Ficin nimi: Lohikäärmerokko
Kirjoittaja: Odo
Genre: Angst
Paritus: Harry/Draco
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Vakavan (velhomaailman) sairauden kuvaamista
Vastuunvapaus: Row omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, en saa rahaa.
A/N: Jep, H/D-haaste senkun vaan inspaa. Ficissä mainittu lohikäärmerokko sai alkunsa tulirokosta, mutta tämä on vain paljon pahempi velhomaailman versio siitä. Otsikkona se ei oikein toimi, mutta en oikein muutakaan keksinyt, joka ei spoilaisi tarinaa.
Haasteet: Harry/Draco - kaikkien aikojen paritus
Lohikäärmerokko
Oli jo myöhä ja parantajat pyysivät Harrya poistumaan, vierailu aika oli päättynyt monta tuntia sitten. Vastahakoisesti Harry päästi irti Dracon kädestä ja jätti nukkuvan poikaystävänsä makaamaan sairaalasänkyyn.
”Tulen taas huomenna”, Harry sanoi voimattomasti parantajalle, joka nyökkäsi. Harry tunsi surua ja kipua poikaystävänsä puolesta. Kaikki oli mennyt hyvin ja he olivat alkaneet uskoa parempaan huomiseen. Sota oli ohi ja he olivat löytäneet toisensa ensin epäröiden ja hiljalleen muodostaen luottamuksen, joka oli muuttunut rakkaudeksi. Harry muisteli lohduttaakseen itseään Dracon käsivarsia ympärillään, mansikan makuisia suudelmia ja yhteisiä öitä.
Ilma oli viileä ja hento tuuli heilutti Harryn hiuksia, kun miehen katse harhaili tähtitaivaalla. Katulamppujen heikko valo valaisi hänen tietään, kun hän kulki kohti heidän yhteistä kotiaan. Taloa, jonka he olivat ostaneet yhdessä vasta vuosi sitten. Niin paljon kaunista oli katoamassa ja Harry pidätteli kyyneleitä, jotka hänen tahtomattaan nousivat silmänurkkiin, kun epätoivo hiipi sydämeen.
Draco oli sairastunut lohikäärmerokkoon aivan yllättäen. He eivät olleet koskaan ajatelleet, että jokin sairaus saattaisi ajaa heidän erilleen ja Harry pelkäsi joka päivä pahinta – kuolemaa, joka saattaisi viedä häneltä Dracon lopullisesti. Lohikäärmerokko oli harvinainen sairaus ja sen saattoi sairastaa vain kerran elämässään, eikä suurin osa joutunut koskaan kokemaan sitä. Jos Draco selviäisi se tauti ei voisi enää koskaan koetella heitä, mutta toivoa oli jäljellä enää vähän. Draco oli maannut sängyssä viikkoja ja rakkulat etsivät tiensä kasvoista koko kehoon peittäen niin kauniin ja vaalean ihon irvokkuudellaan. Dracolle oli noussut kova kuume, eikä se tahtonut hellittää, vaikka parantajat tekivät kaikkensa Dracon hyväksi. Joinain päivinä Dracon oli vaikea hengittää kurkkukivun vuoksi, mutta rohdot pystyivät sentään helpottamaan hänen hengenahdistuksiaan.
Harry aukaisi ulko-oven vapisivin käsin ja hänen katseensa harhaili tyhjässä kodissa. Ilman Dracoa sieltä tuntui puuttuvan jotakin ja Harrysta hänen askeleidensa äänet jäivät kaikumaan huoneisiin. Harry ei ollut nukkunut moneen yöhön, joten hän vaipui nopeasti levottamaan ja katkonaiseen uneen.
~
Seuraavana päivänä Harry kuiskasi ääneen rukousta, vaikka ei ollut koskaan aiemmin rukoillut. Hän ei kestänyt katsoa Dracoa, joka kouristeli kuumeen otteessa. Yli neljäkymmentä astetta parantajat olivat kertoneet ja se huolestutti Harrya. Kuumeesta oli tullut hengenvaarallinen, eikä Draco ollut kunnossa – hän oli heikko, kuihtunut ja hänen kasvoiltaan oli hävinnyt toivo paremmasta huomisesta. Kyynelpisarat kimaltelivat Dracon silmäripsistä ja Harry ei ymmärtänyt, miksi hänen huomionsa kiinnittyi niin pieniin yksityiskohtiin, kun kauhea kokonaisuus avartui hänen edessään. Parantajat loitsivat vielä muutaman loitsun ja jäivät sen jälkeen mykkinä seuraamaan tilannetta, eikä Harry kyennyt muuhun kuin odottamaan heidän kanssaan.
Kouristelu lakkasi ja Draco vaipui syvään uneen, jonka aikana hänen hengityksensä oli katkonaista ja heikkoa. Harry oli purrut huulensa vereslihalle ja hän maistoi raudanmaun suussaan. Häntä ahdisti, kun hän ei voinut tehdä mitään rakkaansa hyväksi. Takkatulen ääressä vietetyistä illoista tuntui olevan ikuisuus ja Harry muisti vain vaivoin Dracon pehmeän hymyn, joka oli saanut aina hänet tuntemaan olonsa paremmaksi. Harry yritti hymyillä varovasti, mutta se ei onnistunut. Hänen hymyllään ei ollut parantavaa vaikutusta, eikä hän edes kyennyt kaartamaan huuliaan lohduttavaan ilmeeseen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet harmaiksi ja kertoivat pahasta olosta, kuten mustat varjot vihreiden silmien alla.
~
Harry ei päästänyt irti Dracon veltosta kädestä, jonka ympärille oli sormensa puristanut. Kyyneleet valuivat valtoimenaan Harryn poskilla ja hänen huuliensa välistä kantautui vaikerrus, joka sai parantajatkin tuntemaat surua ja syvää myötätuntoa pariskuntaa kohtaan.
Draco oli kuollut yöllä yksin, kun Harry ei ollut hänen rinnallaan. Se mursi Harryn, joka oli Dracon ansiosta noussut sodan jälkeen jaloilleen ja löytänyt onnen. Kaikki oli lopullisesti ohi ja hän kirosi maailmaa, joka oli vienyt häneltä jotain niin tärkeää kuin Draco. Harry olisi antanut oman elämänsä, mitä tahansa, jos olisi voinut pelastaa Dracon, mutta nyt se oli myöhäistä – ja se olisi ollut mahdotonta, muuten hän olisi tehnyt sen jo aikoja sitten.
Viimeisinä hetkinään Draco oli pyytänyt parantajia kertomaan Harrylle lohdutuksen sanoja. Kuinka Harry oli pelastanut hänet pahalta ja miten paljon hän rakasti Harrya. Se sai Harryn tuntemaan olonsa vain entistä kurjemmaksi, sillä aivan lopuksi Draco oli pyytänyt Harrya jatkamaan elämäänsä ilman häntä ja löytämään jälleeen onnellisuuden.
Harry päästi irti Dracon kädestä ja katsoi Dracoa vielä viimeisen kerran tuntien loputonta surua. Hän ei halunnut luopua vielä, mutta oli aika viedä Dracon ruumis pois, eikä Harry voisi seurata häntä. Parantajat saattoivat Harryn toiseen huoneeseen rauhoittumaan ja antoivat taikajuomaa, joka rentouttaisi. Se ei auttanut Harrya jaksamaan kokemaansa tuskaa, mutta hän kykeni ensimmäistä kertaa hengittämään rauhallisesti sen jälkeen, kun oli kuullut Dracon kohtalosta.
Päästyään kotiin Harry murtui kokonaan ja päivien ajan hän makasi sängyssä pystymättä tekemään mitään. Hänen mieleensä hiipi ajatus, että hän seurasi Dracoa. He saisivat olla taas yhdessä, mutta hänen oli kunnioitettava Dracon viimeistä toivetta ja jatkettava elämäänsä.
~
Hautajaiset olivat kauneimmat, joissa Harry oli koskaan ollut. Hän ei peitellyt tunteitaan ja monet kävivät osoittamassa hänelle surunvalittelunsa, vaikka läheskään kaikki eivät olleet tienneet heidän suhteestaan. Harryn ystävät seisoivat hänen rinnallaan aina hautajaisten loppuun asti tukien ja lausuen lohduttavia lauseita, joihin Harry yritti tarttua kuin pelastusrenkaaseen.
Kaikkien muiden poistuttua Harry seisoi edelleen hautakummun äärellä katse naulittuna hautakiveen ja sen koristeellisiin kaiverruksiin. Ystävien tuki oli ollut Harrylle hautajaisissa välttämätöntä, mutta nyt hän oli haikealla tavalla iloinen siitä, että sai olla yksin – ei, hän ei ollut yksin vaan jollain tavalla yhdessä Dracon kanssa. He eivät nähneet toisiaan, eikä Harry voinut enää halata Dracoa päästämättä irti, mutta jotenkin Harry tunsi Dracon läsnäolon ja hänen sydämeltään katosi osa siitä taakasta, joka oli painanut häntä kasaan.
Harryn lähtiessä haudalta hän lupasi Dracolle, että toteuttaisi hänen viimeisen toiveensa. Se oli ainoa asia, jonka Harry saattoi enää tehdä poikaystävänsä hyväksi, jonka oli menettänyt aivan liian nopeasti ja yllättäen.
Viimeiset hyvästit kuiskattuaan Harry lähti kävelemään pois haudalta ja loi katseen tähtitaivaaseen muistellen aikaa, kun kaikki oli ollut hyvin.
