Ficin nimi: Camelotin tontut
Kirjoittaja: Meldis
Fandom: BBC!Merlin
Genre: humor
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Lancelot, Gwaine, Percival, muutama originaali (??)
Tiivistelmä: Ritarin eloon kuuluu paljon tonttujen kanssa työskentelemistä.
Vastuunvapaus: En omista hahmoja tai paikkoja, lainaan vain omaksi ilokseni.
A/N: Tämä oli alunperin osa Finin 2022 joulukalenteria ja halusin julkaista tämän vielä erikseen.
Kiitokset siskolleni
Noradrielille koeluvusta ja historialuennoista jälleen tätä varten!
Camelotin tontut
Lancelot oli toden totta toivonut pääsevänsä ritariksi joskus ja se toive oli täyttynyt. Hän oli ollut ylpeä, sydän täynnä ja innokas uudesta tehtävästään. Ja kyllä hän edelleen oli ylpeä ja sydän täynnä ja innokas, vaikka ihan jokaisena päivä hänen oli vaikea muistaa, oliko hän pikkupoikana haaveillut kylmässä metsässä rämpimisestä seuranaan kaksi tolvanaa.
”Miten täällä olisi tarkoitus nähdä ketään tunkeilijoita?” Gwaine marisi ja Lancelot hyssytteli tätä ainakin seitsemännen kerran.
”Niin juuri, Gwaine, hiljaa”, Percival älähti äänekkäästi ja Lancelot tyytyi pyörittämään silmiään. Metsä oli musta, vaikka keskitalven juhla oli ollut pari päivää sitten, mutta Camelotissa harvoin satoi lunta, joka pysyi pitkään maassa. Pimeys auttoi heitä pysymään piilossa, mutta myös havaitsemaan hankalammin oletettuja tunkeilijoita, joista joku kansalainen oli tullut illan suussa kertomaan. Joukko oli onnistunut pääsemään hyvin lähelle Camelotia, alle mailin mittaisen matkan päähän linnasta itään avautuvan metsän uumeniin. Arthur oli huolestunut ymmärrettävästi, vaikka joukko oli ollut pieni, ainakin viestin tuoneen mukaan. Mutta vakoojat tuskin liikkuivat isoissa ryhmissä. Leonin ollessa partioimassa, Lancelot oli ottanut komennon selvittääkseen asian laidan ja sai mukaansa parhaat...niistä, ketä oli jäljellä.
”Se on vain joku nuorisoporukka vetämässä kännejä jossain, mihin äiti ei näe”, Gwaine valitti ja Lancelot laski kymmeneen mielessään.
”Voidaankohan me liittyä joukkoon?” Percival pohti ja silloin Lancelot näki häivähdyksen tulen kajosta osuvan paateen edessään ja pysäytti ritarintolvanat. Lancelot laskeutui maahan toisen polvensa varaan tuon samaisen paaden taakse ja sen verran Gwaine ja Percivalkin heräsivät harmistuksestaan, että lakosivat nopeasti maahan.
Valonlähde suureni ja sen joukkoon liittyi toinenkin. Ehkä soihtuja, Lancelot arveli, ehkä joukko oli vasta saanut tulen syttymään ja siksi ritarit eivät olleet nähneet heitä tätä aiemmin. Joukko oli melko lähellä, pienessä suvannossa, jonka keskeltä kulki kapea eläinten tallaama polku. Paikka ei ollut otollinen leiriytymiseen, ainakaan jos halusi suojaa ja selustaa. Se ei ollut aukio, jolla olisi ollut hyvä näkyvyys joka ilmansuuntaan, mutta ei myöskään esimerkiksi kallion kupeessa, jossa puolustus olisi turvattu yhdeltä suunnalta. Lancelot alkoi epäillä, että kyseessä tuskin olisi vakoojat, he jos ketkä osaisivat pystyttää suojaisan leirin. Ehkä kyseessä oli vain nuorisoporukka. Mutta sitten kun hän höristi korviaan, hän kuuli puhetta, eikä se ollut lainkaan tuttua kieltä.
”Mitä he puhuvat?” Gwaine kysyi niin hiljaa kuin kykeni ja Lancelot pudisti päätään. Kieli ei kuulostanut siltä, mitä saksit puhuivat tai muutkaan meren takaa tulleet kauppiaat. Se ei ollut pohjoisen murteen kaltaistakaan. Mutta jos Lancelot ymmärsi oikein, äänensävy oli kiukkuinen. Nuo henkilöt riitelivät, eli eivät ehkä kiinnittäisi huomiota ritareihin, jos he yrittäisivät tulla lähemmäs. Lancelot kohotti kämmenensä merkiksi Gwainelle ja Percivalille, että he pysyisivät aloillaan ja kohosi sen verran, että näki kiven yli.
Heitä oli neljä. Kolme ääntä kuulosti matalammalta kuin yksi eli kolme miestä ja yksi nainen. Sitten yksi matalaääninen alkoi kimittää ja Lancelot epäröi päätelmäänsä. Heillä oli tummanharmaat, pitkät viitat ja kahdella miehistä näytti olevan pitkä, harmaa parta. He olivat pukeutuneet lämpimästi tai sitten heillä oli varaa tuhtiin ruokavalioon. Kahdella heistä oli iso lyhty kädessään, mutta ne heittivät liikkuvia varjoja kasvoille, eikä Lancelot saanut selvää heidän ulkomuodostaan tarkasti. Sen verran Lancelot näki, että heillä ei ollut ainakaan miekkoja, mutta paksujen vaatekerrosten alle olisi helppo piilottaa tusina tikaria. Keskellä nelikkoa oli iso, punainen säkki. Siinä heidän kinastellessa yksi miehistä, se jolla oli kaikkein pisin parta, kaivoi viittansa poimuista käärön ja rullasi sen auki. Lancelot lipui takaisin alas kiven taakse.
”Kolme miestä, yksi nainen, ei näkyviä aseita”, Lancelot kuiskutti niin hiljaa kuin kykeni. Sitten hän viittoi toiset ritarit kiertämään tunkeutujien selustaan, jotta näillä ei olisi pakotietä. Gwaine ja Percival ymmärsivät – toivottavasti – ohjeet ja lähtivät ryömimään omille paikoilleen. Lancelot laski mielessään kahteenkymmeneen, vetäisi miekkaansa parin kämmenen leveyden verran tupestaan ja nousi pystyyn seisomaan. Hän otti muutaman pitkän harppauksen ja sanoi lujaan ääneen: ”Keitä olette ja mitä teette Camelotin mailla?”
Yksi miehistä kiljaisi ja muutkin näyttivät säikähtäneiltä, mutta eivät yrittäneet pakoon. Gwaine ja Percival tulivat esiin ja he muodostivat kolmion nelikon ympärille. Kukaan ritareista ei vetänyt miekkaansa esiin, mutta piti sitä valmiudessa. Gwaine ja Percival jäivät etäisyyden päähän, mutta Lancelot meni vielä vähän lähemmäs.
”Pihkura, Osmo! Katso nyt, mitä sait aikaan”, vanha mies sanoi äkkiä niin, että Lancelotkin ymmärsi.
”En saa tänä vuonna yhtäkään lahjaa”, toinen mies valitti ja Lancelot kurtisti kulmiaan.
”Olette tunkeutuneet luvatta Camelotin alueelle. Kertokaa keitä olette”, Lancelot käski ja tuli askeleen lähemmäs. Jokainen nelikosta kohotti käsiään antautumisen merkiksi. Lancelot näki nyt paremmin, että kaksi miehistä oli vanhempia ja kolmas oli heitä nuorempi, minkä tosin saattoi päätellä vain tummanruskeasta parrasta. Naisen posket olivat todella pyöreät ja punaiset ja tämän lähes valkoiset hiukset pilkistivät paksun lakin alta.
”Olemme todella pahoillamme tunkeutumisesta. Se ei ollut tarkoituksemme”, vanha, hopeapartainen mies sanoi ystävällisesti ja kohotti kädessään edelleen olevaa karttaa. ”Tämä on uutta aluetta meille ja luulen, että meidät jätettiin väärässä kohtaa kyydistä.”
”Tai siis Osmo katsoi karttaa väärin”, sanoi toinen vanhempi mies, jolla oli sininen hiippalakki ja parta sidottu punaisella nauhalla.
”Enkä katsonut!” suutahti nuorempi mies.
”Sinä siis syytät pukkia tästä sekoilusta.”
”Nyt on tärkeämpiäkin huolen aiheita, Tapavaino”, nainen sähähti.
”Kertokaa, keitä olette”, Lancelot toisti.
”Anteeksi, missä ovat tapani. Nimeni on Väinö, tässä ovat Osmo”, nuorempi mies nyökkäsi, ”Tapavaino”, sinilakkinen nytkäytti päätään jäykästi, ”ja Lempi”, nainen niiasi pienesti. Lancelot jätti suunsa auki, mikään nimistä ei kuulostanut tulevan lähiseuduilta.
”Mitä teette täällä?” Lancelot kysyi, vaikka alkoi epäillä, että joukko ei ollut vihamielinen. Väinö vilkaisi muita kolmea nopeasti ja kääntyi katsomaan Lancelotia epäröiden.
”Tuota noin, mitähän minun pitäisi vastata”, hän pohti ääneen.
”Emmehän me lapsillekaan puhu palturia, jos paljastumme”, Osmo sanoi.
”Se on aika eri asia”, Tapavaino huomautti.
”Käytetäänkö taikaa?” Lempi kysyi ja silloin Gwaine kiskaisi miekan tupestaan.
”Taikuus on ankarasti kielletty Camelotissa”, hän suutahti ja taas nelikko kohotti käsiään näyttääkseen, että ne olivat tyhjät. Lancelot katsoi merkitsevästi Gwaineen, joka laski miekkakättään hieman.
”Niin onkin ja kyllä me sen tiesimme”, Väinö sanoi, enemmänkin ystävilleen kuin ritareille. ”Juttu on niin, että olemme pahasti eksyksissä, meidän ei pitänyt tulla tänne lainkaan”, hän vaihtoi nopeasti aihetta.
”Olemme aika monta peninkulmaa etelämpänä kuin oli tarkoitus”, Lempi sanoi hymyillen.
”Minä sanoin pukille, että laajennus oli huono idea”, Tapavaino puhui hampaidensa välistä ja sanoi sitten jotain sillä kielellä, mitä he olivat puhuneet aiemmin.
”Mitä hän sanoi? Mitä kieltä tuo on?” Lancelot kysyi.
”Ei mitään tärkeää, kiroilua vain”, Lempi sanoi ja pukkasi Tapavainoa kylkeen.
”Pitäisikö heidät vielä linnaan?” Percival kysyi.
”Jos vain osoittaisitte meille suunnan tästä pohjoiseen ja etsimme mukavan aukion niin olemme poissa jaloistanne”, Väinö maanitteli.
”Olette Merciasta?” Gwaine kysyi miekka yhä tanassa.
”Pohjoisempaa”, Osmo korjasi ja oli nyt se, joka sai Lempiltä kyynärpään kylkeen.
”Mitä siellä on?” Percival kysyi aidon kiinnostuneena.
”Näyttäkää kantamuksenne”, Lancelot käski ja käveli lähemmäs viittoen säkkiin, joka oli hylätty maahan nelikon selän taakse. Väinö vilkaisi sitä.
”Siinä ei ole mitään tärkeää, lahjoja vain”, hän selitti ja Lancelot kurtisti kulmiaan.
”Sitten ei ole varmaan ongelma näyttää”, hän huomautti ja Väinön kasvot jähmettyivät. Tapavaino puhui jälleen kielillä, mutta Väinö nosti säkin maasta ja käänsi sen ympäri. Tusinoittain ruskeaan, kultaisella maalilla koristeltuun paperiin käärittyjä ja narulla kiinnitettyjä paketteja putosi kosteaan maahan.
”Mitä niissä on?” Percival kysyi, meni lähemmäs ja tökkäisi yhtä, hassun muotoista pakettia kengän kärjellään. Paketti keinui kuin kehto.
”Lahjoja vain”, Väinö selitti.
”Yritetäänkö meidät lahjoa?” Gwaine kysyi.
”Joo”, sanoi Lempi ja yhtä vikkelästi Väinö kiekaisi: ”Ei!” Hän irvisti Lempiin päin ja kääntyi katsomaan sovittelevammin Lancelotiin. ”Siis emme me ketään yritä sillä tavalla lahjoa, mutta…” hänen sanansa häipyivät ja mies hieroi paksuja tumppuja toisiaan vasten.
”Lancelot, viedäänkö heidät linnaan?” Gwaine toisti Percivalin kysymyksen. Lancelot siirsi katsettaan muukalaisesta toiseen, sitten Gwaineen ja vielä Percivaliin, joka edelleen tökki keinuvaa pakettia kiihtynyt hymy huulillaan.
”Mutta mitä?” Lancelot tiukkasi Väinöltä, joka katsoi epätoivoisesti tovereihinsa. Lancelot veti omaakin miekkaansa hieman tupestaan pitäen visusti silmällä Lempiä, joka katsoi vähintään yhtä tiukasti Väinöä, kuin odottaen ohjetta.
”Hei, tässähän on minun nimeni!”
Lancelotin ote miekasta lipesi. Hän kopelsi sen kahvan takaisin käteensä ja käännähti katsomaan Percivalia, joka oli kumartunut lahjapakettia lähemmäs ja lukenut siihen kiinnitetyn lapun.
”Tässä lukee Percival”, hän intti ja nosti paketin nyt maasta.
”Milloin sinä olet oppinut lukemaan?” Gwaine kysyi, mutta Lancelot meni lähemmäs Percivalia varmistamaan todeksi, että pikkuiseen pergamenttilappuun oli kirjailtu kauniilla, vinolla käsialalla Percival.
”Väinö… Ehkä Osmo ei lukenutkaan karttaa väärin”, Lempi kuiskutti niin lujaa, että Lancelotkin kuuli ja hän katsahti nelikkoon, jotka kaikki näyttivät ihan yhtä hämmentyneiltä kuin ritarit.
”Enkö minä voi nyt avata tämän?” Percival kysyi, ensin osoittaen kysymyksensä muukalaisille, mutta sitten tajusi katsoa Lancelotiin, joka ei osannut kieltääkään.
”Tässä alkaa olla vähemmän järkeä kuin viime tavernakäynnillä. Ja silloin join vain neljä tuopillista”, Gwaine kommentoi.
”Kahdeksan”, Percival korjasi ja alkoi avata lahjaansa.
”Muu maailma saa ne vasta aamulla…” Tapavaino mutisi, mutta hänen mutinansa peittyi rapinaan, kun Percival poisti kääreen ja piteli sitten kädessään puista, pientä, kauniisti maalattua keinuhevosta, tarpeeksi pientä, että se mahtui Percivalin valtavalle kämmenelle.
”Minulla oli tällainen lapsena”, hän innostui ja kiikutti hevosta edes takaisin hömelö virne huulillaan. Lancelot katsoi Gwaineen, joka tuijotti keinuhevosta suu auki. Gwaine piteli miekkaa kädessään enää hädin tuskin, hänen leukansa roikkui jossain rinnan tienoolla ja hän kääntyi katsomaan kahjona muukalaisia. Väinö näytti hyvin samalta kuin Gwaine, mutta Osmo kompuroi lahjapakettien joukkoon ja otti ensimmäisen käteensä osuvan paketin ja luki lapusta.
”Sir Gwainehan se oli?” hän sanoi ja ojensi pienempää pakettia. Gwaine lopultakin tiputti miekkansa kädestään, eikä osannut olla ottamatta vastaan pakettia.
”Ja sir Lancelot”, sanoi Lempi, joka oli Lancelotin huomaamatta myös kaivanut pakettien joukosta Lancelotin nimeä koristavan lahjan.
”Pukin pentele, miksi meille ei kerrottu?” Tapavaino kuiski taaempana.
”Kiroilet tuohon tapaan niin sinä ainakin jäät lahjatta”, Osmo puuskahti takaisin.
Gwaine avasi oman lahjansa hyvin hitaasti kuin pelkäisi sisällön puraisevan, mutta hänen pöllämystynyt ilme muuttui lievän ilahtuneeksi, kun näki mitä paperin alta paljastui.
”Oho”, hän totesi pidellen kiiltävää, koristeellisesti taottua pikkuista metallipulloa. Lancelot räpytti silmiään ja siirsi huomionsa omaan lahjaansa, joka tuntui pehmeältä. Sieltä paljastui upouudet, kiiltävänahkaiset ratsastushansikkaat. Kaikki olivat hiljaa, myös nelikko, josta kaikki katselivat ritareita osin hämillään ja osin toiveikkaasti. Tapavaino keinui kantapäillään. Lancelot siveli hansikkaita transsissa, josta herätti itsensä ravistamalla päätään.
”Öh, kiitos”, hän onnistui tokaisemaan. Väinö hymyili ystävällisesti.
”Pahoittelemme aiheuttamaamme vaivaa. Taidamme antaa asian hautua pari vuotta”, Väinö vilkaisi Gwainea, joka tuijotti yhä suu auki taskumattiaan, ”tai parikymmentä”, sitten Väinö vielä katsahti Percivaliin, joka oli mennyt kontalleen maahan ja keinutti puuhevostaan maassa kikattaen, ”tai parisataa vuotta.” Lancelot kurtisti kulmiaan, mutta Väinö hymyili yhä ja Lancelot katsoi Lempiin, joka vilkutti hänelle sormet vilistäen niin, että Lancelotin silmissä välkkyi hetken aikaa.
”Aivan”, Lancelot nyökkäsi ja ryki. ”Jos kuljette tästä suoraan”, Lancelot sanoi ja osoitti joukosta vasemmalle, ”tulette pian purolle. Seuratkaa sitä vastavirtaan, kunnes se yhdistyy isompaan virtaan. Kulkekaa sitä pitkin ja tulette isolle aukiolle tästä reilun mailin matkattuanne.” Väinö alkoi kumarrella niin vinhasti että muistutti hetken aikaa Percivalin keinuhevosta.
”Kiitos, Lancelot. Kiitos teille kaikille. Pukki ei unohda tätä!” hän sanoi riemuiten ja ryhtyi kokoamaan paketteja takaisin säkkiin muut apunaan.
”Oletko ihan varma tästä?” Gwaine kysyi tultuaan lähemmäs Lancelotia lahjansa jo työnnettynä vyönsä alle kovin tottuneesti. Hän oli myös korjannut miekkansa talteen.
”En jotenkin huolestu neljästä hiippalakkisesta kummajaisesta”, Lancelot kohautti olkiaan. ”He olivat eksyksissä. Siinä kaikki.”
”Kerrotaanko kuninkaalle?” Percival kysyi ja nousi jaloilleen keinuhevonen sylissään.
”Ei, jos et halua olla se, joka joutuu kertomaan Elyanille ja muille, että jäivät ilman lahjoja”, Lancelot sanoi. Sitten Väinö suoristi selkänsä ja kumarsi ritareille, ennen kuin lähti tuuppimaan tovereitaan Lancelotin osoittamaan suuntaan ja Lancelot hymyili takaisin.
”Kyllähän tämä hyvin sopii taskuun, mutta ei tähän mahtuvasta viinasta kovin pahaan tuiskeeseen pääse…” Gwaine pohti vielä ja sitten Percival alkoi sättiä tätä kiittämättömyydestä ja Lancelot pyöräytti silmiään ja lähti johdattamaan Camelotin toivoja takaisin linnalle.
