Sallittu —-> siirtyy Sanan säilään!
originaali
Solaris/Tikari
Hieman ”postapokalyptinen”, jouluinen ja lempeä hetki
Pituus: 500 sanaaHymy kuin pakkasen paiste
”Rohtoverbenaa, kalpeuteesi”, tarjoaa punaiseen, tonttukuvioiseen esiliinaan pukeutunut kahviloitsija.
Vaikka Solaris tirskahtaa Tikarin takana, hän ottaa juoman kohteliaasti vastaan. Ei hän kehtaa kieltäytyäkään. Ei, vaikka hänen tekisi oikeasti mieli kahvia. No kahvia ei tietysti ole edes saatavilla, mutta ihan hyvää korvikelattea paikasta saisi.
”Paahdettua sikuria”, Solaris tilaa vuorollaan ja Tikaria harmittaa. ”Lattena.”
”Hyvä on, kultaseni. Kaura-, tattari- vai kenties lehmänmaidolla? Sitäkin löytyy. Ystäväni pitää oikein mukavissa oloissa muutamaa kyyttöä.”
”Kiva kuulla. Silti kaurasta, kiitti”, Solaris vastaa.
He pyyhkivät lunta terassin penkeiltä ja istuutuvat ulkopöytään. Tikari siemaisee kupistaan suullisen, sitten irvistää.
”Hyi helvetti”, hän naurahtaa ja Solaris hymyilee pakkasauringon paistettakin kirkkaammin.
Solariksen hymy on palkinto, jonka voittaakseen Tikari on valmis tekemään lähestulkoon mitä vain. No tai,
ihan oikeasti mitä vain. Hänhän tappaa työkseen, jumalauta.
He ovat viimein yhdessä, joten hän saa lopultakin ajatella tuota sorjaa, mustaan toppatakkiin uponnutta olentoa omakseen.
”Tikari,
beibe, laula mun kanssani”, Solaris pyytää ja alkaa hyräillä vanhaa, jouluista sävelmää, jonka Tikari muistaa kuulleensa joskus lapsena telkkarista.
Solariksen liian suuret hihat valahtavat käsien tanssissa kyynäriin ja ranteissa vilahtavat tatuoidut sanat:
olen sun. Kiintymys tukistaa Tikarin sydänjuuria.
”Tunnistan ton sävelen. Se on jokin vanha mainos. Mä en laula, Sol.”
”Hmmh-mmh-hm”, Solaris jatkaa hyräillen. ”Tiedän, vaikka osaisit kauniisti.”
Lumi sataa taas, tai ehkä se on tuhkaa. Ehkä lumen joukkoon on kiteytynyt molekyylejä niistä, jotka Tikari on lopettanut ja polttanut Hautaushissin ikuisesti roihuavissa liekeissä.
”Anna mä juon sulta puolet”, Tikari mankuu. ”En kestä juoda tätä.”
”Taikasana?”
”Kulta?”
”Se toinen.”
”
Pyydän, ole kiltti?”
”Eip.”
”Rakas Solaris, olet vittu
aamunvaloni, saisinko nyt sun kahvinmakuisesta ja valitettavan kofeiinittomasta juomastasi edes maistiaisen?”
Ja hän saa. Sikuri ei ole kahvia sinne päinkään, mutta se on lämpimän pehmeä, hieman katkera ja aavistuksen kardemummainen latte, joka muistuttaa kaikesta siitä ajasta, jota enää ei ole. Ajasta, jolloin saattoi ihan vain lähikaupasta valita monesta eri sortista kahvia, papuina tai jauhettuna. Sitä aikaa kaupoissa oli myös myytävänä banaaneja ja mandariineja ja appelsiineja.
”Mmh. Ihanaa. Muistatko, kun mistä tahansa pikkukiskasta sai, ajattele,
tupakkaa. Se oli kyllä luksuksen aikaa se. Eikä sitä edes osannut arvostaa”, Tikari sanoo.
”Tai joulusuklaata. Muistatko? Sellaista, minkä joukossa oli piparimurskaa.”
”No siis. Jos saisi edes suklaata.”
Sitä se aina on. Menetettyjen tuotteiden ja aikojen muistelua, menneiden muistelua. Nyt heillä on sentään viimein toisensa, mutta ei edes yhtä suklaapalaa jaettavaksi.
”Mä voisin yrittää taikoa sulle”, Solaris sanoo ja kurtistaa kulmiaan.
Yksi vaalea kihara valahtaa toisen kasvoille, tämän keskittyessä kovasti. Solaris kerää ilmeisesti sikurilatesta osasia ja vie salaa kahvilasta hieman voita ja hunajaa, jotka ilmestyvät pöydälle heidän väliinsä.
Ruskea massa pyörteilee ilmassa ja hyytyy kiinteytyy konvehdiksi lumiselle puutarhapöydälle.
Se ei tietenkään maistu suklaalta yhtään, mutta ele on rakkauden teko. Tikari luottaa viimein, että Solariskin välittää hänestä, vaikka Tikari on moottoripyöräöljytahrainen, kova, terävä ja ruma.
Solaris on sen sijaan tähtisädetikku, jonka elämänvalo rätisee ja piristää.
Ja jos yksi asia on varmaa tässä aikaan jäätyneessä, kurjassa ja tuhkanvaaleassa maailmassa, niin se on että Tikari rakastaa Solarista. Ihan kaikellaan.
”Kiitos. Hyvää joulua”, hän sanoo ja kurottautuu suutelemaan Solariksen kuvankauniita kasvoja. Poskipäitä, viileää nenää, mutta lämpimiä huulia.