Kirjoittaja Aihe: Maze Runner: Miksi kaivata jotain sellaista, mitä ei ehkä olekaan? S, Chuck & Newt  (Luettu 2223 kertaa)

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Ficin nimi: Miksi kaivata jotain sellaista, mitä ei ehkä olekaan?
Kirjoittaja: Subbe93
Fandom: Maze Runner
Genre: Angst
Ikäraja: S
Päähenkilö: Chuck & Newt
Summary: Chuckilla on ikävä elämää, josta ei muista mitään.
Vastuunvapaus: Hahmot ja paikka kuuluvat James Dashnerille.
Haaste: Kirjoitusterttu, Slice of Life -terttu
A/N: Inspiraationa tähän ficiin toimii Pave Maijasen Ikävä laulu, joka jotenkin sopi hyvin Maze Runneriin ja Chuckiin. Toki, miksei muihinkin Aukiolaisiin.



Miksi kaivata jotain sellaista, mitä ei ehkä olekaan?

Noin kaksitoistavuotias, pieni, hieman pyöreähkö poika tunsi itsensä onnettomaksi. Yksinäiseksi ja onnettomaksi. Hänelle oli sanottu, että niin kaikki olivat aluksi tunteneet, kun olivat Aukiolle saapuneet, mutta Chuck ei tiennyt, uskoiko siihen. Kaikki tuntuivat tulevan niin hyvin toimeen toistensa kanssa. Kaikki muut pojat tuntuivat siltä, kuin heitä ei lainkaan vaivaisi olla Aukiolla, kuin ketään heistä ei vaivaisi se, etteivät he muistaneet mitään ennen Aukiolle tuloaan.
      Chuck tiesi, että jotkut olivat olleet täällä jo kaksi vuotta. Alby, Newt, Minho ja muut ensimmäiset tulijat olivat varmasti jo tottuneet siihen, etteivät he muistaneet. He olivat kai oppineet vuosien saatossa unohtamaan unohdetun menneisyyden ja alkaneet keskittyä vain nykyhetkeen, siihen, että he pärjäisivät Aukiolla ja löytäisivät tien Labyrintistä ulos. Ja muut? Ehkä he piilottivat mietteensä ulkokuoren alle.
      Mutta silti… Olikohan kellään muulla Aukiolaisella ikävä jotain, jota eivät muistaneet?
      Chuckilla oli. Hän oli miettinyt viime päivien aikana muistoja, jotka oli menettänyt. Hän oli miettinyt, miten oli päätynyt Aukiolle, ketä heidät oli lähettänyt. Ja mikä tärkeintä, miksi?
      Ja ennen kaikkea, millainen elämä hänellä oli ollut ennen tätä kaikkea.
      Poika puri huultaan tuijottaessaan surullisena lautastaan, jolle Paistinpannu oli annostellut hänen ruokansa. Hän oli miettinyt, millaista elämää oli elänyt ennen Aukiolle tuloaan. Oliko hän käynyt koulua? Oliko hänellä ollut paljon ystäviä, vai oliko hän ollut kotopuolessakin kovin yksinäinen?
      Entä perhe? Vanhemmat?
      Se sai Chuckin entistä surullisemmaksi. Olikohan hänellä vanhemmat jossain tuolla Labyrintin muurien takana? Maailmassa, josta hän ei muistanut juuri mitään? Miksi hänen vanhempansa olivat antaneet hänen lähteä Aukiolle?
      Tai ehkä hänet oli riistetty vanhempiensa luota. Kuka nyt haluaisi lapselleen tällaisen kohtalon? Chuck ei halunnut uskoa, että hänen vanhempansa olisivat halunneet. Ehkä hänet oli joskus kaapattu hänen vanhemmiltaan. Ehkä, juuri tälläkin hetkellä, hänen vanhempansa olivat toivottomia, kaipasivat lastaan, tekivät kaikkensa löytääkseen. Mahtaisivatko he koskaan löytää häntä täältä?
      Poika sulki silmänsä ja yritti. Hän pinnisteli kaikkensa saadakseen mieleensä edes pienen kuvajaisen vanhemmistaan tai edes pienen todisteen siitä, että hänellä oli ollut elämä ennen Aukiota. Jopa kuva ystävistä tai pieni muistutus jostain muistosta…
      Mitään ei irronnut. Oli vain mustaa, tyhjiä kasvoja.
      Chuck avasi silmänsä ja tuijotti jälleen lautastaan. Hän ei muistanut mitään vanhemmistaan. Kuka tiesi, vaikka he olisivatkin lähettäneet hänet tänne tarkoituksella tai jotain.
      Mutta mistä hän sen tietäisi? Kuka tiesi, ehkä hänen vanhempansa olivat rakastaneet häntä. Tuntui lämpimältä ajatella, että joku oli pitänyt häntä rakastavasti sylissä, pitänyt huolen, ettei hänelle sattuisi mitään, ja jos sattuikin, niin joku auttaisi hänet aina ylös ja kannustaisi jatkmaan. Tuntui lohdulliselta ajatella, että jossain tuolla hänen isänsä tekisi kaikkensa löytääkseen syyllisen, joka oli riistänyt häneltä pojan. Tuntui paremmalta, vaikkakin surulliselta, kun ajatteli, että hänen äitinsä olisi onneton ja itkisi rutistaessaan poikansa lempipehmolelua sylissään. 
       Hetkellisesti Chuck tunsi pientä lohtua ja lämpöä ajatellessaan, että jossain oli joku, joka kaipasi häntä. Hän tunsi olonsa hieman paremmaksi ajatellessaan, että joku rakasti häntä. Se tuntui hitusen kamalalta ajatella, että joku itkisi hänen vuokseen, mutta niin hänkin itki menetetyn elämänsä perään. Oli jotenkin lohdullista ajatella, että hänellä olisi vanhemmat, jotka etsisivät häntä. Tekisivät kaikkensa löytääkseen.
      Mutta… Mitä, jos hän olisikin ollut orpo ennen Aukiolle tuloaan?
      ”Hei, tulokas!” Poika nosti juuri katseensa nähdäkseen, miten vaaleahiuksinen poika ontui hänen luokseen. ”Tauko on ohi. Aika palata töihin, eikös niin?”
      Chuck ei vastannut Newtille. Sen sijaan hän vilkaisi koskematonta lautastaan ennen kuin meni ja vei sen takaisin Kotipesän keittiölle. Hän huomasi, että oli jälleen viimeisiä ruokailun lopettajia. Sitten hän palasi takaisin ulos Newtin luokse, seisahtuen tuon eteen ja odottaen, että vanhempi poika johdattaisi hänet takaisin puutarhaan, jossa hän oli tänään kokeillut onneaan. Mutta sen sijaan Newt tutkaili häntä pitkään katseellaan.
      ”Kaikki okei, Chuckie?”
      Poika laski katseensa, mietti hetken, kertoisiko hän todellakin, mikä hänen mieltään vaivasi. Tuskin Newtiä kiinnostaisi. Hän siis päätti nyökätä.
      Newt ei sanonut hetkeen mitään. ”Jos niin sanot”, vanhempi poika sanoi lopulta ja lähti edeltä johdattamaan Chuckia määränpäätä kohti. ”Olet vain ollut tänään kovin hiljainen. Ei sinun tapaistasi, tulokas.”
      Chuck nosti katseensa ja tuijotti Newtin selkää. Hän taisteli mielessään pitkän aikaa, pitäisikö hänen kuitenkin puhua, kertoa, mikä hänen mieltään vaivasi. Chuck kyllä tiesi ärsyttävänsä monia poika Aukiolla, mutta ehkä Newt olisi niitä harvoja, joka kuuntelisi ja auttaisi… Ehkä…
      ”Hei Newt”, Chuck aloitti lopulta seuratessaan ontuvan pojan askelia. ”Saanko kysyä jotain?”
      ”Kysyit jo, piru vie”, Newt naurahti. ”Mutta saat kysyä.”
      Nuorempi poika mietti hetken ennen kuin kysyi: ”Kaipaatko sinä ikinä elämääsi ennen Aukiota? Tiedäthän, ystäviäsi, vanhempiasi, sukulaisiasi, ehk-”
      Newt pysähtyi niin äkisti, että Chuck törmäsi vanhemman pojan selkää vasten. Nopeasti hän astui askeleen taaksepäin ja nosti katseensa vanhempaan poikaan. Newt oli laskenut katseensa maahan.
      ”Kerrohan, tulokas… Muistatko heitä?”
      ”Mitä?”
      Newt kääntyi puoliksi viimeisimmän tulokkaan puoleen, kasvoillaan pohtiva ilme. ”Muistatko heitä? Ystäviäsi? Perhettäsi?”
      Chuck tuijotti Newtiä silmiin. Hän puri huultaan surun ja kaipuun vallatessa hänen sisimpänsä. Hän pudisti päätään.
      Nyt vanhempi poika kääntyi kokonaan Chuckin puoleen. ”Kuulehan, Chuckie”, hän aloitti lopulta. Yllättävän lempeästi. ”Kaikki me ollaan joskus oltu tulokkaita. Jokainen meistä on pohtinut noita juttuja, miettinyt, miksi ollaan täällä, miksi meiltä on viety muistot ja niin edelleen.” Hän piti pienen tauon ennen kuin jatkoi: ”Mutta sillä ei ole väliä. Ei enää.”
      Se sai Chuckin olon entistä kurjemmaksi. Miten niin sillä ei olisi enää väliä?
      ”Muistot eivät palaa, eivät ainakaan vielä ole”, Newt jatkoi. ”Ei ole entistä elämää. Kaikki, mitä meillä on, on tässä ja nyt. Tällä hetkellä meillä on toisemme: Me olemme toistemme perhe, me olemme toistemme ystäviä. Kaikki, mikä merkitsee nyt, on se, että pidämme huolta, että selviämme täällä huomiseen sillä aikaa, kun juoksijat etsivät ulospääsyä.” Vaaleahiuksinen poika katsoi Chuckia silmiin päättäväisesti. ”Se on se, mikä merkitsee nyt eniten. Tajusitko?”
      Nuorempi poika laski hitaasti katseensa. Lopulta hän nyökkäsi hitaasti. Kyllä hän tajusi.
      Newt pörrötti hänen hiuksiaan. ”Hienoa, tulokas. Mennään.”
      ”Mutta… Mutta etkö… etkö usko, että jossain tuolla, Labyrintin toisella puolella, vanhempasi odottavat sinua kotiin?” Chuck kysyi nopeasti, kun Newt oli jo kääntynyt jatkaakseen matkaa. ”Etkö usko, että he kaipaavat sinua, miettivät, missä olet tai… tai mitä sinulle on tapahtunut?”
      ”Helvetti, Chuckie”, Newt aloitti, laskien hetkeksi katseensa maahan ennen kuin kääntyi uudelleen puoliksi tulokkaan puoleen. ”Miksi kaivata jotain sellaista, mitä ei ehkä olekaan?”
      Chuck avasi suunsa, sulki sen, yritti uudelleen, mutta sanoja ei tullut. Hänellä ei ollut vastausta.
      ”Sitähän minäkin”, Newt sanoi. ”Ja nyt, tulokas, palaamme työmaallesi.” Ja poika jatkoi matkaansa. Nuorempi poika tuijotti Newtin perään ennen kuin laski katseensa ja lähti laahustamaan ontuvan pojan jälkiä pitkin.
      Totuus oli, että Newtin sanoissa oli järkeä. Miksi kaivata jotain, jota ei ehkä olekaan?

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 390
  • Lunnikuningatar
Vastaus: Ihminen on vain sellainen olento, että haaveilee ja kaipaa. Se on jotenkin meille lajityypillistä käytöstä, ja osaltaan toki selittää senkin, miksi uusia keksintöjä keksitään tai luovaa työtä tehdään: jotta voidaan rakentaa sellaisiakin asioita, joita ei vielä ole. Kaipaamiseen liittyy kykymme unelmoida ja toivoa, ja ne ovat molemmat hyvin tärkeitä.

Tässä ficissä kaipaamisen konteksti on toki erilainen, koska siihen liittyy tuo unohtaminen, mutta uskon silti, että osaa sokkelossa asuvista pojista juuri ajatus kotiinpaluusta - vaikkeivät he mitään oikeasta kodista muistakaan - saattoi auttaa elämään kaiken kauhean läpi. Toisaalta merkitystä toki pystyi etsimään myös siitä, että yritti päästä pois Labyrintistä, tai vaikkapa siitä, että heillä oli toinen toisensa. Paljon vaihtoehtoja.

Oli mukavaa palata hetkeksi tämän fandomin pariin ja pohtia näitä kysymyksiä, joten kiitos paljon kokemuksesta. :)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

Subbe93

  • ***
  • Viestejä: 424
    • Aamusta yöhön... -blogi
Oih, kiitoksia kommentista (vaikkakin näin myöhään ^^')! On todella mukavaa huomata, että tämäkin on löytynyt Finin kätköistä, ja tulipa itsekin muistinvirkistykseksi luettua, mitä on joskus tullut kirjoitelleeksi. Tuli kieltämättä itsellekin mukava paluu Maze Runnerien maailmaan, siitä kun on aikaa, kun olen lukenut kirjat ja katsonut elokuvat...

Kiitos <3

"Zero is where everything starts!
Nothing would ever be born if we didn't depart from there...
Nothing would ever be achieved!"

- Shinichi Kudo (Gosho Aoyama)