Aurinkopölyä (S • elämänmullistuksesta ja siitä selviämisestä, Lilli/Olli • shotti)

[Waulish]

S • pieni tarina erään pariskunnan kohtaamasta elämänmullistuksesta ja siitä selviämisestä

Kun Olli veti makuuhuoneen oven kiinni päiväunille mennessään, Lilli antoi itselleen luvan hylätä keskeneräisen käännöstyönsä hetkeksi, kaivautua sohvannurkkaan ja hautautua viltin alle.

Lillistä tuntui, että hänen olisi pitänyt iloita. Ollin monta viikkoa kestänyt sädehoito oli vihdoin ohi ja kortisonilääkitystä oli alettu vähentää. Seurantavaihe, sitä sanaa ne sairaalassa käyttivät. Tiedossa olisi magneettikuvauksia, verikokeita, poliklinikkakäyntejä ja soittoaikoja, mutta mitään ei enää aktiivisesti tehtäisi. Mitään ei leikattaisi tai sädetettäisi tai lääkittäisi; tilannetta vain seurattaisiin, kunnes se vaatisi jälleen toimenpiteitä.

Ehkä siksi Lilli tunsi olonsa niin tyhjäksi ja avuttomaksi. Tuntui kuin taistelu olisi päättynyt ja jäljellä olisi vain autio ja pölyinen tanner kamppailun jälkineen. Sädehoidon aikana hänen mieltään oli rauhoittanut tieto siitä, että jotain sentään tehtiin koko ajan kasvaimen nujertamiseksi, sillä Olli oli käynyt hoidossa kuuden viikon ajan joka ikinen arkipäivä. Siihen verrattuna seurantavaiheen tyhjyys oli suorastaan ammottava, kammottava.

Pahinta oli, ettei taistelua kai voinut voittaa kokonaan. Oligodendrogliooma, gradus II, niin Ollin potilaspapereissa luki. Kasvain oli hitaasti kasvava, ja se sijaitsi aivolohkojen välissä. Sitä ei voitu leikata, koska halvaantumisriski oli liian suuri. Yli kymmenen vuotta on Ollin tapauksessa hyvinkin todennäköistä, oli onkologi kertonut ennusteesta rohkaisevasti hymyillen. Sen olisi kai pitänyt olla hyvä uutinen, kun oli kyse pahanlaatuisesta aivokasvaimesta, mutta Lillille se oli maailmanloppu.

Hän painoi poskensa pehmeää vilttiä vasten ja katseli, miten sälekaihtimien välistä siivilöityvä kevätaurinko raidoitti ruskeaa fleecekangasta hänen jalkojensa päällä. Ilmassa leijaili pienenpieniä pölyhiukkasia. Aurinkopölyä, Olli tapasi sanoa. Lilli tapasi pyöritellä silmiään, koska hänestä pölyssä ei ollut juuri mitään aurinkoista.

Huulilta karkasi huokaus. Pahinta oli sekin, että Olli vaikutti sairaammalta kuin koskaan. Sädehoidolla ei ollut ollut juuri muita sivuvaikutuksia kuin hiustenlähtö, mutta aivopainetta laskevan kortisonihoidon lopettaminen aiheutti monenlaisia oireita, vaikka se tehtiinkin asteittain ja hillitysti. Olli oli niin väsynyt, että hän oli vihdoin joutunut jättäytymään sairauslomalle, vaikka koko sädehoidon ajan hän oli sinnikkäästi pitänyt kiinni päivärutiineistaan ja IT-asiantuntijan työstään. Hän kärsi ajoittain niin voimakkaasta pahoinvoinnista, että pelkkä ruoan hajukin sai hänet yökkimään. Hän oli kalpea ja laihempi kuin koskaan sinä aikana, kun Lilli oli hänet tuntenut, ja se värisytti Lilliä. Toisinaan Lilli ajatteli epätoivoisena, että hoidot olivat tehneet Ollista sairaan. Ollihan oli ollut elämänsä kunnossa ennen niitä – terve 31-vuotias mies, jonka elämäntavat olivat mallikelpoiset ja joka ei juuri koskaan potenut flunssaakaan.

Niin – Olli oli ollut elämänsä kunnossa ennen sitä tammikuista iltapäivää, kun hän oli saanut epileptisen kohtauksen ja tuupertunut työpaikkansa kahvihuoneeseen. Olli oli ollut elämänsä kunnossa ennen kuin hänet oli viety sairaalaan tutkimuksiin ihan vain varmuuden vuoksi. Ennen kuin lääkäri oli lähettänyt hänet pään tietokonetomografiaan ja sen jälkeen magneettikuvaukseen, koska kuvissa näkyi jotain. Ennen kuin kasvaimesta oli otettu näyte.

Sitä oli vaikea käsittää. Heidän tuttu ja turvallinen elämänsä oli mullistunut täysin odottamattomalla tavalla, vaikka Lilli oli varautunut siihen, että seuraava mullistus olisi heidän esikoisensa syntymä neljän kuukauden kuluttua. Hän oli ollut niin innoissaan sisällään versovasta uudesta elämästä – kunnes Ollin sairaus oli todettu. Nyt jossakin hänen rintalastansa alla pusersi aina kun hän silitti vatsakumpuaan, ja vaikka hän kuinka yritti järkeillä, ei hän voinut estää itseään pelkäämästä tulevaa.

Keskity hyvviin asioihin, kulta, olisi Olli muistuttanut häntä jos olisi saanut tietää hänen ajatuksensa. Susta tullee äiti.

Ja Ollista isä. Mutta kuinka pitkäksi aikaa? Niin pitkäksikö, että heidän lapselleen ehtisi muodostua pysyviä muistoja isästä? Ehtisikö Olli osallistua uuvuttavaan uhmaikään ja murrosiän myllerryksiin? Pääsisikö hän peruskoulun päättäjäisiin, olisiko hän kantamassa muuttolaatikoita lapsen ensimmäiseen omaan asuntoon?

Yli kymmenen vuotta on Ollin tapauksessa hyvinkin todennäköistä. Hyvinkin todennäköistä. Se ei vain ollut tarpeeksi; se lohdutti suunnilleen saman verran kuin lohdutuspalkinto hiihtokisoissa viimeiseksi tulleelle. Lilli oli etsinyt vimmatusti tietoa niin netistä kuin kirjoistakin sen jälkeen, kun he olivat ensimmäisen kerran kuulleet Ollin ennusteesta, ja hän oli lukenut, että pieni osa oligodendroglioomapotilaista selviää tiiviin seurannan ja aggressiivisen hoidon avulla pitkänkin aikaa ja yli ennusteen. Kuuluisiko Olli siihen pieneen osaan? Kukaan ei voinut tietää. Lääkäritkään eivät voineet tarkalleen ennustaa, miten Ollin kasvain käyttäytyisi. Onkologi oli maininnut, että oligodendrogliooma oli suorastaan lottovoitto verrattuna esimerkiksi glioblastooma multiformeen, joka yleensä tarjosi keskimäärin yli vuoden elinajan diagnoosin jälkeen – mutta sekään ei juuri lohduttanut Lilliä. Häntä olisi lohduttanut, jos kasvain olisi yhtäkkiä hävinnyt tyystin ja Olli olisi ollut taas terve. Ei seurannassa tai remissiossa tai kuratiivistyyppisissä hoidoissa – mitä termejä ne ikinä käyttivätkään – vaan terve. Terve, elinajanodote niin pitkä kuin sen ikäisellä terveellä miehellä keskimäärinkin. Sen Olli olisi ansainnut. Sen he olisivat ansainneet.

Lilli puristi kätensä nyrkkiin ja puri rystysiään. Rinnassa pusersi. Vaikka yhden taistelun pölyt laskeutuivat parhaillaan, edessä siinsi hiekkamyrsky. Horisontti oli hämärän peitossa. Miten sellaisesta saattoi ikinä selvitä?

x

Yhtäkkiä makuuhuoneen ovi avautui ja Olli asteli olohuoneeseen haukotellen ja käsiään venytellen. Lilli hypähti refleksinomaisesti ylös sohvalta, pudotti viltin käsinojalle ja vilkaisi vaivihkaa rannekelloaan. Puoli kolme – hän oli lojunut sohvalla puoli tuntia! Mikä häneen oli taas mennyt? Tietokoneella odotti keskeneräinen käännöstyö, jonka pitäisi olla valmis kolmen päivän kuluttua, eikä freelancer-kääntäjän ollut varaa löysäillä varsinkaan, kun Ollin hoidot ja sairausloma ynnättiin jo valmiiksi epävarmaan taloudelliseen tilanteeseen. Lilli suki lyhyitä hiuksiaan järjestykseen, katsoi Ollia ja toivoi, ettei näyttänyt yhtä syylliseltä kuin miltä hänestä tuntui.

”Hei”, Lilli sanoi. ”Onko sulla parempi olo?”

”Vähän. Enpä mää oikeen unta tahtonu saaha, mutta kyllähän tuo hetken pötköttely ihan hyvvää teki.”

Lilli hymyili vastaukseksi ja meni keittiönpöydän ääreen järjestelemään käännökseensä liittyviä papereita. Ennen kuin hän ehti istuutua koneen ääreen, tutut käsivarret kietoutuivat takaapäin hänen ympärilleen ja vetivät hänet lempeään halaukseen. Lilli päästi äänettömän huokauksen ja nosti kätensä Ollin käsille.

”Oishan tuolla munki vieressä tillaa ollu”, Olli hymähti Lillin korvaan.

”Mm. Mää ihan hetkeksi vaan oikasin. Pittää saaha nää käyttöohjeet taputeltua.”

Olli käänsi Lillin ympäri ja painoi suudelman otsalle. Lilli kohotti katseensa puolisonsa kasvoihin, lempeänruskeisiin silmiin joiden nurkissa oli hymyryppyjä, päähän jonka Olli oli ajellut kokonaan kaljuksi hiustenlähdön vuoksi.

”Kaikki hyvin?” Olli kysyi.

”On on. Elä sää musta huolehi.”

Lilli viritti kasvoilleen hymyn mutta antoi sen hiipua, kun Olli veti hänet jälleen itseään vasten.

Hän oli itsekäs. Keskittyi murehtimaan omia menetyksiään ja pelkojaan, huolehtimaan heidän lapsensa tulevaisuudesta ja raha-asioista, maalailemaan kauhukuvia – mitä hyötyä sellaisesta muka oli. Hänen olisi pitänyt keskittyä Olliin ja kaikkeen siihen hyvään, mitä heillä oli. Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonikuvotuksensa kourissa? Olivathan he molemmat olleet aluksi järkyttyneitä ja sokissakin, mutta Olli oli niin kovin pian alkanut asennoitua tulevaan myönteisesti. Tullee mitä tullee, ei se murehtimalla parane.

Lilli yritti pitää vartalonsa rentona kamppaillessaan kyyneleitä vastaan. Olli silitteli hänen selkäänsä. Lilli katseli Ollin olan yli valossa leijailevia pölyhiukkasia, niiden hiljaista ja kaikesta riippumatonta tanssia, kunnes näkökenttä hämärtyi kyynelistä.

Aurinkopölyä, hän sanoi itselleen ja sulki silmänsä. Aurinkopölyä.


Sain idean tähän tarinaan kun olin viime syksynä harjoittelussa mammografiassa ja lueskelin luppoajalla jostain kansiosta löytyneitä Suomen Syöpäpotilaat ry:n potilasoppaita. Tietoa aikuisten aivokasvaimista -oppaan potilastarina kosketti ja inspiroi minua, ja olenkin hyödyntänyt tässä tekstissä joitakin siinä olevia tietoja. Jokaisen syöpäpotilaan hoitopolku on niin yksilöllinen, että autenttisesta potilastarinasta oli minulle paljon hyötyä tämän tarinan kirjoittamisessa.

Kiitos kovasti jos luit! Kaikenlaisista kommenteista ilahtuisin myös kovin paljon. ♥

// Aurinkopölyä sijoittui vuoden 2017 Finipikareissa jaetulle 3. sijalle Vuoden originaalitarina -kategoriassa. Suuret kiitokset!

[Parris]

Pari ajatusta.

- Niin sanottuja "asiantuntijatekstejä" on aina kiva lukea; sehän on oikein hienoa, jos voi myös kirjoitusharrastukseensa välittää oppimiaan asioita. Vaikka osa tämän oneshotin syöpäaiheisesta sanastosta oli täysin vierasta mulle, se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Oikeastaan se vain lisäsi tekstin ja kirjoittajan arvoa silmissäni, koska tarkkuus yleensä tarkoittaa tietoa. :>

- Tykkäsin tämän dialogista tosi paljon. Usein puhekielinen vuoropuhelu teksteissä on aika samanlaista, joten tämän hieman eroava murre (tai mikä lie puheen sävy tms ) oli mukava yksityiskohta.

- Edelleenkin pidän äärettömän paljon sun teksteissä siitä, että ne yleensä kertovat jo vähän varttuneemmista hahmoista. Kaikkien teinislashien ja muiden vastaavien, joita toki myös arvostan ja joista pidän suuresti, keskellä ne antavat kivan raikkaan tuulahduksen.

- Pöly toimi kiinnostavana "motiivina" tässä - ensin aurinkopölynä, sitten tässä sitaatissa: "Vaikka yhden taistelun pölyt olivat laskeutumassa, edessä siinsi hiekkamyrsky." Ylsipä onnistuneesti otsikkoonkin, joka on myös erityisen kiva.

Kaikkiaan mukava pieni teksti, jonka aihe on sopivan melankolinen. Kiitokset tästä. <3

[Tomsessed]

Ettei vaan unohdu, niin täältä pesee kommenttia, ota koppi! Tämä oli ihan taattua sua, tyylin tunnisti heti ekoista virkkeistä alkaen. Pidin tästä kovasti, vaikkei tämä mikään iloisin ja suloisin ficci ollutkaan. Kaiken hötön vastapainoksi näitäkin tarvitaan. :}

Vaikka osa tämän oneshotin syöpäaiheisesta sanastosta oli täysin vierasta mulle, se ei haitannut lukukokemusta ollenkaan. Oikeastaan se vain lisäsi tekstin ja kirjoittajan arvoa silmissäni, koska tarkkuus yleensä tarkoittaa tietoa. :>

Bluji jo tiivisti hienosti myös mun ajatukset tuosta sanastosta, joten komppaan tätä täysillä!

Pituus oli musta juuri sopiva - kaikki tarpeellinen sanottiin jaarittelematta kuitenkaan turhia. Lillin tuntema tyhjyys ja ahdistuneisuus välittyy hienotunteisesti, mutta toisaalta tuossa lopussa Ollin välittäminen tuo kivasti vastapainoa Lillin synkälle mielelle. Kuinka ei tarvita paljoa sanoja, vaan läsnäolo ja muutama pieni, lämminhenkinen ele riittävät. Katkeransuloista. <3 Tuossa tulee hienosti myös esiin Lillin havainto siitä, kuinka Olli niin pian alkoi asennoitua positiivisella mielellä tulevaisuuteen, kun taas Lilli näyttää vielä potevan järkyttyneisyyttä uutisesta.

Hän oli itsekäs. Keskittyi murehtimaan omia menetyksiään ja pelkojaan, huolehtimaan heidän lapsensa tulevaisuudesta ja raha-asioista, maalailemaan kauhukuvia – mitä hyötyä sellaisesta muka oli. Hänen olisi pitänyt keskittyä Olliin ja kaikkeen siihen hyvään, mitä heillä oli. Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonipahoinvointiaan pois?

Tästä on melko hyvin huomattavissa se, kuinka Olli taitaa elää enemmän hetkessä, kun taas Lilli murehtii juuri tulevaa ja ehkä erityisesti aikaa, jolloin Ollia ei enää ole. Vaikka se varmasti tuntuu Lillistä itsekkäältä, pitäisihän hänen nauttia jäljellä olevasta ajasta miehen kanssa (ja sitähän on vielä ennustettu olevan runsaasti, pahemminkin voisi olla), ymmärrän Lilliä ja hänen "itsekkyyttään". Varmasti ketä tahansa mietityttäisi, jos saisi tietää, ettei oma mies välttämättä tule näkemään lapsen tärkeitä saavutuksia ja ole puolisonsa rinnalla vanhuuteen asti. Hetkessä eläminen on kovin vaikeaa, kun mieltä painaa pelko tulevaisuudesta, eikä Lillin raskaus varmaan helpota asiaa ollenkaan. Ehkä syöpä tekee kaikesta niin lopullisen tuntuista, vaikka elämässä mikään ei ole ikuista. Aivan hyvin Olli voisi menehtyä vaikka auto-onnettomuudessa, vaikkei kasvainta olisi koskaan ollutkaan. Ja nimenomaan Lilli on se, kenen täytyy Ollin kuoleman jälkeenkin pitää huolta lapsesta, joka varmasti muistuttaa isästään ja tekee kipeää siksi. Tässä ei mennä ihan niin syvälle, ja asia on aika tuore, mutta Lillin tunteita pystyy kuitenkin ymmärtämään. Asian käsittely on selkeästi kesken, mutta onneksi Olli on vielä läsnä ja varmasti auttaa niin hyvin kuin vain kykenee.

Tuo aurinkopöly on tässä mielenkiintoinen yksityiskohta, joka tavallaan sitoo tekstiä yhteen. Se on pieni positiivinen lisä ja sopii tähän hyvin! Vaikka sillä ei niin suurta roolia olekaan, luo se yhtenäisyyttä tähän, ja lukijana on myös kiva huomata, kuinka sama, pieni juttu toistuu useamman kerran. :}

Muutenkin tää on hienotunteisella tavalla koskettava. Vaikkei olisi itse koskaan kokenut syöpää millään tasolla, niin lähestulkoon jokainen kuitenkin tietää, kuinka tuhoisa sairaus voi olla kyseessä. Tässä on myös monia aihioita jatkoficciin, jos sua joskus inspaisi kertoa näistä kahdesta (ja tulevasta kolmannesta) lisää! En oikein tiedä, mitä muuta sanoisin, joten sanon kiitos. Toivottavasti saat tästä jotain irti. :}

[Waulish]

Apua mitä ihania kommentteja! ♥

Bluji, hienoa kuulla että sanaston osittainen vieraus ei häirinnyt lukukokemusta. Mietin kirjoittaessani, onkohan realistista että Lilli ylipäätään tietää kaikki nuo sanat, mutta ehkä se selittyy sillä, että hän on huolestuneena puolisona etsinyt tietoa ja perehtynyt asiaan niin hyvin. Ja ehkä hänellä on kääntäjänä luontainen tarve ottaa selvää kaikista termeistä ja niiden merkityksistä.

Ihanaa että pidit dialogista! Minä olen suuri murteiden ja puheenparsien ystävä, joten halusin kerrankin kokeilla jotain muuta kuin sellaista peruspuhekieltä ja päätin sitten tavoitella synnyinseutuni puheennuottia. Tai no eihän siellä kaikki noin voimakkaasti murra, mutta osa kyllä, ja minunkin puheestani selvästi kuulee että olen kotoisin jostain muualta kuin täältä asuinseudultani.

Kiitos valtavasti ihanasta kommentista, ilahduin siitä kovin! ♥

Tomsessed, koppi otettu! Ihanaa kun löysit tänne ja päätit kommentoida. Teit minut kovin iloiseksi.

Huiui, olen niin otettu siitä että tunnistit tyylini heti ekoista virkkeistä. Sitä on ite vaikea arvioida, ja tuntuu välillä, että tyyli vaihtelee samankin tekstin sisällä, varsinkin jos on pidempi tauko kirjoittamisrupeamien välillä. Mutta ilmeisesti siellä jotakin tunnistettavaa sitten on säilynyt!

Hyvä kuulla, että tämä oli mielestäsi sopivan pituinen ja ettei ollut liikaa jaarittelua. Vähän pelkäsin tuota jaarittelua, kun tarina kuitenkin niin pitkälti keskittyy Lillin ajatusmaailmaan ja tunteisiin. Hienoa siis, jos lukeminen ei käynyt ihan puuduttavaksi ja kaikki oleellinen kuitenkin tuli selväksi.

Ihanaa lukea pohdintojasi hahmoista. Olen pitkälti samoilla linjoilla kanssasi heidän suhteen. Kuka tietää, ehkäpä joskus vielä inspiroidunkin palaamaan Lilliin ja Olliin ja tähän tulevaan kolmanteen. Se ei ole mitenkään mahdoton ajatus, koska tykästyin ja tavallaan kiinnyinkin näihin hahmoihin tätä pikkushottia kirjoitellessani.

Kiitos paljon kivasta kommentista! ♥

[DragonHeart58]

Minäkin tulen rustaamaan puumerkkini tähän!

Luin tämän tekstin jo eilen, mutta halusin järjestää enemmän aikaa tämän kommentin väsäämiselle Tykästyin kovasti tuohon otsikkoon, se on minusta tosi kivan kuuloinen ja omalla tavallaan aika söpökin. Se myös sopii hyvin tekstin sisältöön, vaikka tekstin ”elämänmullistus” onkin rankka ja koskettava.

Sen lisäksi, että otsikko kuvaa hyvin tekstiäsi, tuo nimitys ”Aurinkopöly” toimii oivallisena esimerkkinä tekstisi hahmojen luonnehtimiseen. Olli, joka kutsuu sitä ilmassa leijailevaa haurasta höttöä (en keksinyt parempaa nimitystä niille leijuville hitusille xD) tuolla nimellä, on omalta luonteeltaankin varsin aurinkoinen: rankasta sairaudesta ja kivuista huolimatta hän jaksaa hymyillä ja porskuttaa eteenpäin. Hänellä on uskomattoman hieno ja toisaalta harvinainenkin kyky suhtautua niin vakavaan asiaan optimistisesti kuitenkaan realismia unohtamatta.

Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonipahoinvointiaan pois?
Tässä tulee erinomaisesti esille Ollin ihailtava suhtautuminen sairauteensa sekä tiivistelmä hänen persoonastaan

Vastapainona on sitten Lilli, joka itse ei näe ”pölyssä juuri mitään aurinkoista” – hän siis näkee ja kokee pölyn huonona asiana. Vertauskuvallisesti katsoen Lilli olisi siis näistä kahdesta se, joka ottaa huomioon ne asioiden kielteiset puolet, ainakin kun Ollin sairaudesta on kyse. Se taas näkyy hyvin Lillin ajatuksenkulussa ja siinä, mistä näkökulmasta hän näitä asioita tarkastelee. Myös se, että Lilli on ottanut selvää Ollin sairaudesta, kertoo siitä, kuinka vakavissaan hän asian suhteen on. Hän ei kuitenkaan ole mitenkään pohjattoman melankolinen, minusta hän on täysin ymmärrettävästi erittäin huolestunut miehensä hyvinvoinnista.

Lilli ja Olli eivät kuitenkaan ole minusta jyrkästi toistensa vastakohtia, vaan he sopivat toisilleen erinomaisen hyvin, mikä näkyy esimerkiksi heidän välisestään dialogista. Olit saanut minusta vuoropuhelun kuulostamaan luonnolliselta ja aidon arkiselta, ja se sopii hyvin tekstisi hahmoille. Minusta Lilli ja Olli huomioivat toisensa todella hyvin: Olli tietää varmasti, että hänen sairautensa on Lillille paha paikka, ja siksi hän muistuttaakin Lillia usein hyviin asioihin keskittymisestä, kuten siitä, että Lillistä tulee kohta äiti. Lilli taas yrittää pysyä peloistaan huolimatta aina mahdollisimman hymyileväisenä Ollin seurassa, koska tietää, että Olli ei halua hänen murehtivan liikaa. Heidän välinen vuorovaikutuksensa – niin sanallisesti kuin eleellisestikin – toimii siis kitkattomasti, mikä on minusta ihanaa.

Ylemmissä kommenteissa mainittiinkin jo se, miten hyvin olet osannut käyttää noita aiheeseen liittyviä tieteellisiä termejä. Ne ovat asiantuntijamainen lisäys tekstiin ja ne tuovat sellaista todellisuudentuntua mukaan tunnelmaan. Kuitenkaan niitä termejä ei ole käytetty millään muotoa liiallisuuksiin asti, mikä on tietenkin hyvä, jotta lukija ei putoa kyydistä. Ei haittaa, vaikka kaikkia käsitteitä ei ihan ymmärtäisikään, mutta jos niitä on liikaa, se saattaa pahimmillaan johtaa mielenkiinnon lopahtamiseen kun puolet tekstistä jää hämärän peittoon XD Vaikka Lilli tiesikin näitä termejä (mahdollisestikin juuri sen tutkimusprosessin johdosta ) ja osasi siksi käyttää niitä, tästä lauseesta tuli hyvin ilmi se, ettei Lilli kuitenkaan ollut alan asiantuntija:

Ei seurannassa tai remissiossa tai kuratiivistyyppisissä hoidoissa – mitä termejä ne ikinä käyttivätkään – vaan terve.

Tykkäsin kovasti myös kirjoitustyylistäsi. Kuvailu oli aitoa ja luonnollista ja sopi hyvin tekstiin: ei liian rönsyilevää tai mahtipontista, vaan aiheeseen sopivaa mutta kuitenkin erittäin taitavaa. Kerronta eteni sujuvasti mutta ei kuitenkaan kiirehtien, ja dialogissa esiintynyt murre oli minusta hauska elementti ja hyvin toteutettu. Tekstissä oli paljon erilaisia pätkiä, jotka olivat minusta hyvin sanottu (tai no kirjoitettu, hehe xD). Niistä muutama esimerkki:

Se ei vain ollut tarpeeksi; se lohdutti suunnilleen saman verran kuin lohdutuspalkinto hiihtokisoissa viimeiseksi tulleelle.
Tykkään just tällaisista vertauksista ja tavoista ilmaista asioita, koska ne yleensä kuvastaa tosi hyvin sitä tapaa miten katsotaan tai koetaan tai suhtaudutaan johonkin asiaan.

Vaikka yhden taistelun pölyt laskeutuivat parhaillaan, edessä siinsi hiekkamyrsky. Horisontti oli hämärän peitossa. Miten sellaisesta saattoi ikinä selvitä?
Tässä on käytetty taitavaa sanallista kuvailua, tykkään tykkään tykkään <3

Lilli katseli Ollin olan yli valossa leijailevia pölyhiukkasia, niiden hiljaista ja kaikesta riippumatonta tanssia, kunnes näkökenttä hämärtyi kyynelistä.
Tämä oli minusta kaunis ja koskettava kohta <3

Itse teksti painottui paljon Lillin ajatuksille ja hänen kokemuksiinsa tapahtuneista asioista, ja tarina kulki eteenpäin pääasiassa hänen ajatuksenvirtansa mukana. Minusta se oli tässä oikein toimiva näkökulma, ja olit toteuttanut sen tosi hyvin. Teksti oli minusta(kin) sopivan pituinen, eikä sen lukeminen käynyt missään vaiheessa liian raskaaksi. Tekstin aihe, Ollin sairaus, on melankolinen, surullinen ja synkkä, mutta olit lähestynyt sitä minusta virkistävällä tavalla unohtamatta kuitenkaan sitä, että kyseessä on mahdollisesti kuolemaan johtava sairaus. Tämä ei siis ollut millään tavalla liian surullinen tai liian alakuloinen, vaan näkyvissä oli sopivasti pieniä valonpilkahduksia ja optimismia, jotka kevensivät tunnelmaa, mutta eivät tehneet siitä epärealistisen onnellista.

Tiivistettynä tämä teksti oli kaikin puolin todella hyvä! Otsikko sai mielenkiinnon heräämään, henkilöhahmot olivat onnistuneita, ja tuleva kolmas perheenjäsen oli minusta suloinen lisäys <3 Dialogi oli toimivaa ja henkilöhahmojen suuhun sopivaa, tarina kulki hyvää vauhtia eteenpäin ja pituus oli minusta juuri hyvä Kuvailusi oli myös todella kivaa luettavaa! Lopetus nitoi otsikon vielä mielekkääksi osaksi tarinaa ja sitoi koko tekstin siistiksi, lukijalle sopivaksi paketiksi Sain sellaisen vaikutelman, että olet kirjoittanut tämän tekstin ajatuksella Myös se, että mainitsit käyttäneesi inspiraationlähteenä oikeaa potilaskertomusta, on minusta itsessäänkin inspiroivaa

Kiitos tästä, tämä todella herätti paljon erilaisia ajatuksia ja mietteitä! Toivottavasti saat tästä jorinasta jotain irti, en ole yhtään varma olenko osannut tuoda ajatuksiani ymmärrettävästi esille  Mutta tykkäsin tästä todella, kiitos! <3

-DH58

[Waulish]

DragonHeart58, hui mikä kommentti, sehän on yhtä pitkä kuin ite tarina ellei pidempikin! Voi että. Olen todella kiitollinen siitä, että päädyit lukemaan tämän ja jättämään kommentin. Minulle tulee aina niin mielettömän hyvä mieli siitä, että joku ylipäätään löytää tekstin pariin, ja sitten kun saa vielä kommentinkin, niin eihän sitä oikein ees tiiä, miten päin pitäisi olla. Olen ihan ihmeissäni ja häkeltynyt, kun olen saanut näin monta ihanaa kommenttia tähän pikkuruiseen väkerrykseen.

Onpa ihanaa lukea ajatuksiasi ja tulkintojasi Lillistä ja Ollista ja heidän suhteestaan. Vähän hurjaakin, koska olen aatellut hyvin pitkälti samoin kuin sinä. Huisia! Mukavaa että sait otteen hahmoista ja että aurinkopölykin toimi eikä jäänyt miksikään ihan hulvattomaksi tai tarkoituksettomaksi metaforaksi. Ja tietysti kivaa sekin, että se toimi myös otsikkona ja houkutteli lukemaan.

Lämmittääpä sydäntä kuulla, että kirjoitustyyli ja kuvailu toimivat. Tämä teksti oli ehkä vähän kinkkinen kirjoitettava siinä mielessä, että tämä keskittyy niin pitkälti Lillin ajatus- ja tunnemaailmaan ja selittelyä on sen vuoksi aika paljon. Mietin kirjoittaessani, olisiko tähän pitänyt lisätä vaikkapa ympäristön kuvailua tai tapahtumia, niitä kun on lopulta aika vähänlaisesti. Helpottavaa siis kuulla, että lukukokemus oli ihan hyvä tällaisenakin. Olen myös hyvilläni siitä, jos tämä vaikutti ajatuksella kirjoitetulta kokonaisuudelta, koska tämä ei kokenut merkittävää editointia ja olin vähän epävarma siitä, onko tämä nyt valmis ihmisten ilmoille pykättäväksi.

Kiitos paljon ihanasta kommentista, siitä oli ja on varmasti jatkossakin kovasti iloa! ♥

[zilah]

Iltapäivää kommenttikampanjasta ja pahoittelut kommentin viivästymisestä. RL otti hetkeksi niskalenkin.

Tämä oli vaikuttava, arkisella tavalla kaunis teksti. Elämän jatkumo syntymästä kuolemaan oli käsinkosketeltavasti läsnä ja Lillin pohdinnot nykyhetkestä ja tulevasta olivat aitoja ja elämänmakuisia. Tajunnanvirtaa, kyllä, mutta jollakin tapaa siinä silti oli selkeä punainen lanka jonka mukana lukijan on helppo pysyä.

Aihe sinänsä on raskas ja tällä hetkellä liippaa omaa elämääni liiankin läheltä, niin tulin kyllä pohtineeksi oliko edes viisasta ottaa tätä luettavaksi. Mutta olen iloinen että uskalsin. Tarinan henki on lohdullinen ja jollakin tapaa hyväksyvä, vaikka tulevaisuudesta tai sen pituudesta ei olekaan varmuutta.

Miksi se oli Lillille niin vaikeaa, kun samaan aikaan Olli hymyili naururypyt silmissään ja ajeli hyräillen päänsä kaljuksi ja naureskeli kärsivänsä solidaarisesta raskauspahoinvoinnista oksennellessaan kortisonipahoinvointiaan pois?

Tässä lainauksessa kiteytyy minusta koko tämän tarinan ydin. Että elämänmullistuksen jälkeenkin on elämää. Niitä hyviä hetkiä joiden avulla jaksaa vaikeampien yli. Kiitos tästä ihanasta tarinasta!



zilah

[Waulish]

Zilah, ei haittaa kommentin viivästyminen ollenkaan! RL on välillä vähän arvaamaton, ja se on ihan ymmärrettävää. Ihanaa kun uskalsit ottaa tämän Kommenttikampanjasta, ja ihanaa jos et kokenut tätä liian synkäksi tai toivottomaksi. Yritin kylvää tähän tarinaan pienen positiivisuuden siemenen, koska en varmaan ees kestäisi tällaisesta aiheesta kirjoittamista ilman minkäänlaista valonpilkahdusta.

Olen hyvilläni siitä, että tekstissä oli mielestäsi punainen lanka, koska kirjoitin tämän tosiaan pitkälti tajunnanvirtana. Hienoa kuulla, ettei tämä ole jäänyt ihan sekasotkuksi.

Kiitos paljon ihanasta kommentista!

[sugared]

Päätin kommentoida sulta jonkun toisenkin tekstin vähän niin kuin hyvitykseksi siitä, että tartuin tuohon sun Lyrics Wheel -haastetekstiin, haha!

Ensinnäkin, ihana otsikko ja nerokkaan poeettinen näkökulma johonkin niin arkiseen ja ikävään kuin huonepöly!
Aihevalinta ja hahmot poikkeavat virkistävästi siitä, minkä ainakin kuvittelen olevan Finin valtavirtaa (itse ainakin kirjoitin 16-vuotiaana 16-vuotiaiden angstista ja rakkaussotkuista ja nyt *köh* vähän vanhempana sitten vähän vanhempien angstista ja rakkaussotkuista. :'D). Sen lisäksi, että tämä on hyvin kirjoitettu, aihetta on tässä mielestäni käsitelty hienosti, sortumatta korniuteen tai myyttisyyteen. Lainaan nyt zilahin sanoja: tämä oli arkisella tavalla kaunis teksti!

Alku oli musta tosi tehokas. Jo ensimmäisessä virkkeessä määriteltiin se tekstin ydin: Lillin pitää (tai hän kokee, että pitää) peittää oma ahdistuksensa, jotta ei lisäisi toisen taakkaa. Enkä voi olla miettimättä, millaista kamppailua suljetun oven toisella puolella käydään.

Kliininen sanasto toi tekstiin realismia, tunnun siitä, että oikeasti ollaan vakavasti sairaita. Mä tulkitsin sen, miten paljon lääketieteen sanastoa Lillin sisäisessä puheessa vilisi, myös hänen yrityksekseen selviytyä ja ennen kaikkea hallita jotenkin sitä, mikä on hänen hallintansa ulkopuolella. Ajattelin, että hänelle on ehkä helpompaa käsitellä omaa epätoivoaan ja toivoaan ulkoistamalla ne oireiksi, hoidoiksi ja ennusteiksi.

Toisinaan Lilli ajatteli epätoivoisena, että hoidot olivat tehneet Ollista sairaan. Ollihan oli ollut elämänsä kunnossa ennen niitä – terve 31-vuotias mies, jonka elämäntavat olivat mallikelpoiset ja joka ei juuri koskaan potenut flunssaakaan.

Tää osui mun silmään erityisen todentuntuisena ja koskettavana ajatuksena. Ihmisethän on ihan hirveen taitavia teeskentelemään, että se, mitä he ei näe tai suostu näkemään, ei ole olemassa.

Tykkäsin siitä, että vaikka teksti pyörikin pääosin sairauden ympärillä, oli tämä tavallaan slice of life. Lyhyt hetki elämästä, jossa on sairauden varjosta huolimatta paljon muutakin kuin kuoleman odotusta. Pidin myös avoimeksi jäävästä lopusta, joka toisaalta ainakin mulle väläytti myös hieman toivoa. Kävi miten kävi, kuolemakaan ei voi viedä Lilliltä muistoja Ollista.

Kiitos lukukokemuksesta!

[Waulish]

Voi että, sugared, eihän sinun olisi mitään hyvittää tarvinnut! ♥ Oli oikeasti ihan hyvä, että kommentoit sitä tekstiä, koska kommenttisi osoitti minulle, että siinä on ees jotain hyvää ja että ongelmakohdat tosiaan ovat niitä samoja, joiden kanssa itekin kirjoittaessani tuskailin. Ja siis ilman muuta sitä tekstiä saa kommentoida, kun se kerran on pykätty tänne ihmisten nähtäville. En voi mitenkään oottaa, ettei sitä luettaisi tai kommentoitaisi, kun olen sen julkaissut. Toivottavasti et koe, että kommenttisi olisi jotenkin epäarvostettu tai epätoivottu, koska ei se sitä ole ollenkaan. Arvostan sitä kovasti, ja on ihan vain oma minun höpsö ongelmani, että panikoin sen tekstin kanssa niin hirveästi!

That being said, kiitos kovasti tästäkin kommentista! Tämä teksti on oikein osuva valinta, koska tämä on ehkä suosikkini omista teksteistäni. Tästä on aina ihanaa kuulla mielipiteitä. Nostat esiin tosi mielenkiintoisia pointteja. Ihan erityisesti jäin pureksimaan tulkintaasi siitä, että lääketieteellisten termien paljous kuvastaisi Lillin yritystä hallita jotain hallitsematonta ja tarjoaisi hänelle väylän ulkoistaa omia tunteitaan, tehdä niistä helpommin jäsenneltäviä ja käsiteltäviä. Voisin hyvin kuvitella, että taustalla olisi jotain tällaista.

Lämpimät kiitokset sinulle ihanista kommenteista, niin tästä kuin siitä toisestakin!

[Angelina]

Vaihdokkaista iltapäivää! Pahoittelen, että oon näin viimetipassa liikkeellä, mutta koin tämän jotenkin haastavaksi kommentoida, joten päätin ottaa tähän aikaa. En tiedä saanko siltikään mitään järkevää sanottua, koska aihe on itselleni vähän arka, mutta yritetään : ) Mun yksi läheinen on aikanaan menehtynyt syöpään ja aihe on edelleen mulle vaikea, joten hiukan järkytyin kun aloin tekstiä lukea, koska mulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tuleman pitää. Sehän ei toki millään muotoa ole tekstin vika, mutta sai mut ehkä miettimään tätä myös sen oman kokemuksen kantilta.

Ensinnäkin ficin nimi on hieno ja oon samaa mieltä sugaredin kanssa siitä, että hieno näkökulma huonepölyyn ja otin sen itse jotenkin niin, että tuo ajatus aurinkopölystä toi heti alkuun ilmi Ollin positiivisuuden ja leppoisan luonteen, mikä heijastui myös hänen suhtautumiseensa vakavaan sairauteen. Monessa tilanteessa tuollainen diagnoosi saattaakin olla jotenkin vielä hankalampaa niille läheisille, kuten tässäkin tapauksessa Lillille. En missään tapauksessa halua vähätellä sairastuneen kokemuksia tai ajatuksia, mutta heillä on usein varmasti alkujärkytyksen jälkeen erilainen ote asiaan, kuin sitten niillä, jotka sitä kamppailua joutuvat sivusta seuraamaan.

Kuvailit Lillin ajatuksia hienosti läpi tekstin. Voin hyvin kuvitella tuon, ettei yli kymmenen vuoden ennustekaan tuossa kohtaa välttämättä kamalasti lohduta, vaikka oikeasti se toinen vaihtoehto voisi olla vielä paljon huonompi. Ajatus ja ahdistus itsekkyydestä on myös hyvin realistinen, miten voi itse murehtia tulevaisuudesta ja jostain niinkin (loppupeleissä) tyhjänpäiväisestä kuin raha, kun toinen vieressä kamppailee elämästään? Sellaisiakin ihmisiä kyllä on, jotka keskittyvät vain siihen omaan pahaan oloonsa ja murehtivat omaa jaksamistaan ilman huonoa omaatuntoa, joten siinä mielessä Lilli on vielä ihan symppis.

Tuo dialogissa käytetty murre oli ihana pieni yksityiskohta, josta tykkäsin kovasti <3 Se myös jostain syystä vahvisti ajatustani siitä Ollin leppoisasta luonteesta, jota ajattelin jo heti alusta alkaen :') Huomasin tekstin edetessä ajattelevani, että toivottavasti Ollilla on vielä monta hyvää vuotta edessä! Arvostan myös tuota, että olet käyttänyt ihan oikeita termejä ja diagnooseja, ne olivat mielestäni mielenkiintoisia yksityiskohtia. Kaiken kaikkiaan hieno, surumielinen teksti, jossa oli kuitenkin positiivisuuden pilkahduksia mukana. Kiitos tästä lukukokemuksesta.

[Waulish]

Angie, ihan suotta pahoittelet viime tipassa liikkeellä olemista! Ymmärrän hyvin, ettei tämä teksti ole sieltä helpoimmasta päästä kommentoida, varsinkaan jos lähipiirissä on sattunut jotain vastaavaa. Minun tässä pikemminkin pitäisi pahoitella sitä, että tungin tämän tekstin Vaihdokkaisiin, vaikka aihe on arkaluontoinen! Ihanaa kuitenkin, että pystyit tämän lukemaan ja kommentoimaan. Otan osaa läheisesi poismenon johdosta. ♥

Minäkin luulen, että itse sairastuneella saattaa alkujärkytyksen jälkeen olla erilainen näkökulma ja suhtautuminen sairauteen kuin läheisillä. Ollilla ainakin on selvästi erilainen ote kuin Lillillä, mutta ehkäpä Lillikin vielä pääsee asioiden käsittelyssä siihen pisteeseen, että pystyy niin sanotusti näkemään huonepölyn aurinkopölynä.

Ihanaa että pidit murteesta ja että se vahvisti mielessäsi Ollin leppoisaa luonnetta! Minäkin näen Ollin sellaisena leppoisana ja rentona persoonana. Siihen minustakin jotenkin sopii tällainen lunki murre. Murredialogi on muutenkin rakkauteni!

Kiitos paljon ihanasta kommentista!

[Tikkis]

Ai kauhee kuin tää riipas jostain syvältä. :'<
Tarina solju sujuvasti eteenpäin. Alkuun sitä aatteli, että nyt ollaan toipumassa ja seurantavaihe on vaan sitä, että katsotaan, ettei kasvain/syöpä uusiutuisi. Sitten tulee eka isku vasten kasvoja, että ehei, elinaikaa on jotakuinkin tuon verran. Ja sitten vielä lapsi tulossa, ja wäää. Jotenki nii surullinen teksti kokonaisuudessaan.

Mäkin tykkäsin siitä, että tässä käytettiin ammattitermejä. Siitä heti tuli tosi todentuntunen fiilis. Niillä ei brassailtu liikaa vaan niitä oli sopivassa suhteessa ja riittävän simppelisti avattu, että pysyy hyvin tarinassa mukana. Sulla on muutenkin tosi selkeä tapa kirjoittaa. Teksti etenee tosi todentuntuisesti ja ns. reaaliajassa pystyy kokemaan esim. ajan tai ajatukset.

Otsikko on tosi kaunis, ja sun teksti kokonaisuudessaan myös. <3 Hahmojen luonteetkin sieltä vähän välittyi jo näinkin lyhykäisessä tekstissä aika hyvin. Mä en tiiä, mitä vois oikeen sanoa, kun teksti oli superhieno, mut kun voi että, jäi silti vähän surku olo. :<

Kiitos tästä. Pisti miettimään omaakin elämää, ja elämää ylipäätään.

[niiina]

Kommenttikamppiksesta hyvvee päivee!

Kun selasin noita sun vaihtoehtoja, mitä siellä tarjosit, niin tämä iski jo välittömästi nimensä ansiosta. Aurinkopölyä, kaunista. Sitten kun avasin tekstin, niin häkellyin, koska se oli oikeastaan pitkälti juuri sitä mitä halusinkin lukea. Mulle on juuri tämmöiset sairaskertomukset akilleenkantapäitä.

Kuvailit tekstissä todella kauniisti ja riipaisevasti Lillin tunnetiloja tuossa tilanteessa. Aivan mahtavaa, että Olli jaksaa olla tekstissä todella positiivinen kaiken tuon suhteen, mutta veikkaan että jokaisella on myös ne heikot hetkensä. Eikä mielestäni Lillin ajatukset olleet todellakaan pahoja vaan aivan normaaleja. Ihmisillä on tapana jo ihan jostain tuolta syvältä miettiä monesti, että miksi juuri näin tapahtuu meidän perheelle ja miksi meillä ei ollut mahdollisuutta tehdä sitä ja tätä. Tekstistä tuli monellakin tapaa surullinen olo, mutta myöskin se sisälsi tietyllä tapaa myös paljon toivoa ja tunnetta laidasta laitaan. Ihminen herkästi unohtaa elää siinä hetkessä, kun murehtii niin paljon tulevaa ja ihana, että Lilli myös lopussa alkoi ajatella tätä, että nauti näistä hetkistä. Nauti vielä kun toinen on siinä ja paina kaikki ne muistot niin syvälle mieleen, kuin mahdollista.

Ilmassa leijaili pienenpieniä pölyhiukkasia. Aurinkopölyä, Olli tapasi sanoa. Lilli tapasi pyöritellä silmiään, koska hänestä pölyssä ei ollut juuri mitään aurinkoista.

Musta tämä on ihana nimitys lenteleville pölyhiukkasille. Jotenkin nimitys saa ne näyttämään ja kuulostamaan todella kauniilta, vaikka todellisuus ehkä on muuta.

Tämä kosketti minua monellakin tapaa myös sen vuoksi, että oma erittäin läheinen henkilö on menehtynyt myös syöpään ja siksi varmaan osasin kaivella tästä kuitenkin sellaista kiitollisuutta, mitä Lilli ei tuossa ehkä osannut vielä tuntea, mutta juuri se aika on aika iso juttu kun sairastuu pysyvästi. Onhan se todella surullista, jos isä ei ehdi olla lapsensa elämässä, mutta ihana oli jotenkin koko ajatus, että heille on tekstissä tulossa lapsi. Olli jättää maailmaan jotain, vaikka hän kuolee jossain vaiheessa. Kymmenen vuotta tuntuu todella positiiviselta arviolta ja toivon, että tekstin hahmo sen ehdottomasti olisi saanut ja nähdä lapsensa kasvavan sen verran vanhaksi, että muistaa isänsä. <3 Itse todella lyhyen eliniän arvion kuulleena läheiselle, niin tuo tekstin arvio toi tiettyä lohtua muuten surulliseen asiaan. Eihän se toki koskaan tunnu reilulta, mutta joskus mietin, että vaikka on raastavaa seurata sairasta läheistä - joka matkaa vääjäämättä kohti kuolemaa, niin aika on yksi kiitollinen asia edelleen. Mietin monesti, että vaikka meilläkin tuli lyhyttä aikaa diagnoosin jälkeen, niin saimme sentään sen. Ehkä joku äkillinen tapaturma tai sairaskohtaus voisi olla lopulta vielä traagisempaa, kun ei ehtisi käydä asioita lävitse ja valmistautua. Tosin tälläkin on aina se kääntöpuolensa, kumpi on lopulta läheiselle helpompaa, vai onko kumpikaan. Ei tietenkään ole.

Aloin tässä kirjoitellessa miettiä, että onkohan minua puraissut Walle-kärpänen, koska hölisen jo kaikkea ei-ihan-niin-oleellista. Loikin sivuraiteille, sori!

Teksti oli omalla tavallaan karua, mutta äärimmäisen kaunista luettavaa. Kirjoitat ihan järjettömän kauniisti ja pidän sun tavastasi suunnattomasti. Jos ikinä kirjoitat kirjan, olen ekana jonossa ostamassa sen! Harva osaa vangita tunnelman samoin kuin sinä. Tykkäsin tän tekstin monista pohdinnoista ja tästä sai kuvan, että aihe olisi sinulle myös henkilökohtaisesti todella tuttu, vaikka kerroitkin tuossa, että olet saanut inspiraatiota potilastarinasta. Ihan mahtavaa, että kirjoitit tämän. Elämä on lahja ja meidän jokaisen pitäisi osata elää jokainen päivä kun se olisi viimeinen. On joskus kirous kuulla, milloin se lähtö saattaa tulla. Ehkä osalle sekin on lahja, jos osaisi omata oikeanlaisen asenteen ja elää sen mukaan, mutta yleensä olemme varmaan paremmassa tilassa tietämättä. Vielä kun osaisi itsekin elää sen mukaan, että ei tuhlaisi näitä päiviään ja miettisi ihan turhanpäiväisiä juttuja! Isot tragediat aina herättelee meitä vähän muistamaan, ettei asiat ole itsestään selviä.

Lilli yritti pitää vartalonsa rentona kamppaillessaan kyyneleitä vastaan. Olli silitteli hänen selkäänsä. Lilli katseli Ollin olan yli valossa leijailevia pölyhiukkasia, niiden hiljaista ja kaikesta riippumatonta tanssia, kunnes näkökenttä hämärtyi kyynelistä.

Aurinkopölyä, hän sanoi itselleen ja sulki silmänsä. Aurinkopölyä.

Niin kaunis lopetus. <3

Lilli puristi kätensä nyrkkiin ja puri rystysiään. Rinnassa pusersi. Vaikka yhden taistelun pölyt laskeutuivat parhaillaan, edessä siinsi hiekkamyrsky. Horisontti oli hämärän peitossa. Miten sellaisesta saattoi ikinä selvitä?

Tämä oli myös äärimmäisen kaunis lause, pakko siis kompata Parrisia.

Ihan järjettömän suuri kiitos tästä upeasta tekstistä ja minusta on ihana, kun uskallat kirjoittaa myös aiheista, mitkä ei ole niitä helpoimpia. Lisäksi olen samaa mieltä myös muutamien edeltävien kanssa, että kun tekstissä oli ammattitermejä, ne teki tästä vielä realistisemman. Olet kyllä upea kirjoittaja, Walle. <3
Teksti herätti paljon ajatuksia.

[Grenade]

Ah, täytyy näin alkuun myöntää, että tulin tänne vain nimen perusteella ja odotin jotain aurinkoisempaa. Sitten, kun pääsin pari lausetta eteenpäin, tajusin, että tämä olikin syöpäteksti ja vielä aivokasvain ja siinä vaiheessa piti sulkea teksti pois, kun osui vähän liian lähelle lähisuvussa sattuneen tilanteen takia. Mietin kuitenkin hetken ja lopulta palasin tekstin pariin, koska olin liian utelias. Onneksi diagnoosi ei tässä ollut sama, joten se antoi sopivaa etäisyyttä.

Ja onhan tämä hieno ja koskettava teksti! Itse huomasin peilaavani Lillin ajatuksia, ja hän oli hahmona hyvin ymmärrettävä. Tässä vaiheessa, kun se kaikki on niin uutta, niin outoa, voi olla niin, että kymmenenkin vuotta tuntuu turhalta, että miksi antaa sellainen, jos toinen on kuitenkin kuolemassa. Vaikka oikeasti siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka mitä, eikä se kaikki annettu aika ole ollenkaan liian vähän, lopulta. Harvemmin se sairaus kuitenkaan koko ajan muistuttaa itsestään, vaikka itse sairastunut ja läheiset voivat sen silti muistaa koko ajan. Se on kuin pieni post-it -lappu jossain muistin perukoilla, neonkeltainen, missä lukee, että jossain vaiheessa sairauden raja tulee vastaan. Hyvin voi mennä kuukausiakin ennen kuin sairaus on kunnolla sisäistetty, vaikka sen arkeen miten törmäisikin joka päivä.

Lillin kaivamat diagnoosit ja googlettelut ja kaikki muu lääketieteellinen sanasto sopi hyvin tekstiin, ne tulivat luontevasti esiin. Vaikka kuinka sanottaisiin, että älä googleta, niin uskon, että kuitenkin suurin osa läheisistä kuitenkin heittää uudet sanat googleen ja viettää siellä sitten muutaman epätoivoisen hetken. Lillin kokema epäusko tulevaisuutta kohtaan tulee hyvin esiin, vaikka samalla hän raskaana haluaa myös nähdä tulevaan ja uskoa, että vielä kaikki muuttuu hyväksi, että Olli kuitenkin ehtii nähdä monta vuotta vielä ja jakaa ne lapsensa kanssa.

Tämän tekstin otsikko on hieno ja kivaa, miten se esiintyi myös itse tekstissä, se sitoi tekstiä hyvin yhteen. Lillin ja Ollin eroavaisuudet tulivat sen mukana hyvin esille, ja tykkäsin myös heidän puheenparrestaan, mukavaa nähdä teksteissä murretta! ^^

Ilahduttavaa, että Olli on heti piristämässä Lilliä ja puhumassa hänelle, näkee, että toinen on hieman apea. Muutenkin aina ilahduttaa, miten näissä sun teksteissä henkilöt on niin luonnollisia, vaikka kyseessä olisi miten lyhyt teksti. Saat heihin paljon inhimillisiä piirteitä ihan vain muutamalla sanalla. <3

Kiitos paljon tästä tekstistä!