A/N: Haa innostuin jatkamaan tätä! Vähän tuosta edellisen osan näkki-teemasta innostuneena, vaikka sinänsä tämä ei sijoitu tuon edellisen osan jälkeen. Tämän voi oikeastaan katsoa sijoittuvan joko ennen tai jälkeen edellisen osan. Osallistuu haasteeseen Originaalikiipeily sanalla yksinäisyys.'
Savusaunan ensimmäiset löylyt iskivät kirpeät löylyt vasten korvia siitäkin huolimatta, että Lieke oli heittänyt savulöylyt jo kahdesti. Lieke päätti olla välittämättä ja nosti jalkansa kuumalle puukaiteelle nojatakseen varovasti selkänojaa vasten. Selkänoja poltteli liinasta huolimatta, joten Lieke joutui totuttelemaan hetken ennen kuin uskaltautui painamaan selkänsä kunnolla vasten selkänojaa. Oma hengitys tuntui jo viileältä suussa, kun löylyt olivat niin kirpeät, mutta siitä huolimatta Lieke hengitti savunhajuista ilmaa syvään. Vaikka savu ei tietenkään ollut terveellistä, sen hajussa oli jotain nautinnollista. Lähes jokasunnuntaiset savusaunahetket olivat kauan kaivattuja rentoutushetkiä, varsinkin kun saattoi taikoa vihdan lyömään rauhallisesti selkää.
Lieke piirteli huomaamattaan reitensä päällä helmeilevistä kastehelmistä kuvioita – oikeastaan merkkejä. Neliö, kaksi viivaa sen läpi ja kolmas haahuilemaan kahden ensimmäisen yläpuolelle ja vasta siirtyi selästä jaloille.
Lieke hengähti tyytyväisesti ja käänsi katseensa noesta mustaan kattoon, joka juuri hänen yläpuolellaan tihkui mustaa pihkaa. Se pihka oli ollut siinä varmasti kauemmin kuin Lieke oli ollut elossa, vaikka se yhä näytti märältä. Lieke nosti kätensä kuumaan yläilmaan ja kosketti pihkanpäätä sormellaan. Se oli täysin kiinteä ja sormeen se jätti mustan nokijäljen.
Lieke piirsi silmät ummessa löylykauhan varteen yhden ensimmäisistä merkeistä, jonka hän oli nuorena noitana oppinut ja löylykauha viskasi lisää vettä kiukaan kuumille kiville. Kiuas sihisi ja Lieke sihisi takaisin. Hänestä oli hauska kuvitella, että hän keskusteli kiukaan kanssa. Se oli yksi hänen ”höpsötyksistään”, niin oli äiti eläessään joskus kauan sitten tavannut sanoa.
Lieke piirsi merkin kauhaan vielä kerran. Löylyt iskeytyivät niin kuumasti vasten ihoa, että ihokarvat nousivat pystyyn. Kuumuus kutitteli yön aikana syntyneitä itikanpistoja – hän oli unohtanut uusia itikankarkotusloitsut mökissään – mutta löylyjen pakottava kuumuus tuntui silti enemmän rentouttavalta kuin ikävältä. Kohta Lieke oli kuitenkin ollut saunassa niin kauan, että keho alkoi tuntua veltolta.
Lieke kapusi alas lauteilta ja suuntasi järveen. Itikat parveilivat rannassa sankoin joukoin, joten Lieke pulahti järveen nopeasti. Vesi tuntui mukavan viileältä ja värisytti löylyjen värisyttämää ihoa. Aurinkoinen päivä olikin kääntynyt jo pilviseksi illaksi ja lämpötila laskenut sen myötä. Talvennoita tosin eroa ei juuri huomannut. Lieke uiskenteli kuitenkin viitisenkymmentä metriä sukeltaakseen saunomisen alussa päähän hieromansa shampoot pois hiuksista. Lieke toisti tämän rutiinin – kirpeät löylyt ja pulahduksen – vielä kaksi kertaa, kunnes huomasi, ettei ollut järvessä yksin.
Vesi ylsi näkin lanteisiin asti, minkä takia se näytti seisovan vedessä, vaikka se oli syvemmällä kuin Lieke itse. Sillä oli vaalea iho, joka oli kuultava kuin kuunvalo, ja pitkät vaaleat hiukset, jotka jotenkin näyttivät hehkuvan aavistuksen sinistä. Niiden alta vilkkuivat kauniit pyöreät rinnat ja kun se kallisteli päätään uteliaasti – viattoman näköisenä – hiustenpäät toiselta puolelta vajosivat veteen ja toiselta puolelta hiukset liikahtivat sen verran, että hiusten välistä vilkkui vaaleanpunainen nänni.
”Sinä olet kaunis”, näkki kehui heleällä äänellä ja käänteli yhä ujosti pehmeitä ja siroja kasvojaan.
”Vai niin”, Lieke sanoi katsellessaan näkkiä kauhoessaan paikallaan rauhallisesti.
Näkki hymyili hurmaavaa hymyä täydellisillä huulillaan, jotka olivat samaa sävyä hiusten takaa pilkottavien nännien kanssa, ja räpytteli suuria sinisiä silmiään. ”Tule tänne minun luokseni”, näkki pyysi ja ojensi siroa kättään Liekeä kohti.
Noitana Lieka ei pelännyt näkkejä ja hän tiesi, miten niistä päästiin eroon, mutta oli hänen myönnettävä, että niitä oli mukava katsella. Jopa niin paljon, että häntä hieman houkutti tarttua näkin käteen.
”En taida”, Lieke totesi.
Näkin otsa kurtistui ja vaaleat kulmat kääntyivät murheelliseen asentoon. ”Enkö ole tarpeeksi nätti?”
”Olet oikein nätti, näkki.”
Näkki lipui aavistuksen lähemmäs ja käänsi päätään nyt toiseen suuntaan, paljastaen toisen nännin. Näkki hymyili. ”Sinä olet noita. Se tuoksuu sinusta. Talven noita”, näkki lausui heleällä äänellä, lähes laulaen. ”Tule minun luokseni, niin pidetään hauskaa. En minä voi tehdä sinulle pahaa.”
Lieke katseli yhä näkin lähestymistä, vaikka alkoi lipua takaperin kohti rantaa. ”Niin, et voikaan, kunhan pidän pääni”, Lieke tuumi, vaikka häntä houkuttikin yhä enemmän koskettaa näkin iho, jota vasten hänen omasta liikkeestään aiheutuvat pienet aallot iskivät. Eihän tämä ollut ensikerta, kun hän näkkiin törmäsi, mutta ensi kerta aikuiselämässä. Hänen varpaansa koskettivat nyt limaisia kiviä, joista yhden hän puristi varpaidensa väliin ja nosti vaivihkaa kohti kättään veden alla.
”Sinä teet minut kovin surulliseksi”, näkki valitti suuria silmiään räpytellen. ”Voi, minä olen niin kovin yksinäinen”, se sanoi ja heilautti hiuksiaan taakse niin, että kuultavat rinnat paljastuivat kokonaan. Nyt kun se alkoi olla jo lähellä Liekeä, se painui veteen vyötäisiä myöten.
”Niin, uskon sen”, Lieke totesi katseen levätessä näkissä.
”Sinäkin olet yksinäinen. Se haisee sinusta”, näkki lauloi yhä lähemmäs lipuessaan.
”Pidän yksinolosta.”
”Erakotkin ovat yksinäisiä joskus.”
”Niin”, Lieke totesi huomaamattaan puristaen kiveä kädessään. Näkki oli nyt vain metrin päässä. Kun se ojensi kättään Liekettä kohti ja sen liikkeen aiheuttamat pienet aallot osuivat Liekeen solisluuhun, Lieke nosti kiven viimein veden alta ja viskasi sen taaksensa rantaan.
”Näkki maalle, minä veteen”, hän sanoi, saaden näkin sähähtämään vihaisesti ja paljastamaan terävät hampaansa. Se liukui maalle vasten tahtoaan silmien hehkuessa vihasta punaisina. Lieke suoritti vielä vedestä käsin näkinkarkotusloitsun, jotta tuo näkki ei voisi koskaan astua varpaallaan sen järven vesiin.
Näkki vaikersi ja katosi tummaksi savupilveksi, jota Lieke jäi huokaisten tuijottamaan. Hän piti yksinolosta, mutta kieltämättä hän oli joskus yksinäinen. Ehkä syy oli siinä, ettei hän kovin usein tavannut ihmisiä, joista piti. Noitia oli täälläpäin harvakseltaan ja taiattomat olivat yleensä ennakkoluuloisia tai vain kiinnostuneita siitä, mitä hän saattoi heidän hyväkseen tehdä. Ehkä Lieke keskusteli kiukaankin kanssa siksi, ettei hänellä juuri ollut ihmispuhekumppaneita.
”Jaa, että vieläkö sinä täällä uiskentelet?”
Lieke säpsähti ja kohotti katseensa rannalle saapuvaan harmaapartaiseen vanhaan mieheen, jonka sauna tämä oikeasti oli. Liekellä ei ollut hajuakaan kuinka kauan hän oli jäänyt tuijottelemaan jälkiä näkistä, joita ilmassa ei enää näkynyt.
”Vielä. Menetin ajantajun”, Lieke pahoitteli ja alkoi ottamaan askelia kohti rantaa. ”Ei tässä kauaa enää mene. Käyn vielä nopealla pesulla ja häivyn.”
”Yhä täällä toisten omaisuutta hyväksikäytetään”, Solka moitti kävellessään, mutta heilautti kättään sen merkiksi, ettei moinen oikeasti haitannut. Käsivarren päällä tällä oli kulunut pyyhe, joka ehkä oli joskus ollut valkoinen ja kädessä tietäjänsauva, jonka päähän oli loitsittu kuunvaloa, jota ilman Solka ei suostunut peseytymään. Kuunvalo kuulemma piti rypyt poissa – vaikka jutun ironia oli siinä, että Solkan naama oli ryppyjä täynnä.
”Minähän sitä saunaa lämmittelinkin koko päivän”, Lieke huomautti.
”Kun vaatimalla vaadit.”
Niin, koska Solka oli jo vanha mies, eikä tämän kunto oikein sallisi raskaiden penkkien siirtelyä, puiden kantoa ja hormien suojien kiinnittelyä. Solka vain ei suostunut myöntämään, että oli tullut vanhaksi.
”Näkki hidasti.”
Solka pysähtyi viimein muutaman askeleen päästä pukuhuoneen ovesta ja vilkaisi Liekeä, joka oli pysähtynyt veteen sillä tavalla, että rinnat olivat juuri veden alla. Ei hän ollut kehonsa suhteen häveliäs, eikä Solkakaan varsinaisesti ollut omansa suhteen, mutta sen jälkeen, kun Lieke oli kasvanut aikuiseksi, olivat he alkaneet saunoa erikseen. Solka oli muodostunut Liekelle jonkinlaiseksi isähahmoksi, Lieken saavuttua Turvavaaraan yhdeksänvuotiaana orpona. Heidän ensitapaamisensa oli näin jälkeenpäin mietittynä aika hupaisa, sillä Lieke oli harhaillut pitkin maita ja mantuja viikkoja tietämättä mitä tehdä, kun olikin maailmassa yhtäkkiä yksin ja osunut sitten eräänä aamuna Solkan aamupuuronuotiolle. Solka oli vilkaissut varsin kärsineen näköistä pikkutyttöä yhden katseen verran ja sanonut, että tuvan kaapista löytyisi toinen kulho ja lusikka.
Sen jälkeen Lieke oli ilmestynyt joka aamu puurolle nuotion ääreen.
Vaikka naperona Lieke oli ihmetellyt miksi Solka ei paljoa puhellut tai hakeutunut ihmisseuraan, aikuistuttuaan Lieke oli alkanut kaivata enemmän yksinoloa. Vaikka lapsena Lieke oli yrittänyt kaikin voimin takertua yrmeään Solkaan, joka ei paljon rakkautta jaellut, oli hän aina pärjännyt hyvin yksikseenkin. Lieken äiti, tulennoita, oli pienestä pitäen opettanut hänelle selviytymistaitoja, mistä Lieke oli kiitollinen. He olivat aina äidin kanssa siirtyneet paikasta toiseen, eikä Lieke ollut ehtinyt juurtua minnekään. Ainoa varmuus, jota hänen elämässään oli äidin lisäksi ollut, oli Lieken varma tahto siitä, ettei hän jatkaisi äitinsä jalanjälkiä tulen suhteen, vaan sitoisi itsensä talveen.
Äidin kuoleman jälkeen oli tuntunut luonnolliselta, että Lieke jatkaisi päämäärätöntä vaellustaan. Sitä hän oli tehnyt siitä asti, kun oli oppinut kävelemään. Yksin se oli tuntunut pelottavalta ja raskaalta, mutta ei hän muutakaan osannut tehdä. Solka yllättyi harvoin, mutta kun Lieke oli kertonut Solkalle mistä oli liikkeelle yksin lähtenyt, oli Solka katsonut häntä hämmästyneesti. Harvoinpa yhdeksänvuotiaat taivalsivat yksinään satoja kilometriä, vaikka noidan kasvatuksen olisivatkin saaneet.
”Mitäs sinä näkille?” Solka tuumi kulmat kurtussa ääntään korottaen sen merkiksi, että oli kysynyt saman kysymyksen jo kerran Lieken sitä muisteluiltaan tiedostamatta.
”Mitäkö? Pyysin loitsuin lähtemään, tietysti”, Lieke naurahti. Mitä muutakaan näkille olisi tehnyt?
Solka hymähti ja kohotti tuuheita, harmaita kulmiaan sen merkiksi niin kuin Lieke ei olisi ihan kaikkea kertonut.
”Mitä minä muka olisin sille tehnyt?” Lieke tokaisi mieleensä putkahtaneen aatteen Solkan reaktion takia.
”Jaa, mitä tosiaan”, Solka tuumi kulmaansa taas kohottaen. Solka osasi kohottaa oikeaa kulmaansa hämmästyttävän ylös toisen värähtämättä. ”Eikö houkuttanut lähteä näkin matkaan?”
”Olen selvinnyt näkeistä ennenkin”, Lieke sanoi mahdollisimman itsevarmalla äänensävyllä.
”Lapsena näkin lumo ei ole sama. Et ole lapsi enää.”
Lieke tuhahti. ”Typerä on oltava, jos näkkiin ihastuu.”
”Mutta inhimillinen.”
Lieke risti kätensä veden alla. ”Oletko itse ihastunut näkkeihin?”
”Totta kai. Useasti. Mutta tyhmä en ole”, Solka totesi ja suuntasi pukuhuoneeseen. ”Tules nyt pois järvestä niin minäkin pääsen”, hän huikkasi sulkiessaan oven.
Lieke seisoskeli järvessä vielä hetken aikaa tuijottaen kohtaa, johon näkki oli hajonnut. Minne mahtoivat näkit joutua, kun ne oli loitsittu pois? Kai ne etsivät toisen järven ja sitten toisen, jos heidät sieltä häädettiin.
Ihan niin kuin Liekekin oli tehnyt. Lieke hymähti noustessaan hitaasti vedestä ja puristi vettä pois hiuksistaan rantaan johtaville kiville, jotka oli upotettu maahan laatantapaisiksi. Hän katseli vanhaa ja nokista saunaa ja tunsi kiitollisuutta siitä, että täältä häntä ei ollut vielä häädetty pois.