakin hän oli Tylypahkassa töitä tehden. Niihin oli helppo hukuttaa kaikki ajatukset menneestä ja tulevasta.
– Mitä sitä enää miettimään, Colin lopulta vastasi ja hänen kasvoilleen nousi entistä surullisempi ilme. – Ei se häntä takaisin tuo. Kuten ei muitakaan.
– Eihän se tuokaan, Severus totesi synkällä äänellä ja otti huikan viskipaukustaan.
– Hän oli vasta 15! Colin yhtäkkiä melkein huusi. – 15! Hänellä piti olla koko elämä edessä. Minun olisi pitänyt viedä hänet pois sieltä. Mutta olin itse innokas liittymään taisteluun, että unohdin veljeni.
– Et olisi saanut häntä ulos Tylypahkasta, Severus yritti rauhoitella Colinia. – Ulkona olisi ollut vastassa vain vihollinen. Et olisi saanut häntä heidän ohitseen.
– Minun olisi pitänyt suostutella äiti ottamaan hänet koulusta pois, kun alkoi olla merkkejä suuremmasta vaarasta.
– Kukaan ei tiennyt, milloin hetki tulisi vai tulisiko lainkaan. Se oli pelkkää arpapeliä, Severus sanoi mutta hiljensi sitten ääntään. – Et ole ainoa, joka menetti läheisiään.
– Kenet sinä menetit? Colin kysyi.
– En halua puhua siitä, Severus vastasi tylysti.
Jotkut asiat olivat liian kipeitä hänelle vieläkin ja Remuksen kuolema oli yksi niistä. Vaikka Severus ei ollut enää silloin paikalla, kun Remuksen ruumis löydettiin, mistä hän oli kiitollinen, ei se silti helpottanut hänen oloaan. Kaikkien kuolleiden hautajaisten jälkeen hän olisi käytännössä erakoitunut omiin oloihinsa, jos Dumbledore ei olisi saanut häntä jälleen ihmisten pariin. Oli liian helppoa vain olla ja yrittää unohtaa.
Severus kaatoi lisää viskiä itselleen ja hän huomasi, että Colinin lasi oli melkein puolillaan vielä. Ehkä se olikin ihan hyvä, ettei nuorempi mies juonut enää kauheasti. Severukselle itselleen taas oli tullut sellainen olo, että ehkä alkoholi antaisi jälleen kerran sen pienen unohduksen hetken.
Neljä pitkää vuotta hän oli yrittänyt pitää itsensä erossa alkoholista, mutta pieniä lipsahduksia sattui aina silloin tällöin. Severus tiesi, että joku kerta se lipsahdus saattaisi olla vähän suurempikin, jos hän ei pitäisi varaansa. Hän ei välttämättä halunnut kuitenkaan samaan jamaan kuin Colin, sillä miehestä näkyi selvästi pidemmän ajan alkoholinkäyttö.
– Miksi juot? Severus kysyi ajattelematta sen enempää kysymyksen tahdikkuutta.
Colin käänsi katseensa Severukseen ja katsoi kirkkaan sinisillä silmillään häntä.
– Unohtaakseni, hän totesi tyynesti. – Saadakseni edes hetkeksi unohduksen virheestä jonka tein ja joka maksoi veljeni hengen.
– Et voi syyttää siitä itseäsi, Kalkaros sanoi. – Et se ollut sinä, joka sai seinän luhistumaan.
– En, mutta olisin voinut viedä hänet pois.
Kuinka monta kertaa Severus itsekin oli tuolla tavoin miettinyt. Olisiko hän voinut estää Remuksen kuoleman? Luultavasti ei, mutta aina pieni syyllisyys painoi jossakin mielen sopukoissa. Remus oli aikuinen mies, joka tiesi tarkalleen mitä teki. Hän sai kostaa ystäviensä kuolemat ennen kuin itse päätyi heidän seuraansa jättäen Severuksen yksin tuntojensa kanssa.
Ei Severus silti vihainen tai katkera ollut. Hän oli vain surullinen. Monen vuoden yksinäisyyden jälkeen hän oli löytänyt jotakin, minkä takia edes yrittää, kunnes se vietiin pois ja jälleen hän oli yksin, vaikka suhde Colinin kanssa oli saanut hänet hetkeksi hänet unohtamaan sen. Mutta loppujen lopuksi heidän suhteensa oli pelkkää kulissia. Molemmat vain yrittivät esittää että kaikki oli hyvin.
– Se on kyllä kummallista, miten ihminen osaa syyllistää itsensä, Colin naurahti katkerasti. – Se myrkyttää vain elämän.
– Tiedän kyllä, Severus huokaisi. – On kokemusta asiasta.
Colin katsoi tarkemmin entistä rakastajaansa, joka oli kolmessa vuodessa vanhentunut paljon. Uurteet kasvoissa olivat lisääntyneet ja hiuksissa näkyi muutama harmaa hius. Silti Severus oli onnistunut pitämään sen auktoriteetin, jota hän oli koulussa pelännyt. Mies uhkui vieläkin tietynlaista voimaa ja sitkeyttä, joka oli auttanut häntä eteenpäin menetyksistä huolimatta. Silmissä näkyi edelleen se kolea ja halveksiva katse, jonka Colin itsekin oli saanut osakseen useasti. Nyt se ei vain tehonnut niin kuin se oli tehnyt vielä viisi vuotta sitten. Enää hän ei pelännyt Severusta, vaan ehkä kunnioitti sen takia, että mies oli saanut pidettyä kaiken vielä kasassa, toisin kuin Colin itse.
Hänestä ei ollut jäljellä enää kuin varjo entisestä. Colin oli viimein oppinut, mitä elämä on.
Vaikka hän tiesi, että heidän suhteensa oli virhe, ei hän sitä jaksanut katua. He saivat pienen hetken kuvitella jotakin muuta. Se oli pieni pakomatka todellisuudesta.
– En vain jaksa enää taistella, Colin huokaisi ja joi lasinsa tyhjäksi laittaen sen pöydälle. – Olen tehnyt sitä jo liian kauan.
Severus ei tiennyt mitä vastata, sillä noita samoja ajatuksia hän itsekin oli miettinyt. Oliko missään enää järkeä, oliko järkeä edes yrittää. Yleensä Severus siirsi tuollaiset ajatukset sivuun, sillä niiden miettimisellä ei hyötynyt mitään. Sai vain aikaan pahempia syyllisyyden ja katkeruuden tunteita.
Silti jokin vastapäisessä miehessä henki sisukkuutta Severuksen mielestä. Colin oli nähnyt paljon kuolemaa ja kärsimystä, mutta silti hän oli vielä vuosien jälkeenkin hengissä, vaikkakaan elämänlaatu ei ollut mikään parhain. Severus tiesi tapauksia, jotka olivat ilmenneet vuoden sisällä viimeisestä taistelusta, kun ihminen yksinkertaisesti ei vain jaksanut ja lopulta tappoi itsensä. Hänestä se oli heikkoutta, sillä mikä ei tappanut, niin vahvisti. Se sai Severuksen arvostamaan Colinia, sillä yleensä hän oli hyvä ihmistuntija. Ainoa, mitä nuori mies tarvitsisi, olisi pieni kipinä takaisin normaaliin elämään, jokin syy minkä takia tehdä se.
Mutta ei ollut Severuksen tehtävänä auttaa ketään, hyvä kun hän itsekään pysyi aina järjissään ajatustensa keskellä.
Nopealla kulauksella Severus joi viskinsä loppuun päättäen mennä nukkumaan, sillä alkoholi alkoi vaikuttaa jo hänen ajatteluunsa.
– Minä menen nukkumaan, hän totesi jäyhästi. – Voit nukkua sohvalla ensi yön, jos haluat. Ei ole hyvä, jos lähdet toikkaroimaan humalassa kaduille.
– Hyvä on, Colin sanoi kääntäen katseensa Severukseen. – Olen kiitollinen siitä.
– Hyviä öitä, Severus vain totesi ja suuntasi kulkunsa viereiseen huoneeseen laittaen oven kiinni perässään.
Colin asettui sohvalle makaamaan sulkien silmänsä. Hän toivoi, että edes tämän yön hän saisi nukkua ilman painajaisia, vaikka tiesikin toiveen turhaksi. Painajaiset seurasivat häntä, halusi hän tai ei.
Severus makasi silmät auki sängyllään saamatta unta. Juuri tällaisina öinä koko hänen elämänsä vilahti nauhana hänen mielessään. Kaikkein synkimmät muistot pulpahtivat jostain mielen syvyyksistä pintaan. Muistot, jotka Severus oli epätoivoisesti yrittänyt unohtaa.
Vanha tuttu ahdistus painoi sydäntä ja syyllisyys iski voimakkaana. Keskustelu Colinin kanssa oli saanut hänet miettimään omaa elämäänsä ja sitä, mitä hyvää hän loppujen lopuksi oli saanut aikaiseksi. Vain kuolemaa ja kärsimystä.
Sillä hetkellä Severus kaipasi suunnattomasti Remusta, sillä mies oli saanut hänet aina ymmärtämään valoisatkin puolet asioista.
Severus muisti kerran, jolloin hän oli saanut suuren syyllisyyskohtauksen siitä, että hän koskaan oli kuolonsyöjiin liittynyt. Ne asiat, joita hän oli tehnyt silloin, vainosivat häntä edelleen. Remus oli saanut Severuksen ymmärtämään, että jos hän ei koskaan olisi liittynyt heihin, ei Feeniksin kilta olisi koskaan saanut arvokasta tietoa Voldemortin aikeista. Ilman niitä sodan lopputulos olisi voinut olla huomattavasti erilaisempi. Jos ei jotain pahaa, niin ei hyvääkään, Remus oli joskus sanonut.
Pitkien pohdintojen jälkeen Severuksen oli pakko myöntää, että Remus oli ollut oikeassa. Vaikka tieto siitä, että hän ei pystynyt varoittamaan Voldemortin hyökkäyksestä Tylypahkaan, sai hänet syyllistämään itsensä. Sillä tiedolla olisi saatu pelastettua monta ihmishenkeä, eritoten oppilaiden, jotka olivat silloin vielä koulussa. Mutta mitään ei ollut tehtävissä enää.
Severus sai päähänsä ajatuksen, jossa hän syytti itseään Colinin veljen kuolemasta. Tärkeällä tiedonjyvällä Dennis Creevey saattaisi olla hengissä vielä.
Mitä enemmän Severus asiaa mietti, sitä painavammalta hänen taakkansa kävi. Colin syytti itseään veljensä kuolemasta, Kalkaros taas itseään.
Hän nousi sängystä ja käveli ikkunan luokse, josta näkyi kauniisti satama ja sen valot. Sillä hetkellä Severus tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan. Kaikki asiat painoivat hänen mieltään ja tuntui, ettei mikään auttanut siihen.
Severus havahtui mietteistään kuullessaan olohuoneesta vaikerrusta ja jotakin itkun tapaista. Nopeasti hän suuntasi Colinin luokse, jonka kasvot kiilsivät hiestä ja ilme niissä oli tuskainen. Nuoren miehen suusta purkautui valitusta ja hänen silmistään valui kyyneleitä, vaikka Colin selvästi vielä nukkui.
– Dennis, ei! Colin vaikeroi. – Minä pelastan sinut. Et saa kuolla!
Severus painoi rauhoittavasti kätensä miehen otsalle ja istuutui aivan sohvan laidalle.
– Colin, Severus sanoi rauhoittavalla äänellä. – Se on vain pahaa unta.
Colin pyöri levottomana sohvalle, mutta kuultuaan Severuksen tyynnyttävän äänen, hän rauhoittui hieman avaten silmänsä.
Severus hätkähti sitä surua ja epätoivoa, joka loisti sinisistä silmistä. Severukselle alkoi pikku hiljaa selvitä se, että moni muukin kärsi, eikä pelkästään hän itse ja tässä oli todiste siitä. Jotkut haavat eivät vain parantuneet vaan tulehtuivat aina vain pahemmin
– Dennis, Colin sanoi hiljaa sulkien silmänsä uudestaan.
Hänen luomiensa alta valui muutama kyynel, jotka imeytyivät sohvaan. Colinin ilme oli ahdistunut ja se sai myötätunnon nousemaan pintaa Severuksella. Siinä he olivat, kaksi täysin erilaista ihmistä jotka olivat joskus yrittäneet saada elämäänsä kuntoon. Molemmilla oli tuska sydämessä, joka ei lähtenyt pois. Kumpikin vain yritti jaksaa seuraavaan päivään keinolla millä hyvänsä.
– Tämä toistuu lähes joka yö, Colin sanoi hiljaisella äänellä. – Aina sama uni, samat kauhut. Dennis murskaantuneena kivien alla muiden kanssa.
Hän nousi istumaan sukien märkiä hiuksiaan. Colin yritti tasoittaa hengitystään, joka edelleen oli raskas. Hän katsoi Severusta, joka katsoi takaisin surumielinen ilme yleensä niin ilmeettömillä kasvoillaan. Colin näki miehestä, että hän yritti kovasti piilottaa omat tuntemuksensa kovan kuoren alle kuten aina, mutta toisen miehen seura, joka muistutti menneistä, mursi kuorta hiljalleen.
Tavallaan Colin tiesi ruokkivansa suruaan ja ahdistui kasvoi sitä mukaa. Aivan kuin hän ei antaisi itselleen lupaa unohtaa. Severus oli omalla tavallaan yrittänyt selvitä surusta, mikä ilmeisesti oli suhteellisen samanlainen kuin Colinilla itsellään, sillä mies paljasti sen kun ei suostunut siitä puhumaan.
Colin huomasi, kuinka toisen läsnäolo sai hänet pikku hiljaa rauhoittumaan. Vaikka Severus istui edelleen aivan sohvan reunalla, tuntui se silti hyvältä.
Pian Severus siirtyi myös istumaan sohvalle kunnolla, ilmeettömänä eteenpäin katsoen. Hän kuuli Colinin hengityksen, joka alkoi hiljalleen tasaantua. Severus tunsi itsensä äärettömän väsyneeksi henkisellä tasolla. Vuosien syyllisyys, katkeruus, pakoilu omaa itseään alkoi tehdä tehtävänsä.
Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä vaipua hetkiin Remuksen kanssa. Kuinka toinen mies yritti oman taakkansa alta vielä auttaa Severustakin. Hän tajusi, että vaikka hän kuinka oli yrittänyt turruttaa kipua, oli se pinnan alla kuitenkin, odottaen hetkeä jolloin se purkautuisi paineella ulos.
Severus tunsi, kuinka Colinin pää painoi hänen olkapäätään vasten. Hän vilkaisi sivulle ja huomasi kuinka nuori mies katsoi häntä surumielinen katse kasvoillaan. Yleensä Severus olisi työntänyt toisen pois, mutta nyt hän oikeastaan halusikin tuntea toisen vierellään.
Colin tarttui Severusta kädestä ja Severus käänsi katseensa nuorempaan mieheen, jolloin hän kurottautui Severusta kohden. Heidän huulensa kohtasivat ja pienen hetken Severus aikoi vetäytyä kauemmaksi. Mutta jokin Colinin eleessä sai hänet tuntemaan olonsa hyvältä. Tuntui, kuin hän ei olisi yksin.
Severus kiersi kätensä Colinin ympärille, painaen hänet tiukasti itseään vasten. Severus painoi Colin makaamaan sohvalle. Hänen kätensä vaelsivat Colinin laihalla vartalolla ja pikku hiljaa hän riisui itseltään ja Colinilta vaatteita pois, Colinin hyväillessä hänen selkäänsä.
Heidän alastomat vartalonsa kietoutuivat toisiinsa ja hetken aikaa Severus kuvitteli Colinin olevan Remus. Mutta kun hän kohtasi sinisen silmäparin, hän huomasi ettei se ollut niin. Pienen hetken ajan se tieto satutti, mutta nuoremman miehen hellät kosketukset saivat kivun siirtymään sivuun. Jokainen kosketus toi kummallekin lohtua, vaikka he tiesivät sen kestävän vain sen hetken. Mutta Severus ja Colin olivat valmiita tyytymään siihen, niin kuin he olivat tehneet kolme vuotta aikaisemmin.
Severus katsoi nukkuvaa Colinia, jonka vaalea vartalo hehkui huoneen hämäryydessä. Nuoren miehen kasvoilla näkyi muutama kuivunut kyynel, mutta silti ne näyttivät rauhallisilta.
Severus nousi hakemaan peiton, jonka asetti hänen päälleen.
Sen jälkeen Severus käveli ikkunan luokse ja katseli ikkunasta tähtitaivasta surumielinen ilme kasvoillaan.
Se pienen hetken unohduksen taika oli jo loppunut ja kaikki oli palannut ennalleen. Severus oli tiennyt, ettei se kestäisi kauaakaan, mutta silti hän oli halunnut tehdä sen. Hän tiesi myös, että se oli tuonut lohtua myös Colinille. He eivät luultavasti enää tapaisi tämän jälkeen. Kaikki olisi kuten ennenkin. Se oli vain hetki kahden yksinäisen ihmisen välillä. Hetki, joka auttoi heitä jatkamaan edes päivän jälleen eteenpäin.
