Ficin nimi: Thanatos ja sen evoluutio
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Death Note
Paritus: Matt/Mello
Genre: Angst & Romance
Varoitukset: Tulkinnanvaraista itsetuhoisuutta.
Vastuuvapaus: Tsugumi Ohba & Takeshi Obata omistavat hahmot, enkä saa tästä muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Suollan tätä nykyään vain kahdenlaisia tekstejä, eli jatkiksia ja ficlettejä. Tämä kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan, vaikka tarkoitus oli tehdä perus oneshot. Siitä on aika pitkä aika, kun kirjoitin viimeksi Death Notea. En tykkää yleensä selitellä itseäni, mutta tällä kertaa tuntuu siltä, että on absoluuttisen pakko: olen aloittanut uutta jatkista, mutta tajusin olevani todella hukassa tämän parituksen kanssa. Niinpä tämä teksti on ihan puhdas jäänmurtaja, eikä yritäkään olla mitään sitä hienompaa. Toivottavasti kuitenkin joku saa tekstistä jotain irti. (: Osallistuu One True Something -haasteeseen.
***
Peilin rikkominen tiesi seitsemäksi vuodeksi epäonnea, mutta ei sen ollut enää väliä, kun elämän kolme ensimmäistäkin seitsemää vuotta olivat olleet yhtä kärsimysnäytelmää. Oikeastaan niin melodramaattinen ajatus nauratti hieman morfiinikännissä heti mieleen juolahdettuaan.
Oli ollut pitkään jo selvää, että Near oli saanut luovutusvoiton ja toivottavaa, että mokoma oli siitä ihan helvetillisen tyytyväinen. Ehkäpä kyseinen albiinolammas oli osasyy rikkoutuneeseen peiliin, koska palaneen kasvojensa neljänneksen nähtyään Mello oli lähestulkoon kuullut rauhallisen, ärsyttävän kehittymättömän ininän päässään lausahtamassa, miten harkintakyky ei ollut koskaan ollut hänen valttinsa, minkä takia peli oli menetetty myös luovutusvoiton jälkeen.
Rystyset vuotivat verta, mutta se ei oikein sattunut, mistä saattoi kiittää joko palohaavaa, jonka rinnalla mikään ei tuntunut tai sitten vain lääkitystä.
Osittain veri oli lämmintä ja tuoretta, osittain puolestaan kutittelevan kylmää. Mello nyppäsi pari suurinta sirua irti ihostaan ja kiitteli kovasti edellistä murjun asukkia siitä, ettei tämä ollut asettanut seinille muita peilejä kuin sen valmiina kylpyhuoneessa olleen.
Koputus ovella ei ollut kovinkaan tervetullut.
”Mells, mitä siellä tapahtuu?” Mattin ääni kuului vaimeana oven lävitse. Mello ei vastannut. Olisi tehnyt mieli sanoa jotain hitusen ivallista, kenties lakonista, mistä olisi käynyt ilmi, että toisen oli parasta antaa asian vain olla toistaiseksi – edes pienen hetken ajan. Sääliä ei kaivattu, eikä sen puolen huoltakaan. Vaikka Matt yritti parhaansa mukaan jatkaa kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan, asuinkumppanina oli taatusti hankalaa jättää huomiotta erilaiset kiputilat ja kaikki muukin.
Uusi koputus oli edeltäjäänsä päättäväisempi.
”Ihan oikeasti, vastaa jotain”, Matt vaati. ”Naapurit kun tuskin arvostavat, jos alan murtopuuhiin. Tiedäthän, miten ikävä ääni siitä kuuluu”, hän jatkoi lähes hellään sävyyn, mikä teki Mellon olon kaksin verroin kurjemmaksi. Matt oli aina jaksanut teeskennellä, että synkimmätkin päivät ja hetket olivat aina vähän huvittavia, ja siihen illuusioon oli ollut helppoa uskoa ennen kuin kaikki oli kääntynyt päälaelleen. Olisi ollut miellyttävää jaksaa yhä nauraa elämälle päin naamaa, mutta jokaisen henkilökohtaisella kestokyvyllä oli rajansa. Melloa hävetti, kuinka nopeasti hänen omansa oli tullut vastaan.
Ei kahta ilman kolmatta; jyskytyksestä ja sen sijainnista päätellen uusin koputus oli jaloin suoritettu.
”Herran jestas, Matty”, Mello valitsi äänenpainoistaan välinpitämättömimmän. ”Jos naapurit huolestuttavat sinua, niin lopeta se ryskääminen.”
”Päästäisit minut sisälle. Meillä molemmilla on aikaa kyllä koko päivä tehdä tätä, mutta olisi kiva, jos ei tarvitsisi”, Matt huomautti.
”Niin minustakin”, Mello vastasi penseästi. Toisinaan hän inhosi sitä, millaisella päättäväisyydellä Matt tahtoi pitää hänestä huolta. Millainen masokisti juoksi sateessa perään ilmoittaakseen, että oli valmis lähtemään vaikka maailman toiselle puolelle perässä ja sitten vielä lunasti keskenkasvuisena antamansa lupauksen liian monesti? Entä millainen masokisti jäi vierelle, vaikka kumppanista oli tullut muotopuoli ja väitti kirkkain silmin, ettei yksi palohaava kiinnostanut edes kivikilollisen vertaa?
”Mells, kiltti”, Mattin ääni oli lähes aneleva.
Kaikista pahinta oli, ettei moinen masokisti suostunut ymmärtämään, ettei kaikki se ollut koskaan tarpeeksi. Kuka tahansa muu olisi tajunnut jo käyttää hyväkseen tilaisuuden lähteä, mutta Matt oli pesty eri vesillä. Todennäköisesti taas päädyttäisiin vain siihen, että hän kursisi jotenkin Mellon kokoon välittämättä raskaista kirouksista, joita tuoreimpien haavojen kotikutoinen tikkaaminen kirvottaisi. Sitä ennen kuitenkin käytäisiin pitkänsitkeä väittely siitä, oliko kyseinen prosessi ylipäätään tarpeellinen.
Vartti vierähti yllättävän nopeasti, eikä se kulunut laisinkaan eri tavoin kuin Mello oli ajatellut. Oli kovin itsekästä antaa toisen maanitella oven takana niin kauan, että tämä keksi sanoa jotain, mikä sai naurahtamaan kuivakasti ja lopulta taipumaan tahtoon. Jälleen tärkein kysymys jäi kuitenkin roikkumaan ilmaan, eikä siihen olisi varmaan ollut mitään muuta järjellistä selitystä kuin vika päässä ja taipuvaisuus riippuvaisuuksiin.
Oli omalla tavallaan tyydyttävää, miten vastavuoroisesti ei tarvinnut itsekään vastata koskaan siihen, miksi oli niin turhautunut, että tahtoi tuhota kylpyhuoneen irtaimistoa. Aiemmin Mello oli luullut, että ilmiö johtui puhtaasti täydellisestä toistensa ymmärtämisestä, mikä oli kai pitänytkin joskus paikkaansa. Siksi oli myös tyydyttävää teeskennellä, ettei ollut täydellisen ymmärtämätön toisen mielenliikkeiden suhteen.
Miksi sinä jaksat?