Title: Surunsiirtosympatiaa
Author: Larjus
Chapters: lyhykäinen oneshot
Fandom: South Park
Characters: Clyde Donovan & Craig Tucker
Genre: drama, hurt/comfort, jonkin verran myös deathfic
Rating: S
Disclaimer: South Park on Trey Parkerin ja Matt Stonen luomus, heille kaikki oikeudet siihen, sen hahmoihin jne. jne. Tämä fici on kirjoitettu ilman rahallista hyötyä.
Summary: Clyde oli aiemmin ilmoittanut tulleensa paikalle henkiseksi tueksi, mutta Craigista tuntui, kuten oli aina tuntunut, että heistä kahdesta Clyde oli se, joka tarvitsi enemmän tukea.A/N: En ookaan moneen vuoteen kirjoittanut South Parkista! Kirjoittelin kunnolla siitä viimeksi joskus 2013, ja edellisen oneshotin taisin julkaista joskus viitisen vuotta sitten, ja siinäkin oli sattumoisin juuri Craig ja Clyde
(ja marsuja, tässä tosin lähinnä vain mainintana, mutta...) Nyt on kyllä taas pitkästä aikaa alkanut inspata sekin fandom (ja oon miettinyt, että pari ikivanhaa ficiäni voisin kirjoittaa uusiks ja valmiiks ja ehkä julkaistakin).
Koska South Parkin aikajana on mystinen, eikä ole tietoa, missä välissä Stripe #1 kuoli, oon soveltanut omaa
Tää nyt siis sijoittuu niin, että Betsykin on jo kuollut. (Ja tosiaan, Craigin ekasta marsusta on tässä ficissä kyse, sen takia juuri tuo viittauskin sen kuolemaan.)
Lähtökohta tähän ficiin on mahdollisesti tullut omasta elämästäni. Mulla on ollut marsuja lähes tauotta vuodesta 2005, ja sinä aikana on joutunut jokusen hyvästelemään (parin tuhkatkin mulla on juurikin puisessa uurnassa). Teksti kuitenkin eli omaa elämäänsä aika kiitettävästi heti alusta alkaen. Kun tämän aloitin, en edes ollut ihan varma, mihin suuntaan se lähtee
Otsikko on aika jännä, eihän se oo edes mikään varsinainen sana, ja sen merkitys on siksi jotain. Se kuitenkin kuulosti hauskalta, joten sopii tarpeeksi hyvin ¯\_(ツ)_/¯
SurunsiirtosympatiaaVaaleasta puusta tehty uurna oli pieni. Toisaalta pieniähän kaikki uurnat taisivat olla. Craig ei oikeastaan tiennyt, hänen ei ollut ennen tullut edes ajateltua asiaa. Mutta nyt hän piteli sylissään uurnaa, ja se oli pieni, ihan niin kuin oli ollut Stripekin, jonka tuhkat oli siihen uurnaan suljettu.
Craig oli kyllä tiennyt, että marsut eivät olleet kaikkein pitkäikäisimpiä lemmikkejä, vaikkakin ne elivät pidempään kuin esimerkiksi rotat ja hamsterit, mutta ei hän ollut varautunut siihen, että Stripe kuolisi niin nuorena. Ei se tosin ollut edes ollut luonnollinen kuolema, äidin syytähän se oikeastaan oli ollut, mutta…
Stripe oli poissa yhtä kaikki.
Craigin olo oli tyhjä mutta yllättävän tyyni. Ehkä hän ei ollut vielä täysin sisäistänyt sitä, että hänen rakas Stripensa oli enää pieni kasa tuhkaa puu-uurnassa. Ehkä lemmikin menetys iskisi häneen vasta myöhemmin. Hänen sormensa sivelivät puupintaa mietteliäänä, vaikka ei hän pohjimmiltaan ajatellut oikeastaan mitään.
Vaikka Craigia ei itkettänyt lainkaan, Clyde hänen vierellään tuntui jostain syystä parkuvan hänenkin puolestaan. Clyde oli aiemmin ilmoittanut tulleensa paikalle henkiseksi tueksi, mutta Craigista tuntui, kuten oli aina tuntunut, että heistä kahdesta Clyde oli se, joka tarvitsi enemmän tukea.
”Miksi
sä itket?” Craig kysyi vilkaisten vieressään istuvaa Clydea sivusilmällä.
”Miksi sä
et?” Clyde vastasi niiskaisten ja lopetti itkemisen hetkeksi. ”Sun… sun marsushan se oli.” Itku jatkui jälleen.
”En tiedä”, Craig kohautti olkiaan. ”Kyllä mä surullinen olen, mutta… ei vain itketä.”
”No mua itkettää. Aloin kuvitella sitä päivää, kun Rex lopulta kuolee. Mitä mä sitten teen!? Se oli meillä jo kun mä synnyin! Se on ollut aina osa mun elämää! En mä tiedä, millaista elämä on ilman sitä.”
”Se selviää sitten”, Craig sanoi, kun ei oikein tiennyt, mitä muutakaan sanoisi. ”Kyllä sä sitten tiedät.”
”Mutta entä jos mä en halua? Entä jos mä en halua kokea sitä enää…”
Kyyneleet alkoivat taas virrata Clyden silmäkulmista. Craigilta kesti muutama sekunti tajuta, mitä Clyde oli sanoillaan oikein tarkoittanut. Tämä oli jo menettänyt jonkun, joka oli ollut hänen elämässään aina.
Clyden äiti oli kuollut. Ja vaikka Clyde itkikin paljon ja usein, ja monesti muiden mielestä vähäpätöisistäkin asioista, Craig ei muistanut koskaan nähneensä Clyden itkevän edesmenneen äitinsä vuoksi, ei edes hautajaisissa.
”Hei Clyde, ei… ei mitään hätää”, Craig sanoi hämillään.
Ei hän ollut hyvä lohduttaja. Ei hän tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä tai sanoa, mitä Clyde haluaisi kuulla. Jos Clyde olisikin vaikka itkenyt elokuvan ylionnellista ja -tunteellista lopetusta tai auton tuulilasiin kuolleita kärpäsiä, hän olisi tyypilliseen tapaansa sanonut jotain, mikä ulkopuolisten korviin kuulostaisi suorastaan ilkeältä. Mutta eihän hän
tässä tilanteessa voinut sanoa Clydelle, että tämä oli itkupilli ja sen takia suorastaan nolo, ja että teippaisi tämän suun kiinni, jos itku ei muuten loppuisi. Ei hän kylmistä ja julmistakin sanoistaan huolimatta pahantahtoinen ollut.
Kömpelösti Craig laski kätensä Clyden olalle ja puristi sitä kevyesti. Tämä ulvahti ja heittäytyi päin Craigia, joka hämmentyi tilanteesta entisestään mutta ei peruuttanut pakoon. Clyde itki hänen rintakehäänsä vasten kädet tarrautuneina hänen paitaansa. Stripen uurna painoi hänen reisiään vasten.
Itkevän Clyden näkeminen ja kuuleminen sai Craigin voimaan pahoin. Se ei johtunut siitä, että hänen mielestään Clyde olisi nyt ollut nolo, säälittävä tai typerä, ei. Hän ei tosin osannut selittää, mikä siinä kaikessa teki hänelle niin pahaa. Ei hän normaalisti reagoinut Clyden vollotukseen niin, joskin nyt tällä oli normaalia painavampi syy itkeä.
Oliko se sympatiaa?”Ei mitään hätää”, Craig sanoi uudelleen ja empien kietoi kätensä ystävänsä ympärille. Hän taputteli tätä kömpelösti selkään. ”I-itke vaan.”
Craig ei tuntenut enää oloaan tyhjäksi. Nyt hänen sisuskalunsa olivat kuin täyttyneet jollain niin kamalalla ja vastenmielisellä, ja se jokin tuntui suorastaan tukehduttavan hänet. Kurkkua kuristi, silmissä poltteli, ja sydän oli kuin sadan kilon möhkäle hänen rinnassaan. Hän todella voi pahoin. Hän oli päällepäin tyyni enää vain Clyden takia.
Kumpikaan heistä ei tiennyt, kauanko he siinä oikein istuivat, Craigin sängyllä huonoissa asennoissa mitään sanomatta. Hiljaisuuden rikkoi vain Clyden itku. Vollotus kuitenkin lopulta laantui ensin hiljaiseksi nyyhkytykseksi ja sitten enää satunnaiseksi niiskutukseksi. Kun Clyde viimein suoristautui ja päästi irti Craigin paidasta, hänen poskensa olivat kyyneleistä juovikkaat ja silmät punoittivat, mutta hänen olonsa oli harvinaisen kevyt ja mieli kirkas.
”Anteeksi…” hän mumisi. ”Sun ei tarvi edes sanoa. Mä tiedän kyllä, että mä itken liikaa.”
”Ei sun tarvitse pyytää anteeksi.”
Craigin ääni kuulosti Clyden korviin oudolta, jotenkin tukkoiselta, tukahdutetulta. Hän katsoi Craigia kummissaan kulmat kurtussa.
”Itkekö
sä?” hän kysyi uskomatta sitä oikein itsekään. Hän yritti tavoittaa Craigin katseen, mutta tämä itsepäisesti käänsi päänsä toiseen suuntaan. Craig puristi Stripen uurnaa käsissään.
”En.”
”Itkethän.”
”No en!”
”No kyllähän itket.”
”Mä
en itke!”
He tiesivät kumpikin Craigin valehtelevan.
