Title: Suudelma sinetöi lupauksen
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Pirates of the Caribbean
Pairing: Jack Sparrow/Will Turner (taustalla myös Elizabeth Swann/Will Turner)
Genre: Jonkin sortin hurt/comfort (ja jotain mistä en itsekään tiedä)
Rating: K-11
Disclaimer: En omista pienenpientäkään osaa alkuperäisistä elokuvista tai niihin kuuluvista asioista. Kirjoittaminen on tapahtunut, kuten aina, ilman minkäänlaisia korvauksia yhtään keneltäkään.
Summary: ”Gibbs hankkii meille miehet, ja huomenna seilaamme Helmen ja tyttösi perään. Mutta nyt” – hän ojensi yhden rommipullon Willille – ”nyt voimme vain odottaa, ja miksi tehdä niin murjottaen ja kuivin suin?”A/N: Juhannustaikaa
Angelinalle, koska eikös vaan se heitto tästä parituksesta saanut heti jonkin ajatuksen liikkeelle mun pään sisällä 🙈🙈En kyl nyt tiiä miten nätisti tämä asettuu vastaamaan muita toiveitasi, mutta sain niistä kuitenkin lisäinspistä. Toivottavasti tämä ilahduttaa!
Oli aika jännä korkata ficimielessä itselle uusi fandom. Samaan aikaan tuli mietittyä, miksi en oo niin ennen tehnyt. Oon rakastanut PotC-leffoja (sitä alkuperäistä trilogiaa) aika lailla siitä asti kun eka julkaistiin, mutta en oo tosiaan ennen siitä mitään kirjoittanut enkä oo varma olenko ficcejäkään lukenut! Se on ollut mulle ehkä enempi niitä teoksia, joissa lähdemateriaali on ollut mulle tarpeeksi. Joka tapauksessa pieni vaihtelu oli ihan virkistävää, vaikkakin aika haastavaa. Tulipahan samalla myös
vallattua fandom haastetta varten.
Tämän ficin ajattelin tapahtuvan ekan leffan aikoihin silloin, kun Jack ja Will matkaavat Tortugaan hankkimaan itselleen miehistöä, jotta voivat lähteä etsimään Mustaa Helmeä.
Suudelma sinetöi lupauksenTortuga.
Että miten Will inhosikin koko paikkaa! Hän ei tuntenut sinne mitään vetoa ja olikin siksi suostunut tulemaan Jackin mukaan ainoastaan miehistöä hankkimaan, jotta he voisivat mahdollisimman pian lähteä Mustan Helmen perään ja pelastaa Elizabethin. Sen sijaan Jack näyttikin haluavan vain viettää kaiken liikenevän ajan turhankin rattoisasti merirosvotuttaviensa seurassa juopotellen ja juoruten, ilotyttöjen liehakoidessa ympärillä. Alkuun Will oli kuuliaisesti kulkenut Jackin perässä mutta lopulta lähtenytkin pois ovet paukkuen, kun oli saanut tarpeekseen humalaisista, mekastavista lainsuojattomista, rommin ja suoranaisen saastan lemusta sekä sinnikkäästi lähentelevistä huorista. Sellaiset eivät kuuluneet heidän suunnitelmaansa.
Helvetin Jack Sparrow, helvetin merirosvot, ja helvetin Tortuga! Will olisi mieluummin kuluttanut aikaa vaikka oikeiden kilpikonnien kanssa kuin siinä niiden mukaan nimetyssä läävässä, jota jotkut merirosvosatamaksikin nimittivät.
Will asteli rivakasti eteenpäin vaikkei tiennyt lainkaan, minne oli suuntaamassa. Hän antoi kiukkunsa johdattaa itsensä satama-alueen ulkopuolelle, josta hän löysi vähän matkan päästä pienen kaistaleen kallion suojaamaa rantaa. Vasta vesiraja sai hänet pysähtymään, jolloin hän viimein veti syvään henkeä ja alkoi käydä läpi tilannettaan ja mahdollisuuksiaan. Niin paljon kuin Jack häntä sillä hetkellä ärsyttikin, ja vaikka hän miten halusikin heittää tämän laiturilta alas mereen heti tilaisuuden koittaessa, totuus oli, että hän tarvitsi tätä Mustan Helmen ja Elizabethin löytämiseen. Ei riittäisi, että hän pestaisi miehistön omine nokkineen, mikä ei tosin sekään ollut kovin realistinen suunnitelma. Niissä piireissä Jack tunnettiin hyvin, ja varmasti moni olisi valmis purjehtimaan saman purjeen alla tämän kanssa, mutta hän täytenä muukalaisena ei taatusti saisi houkuteltua ketään mukaansa, ei ainakaan ilman sellaisia summia kultaa, jollaisia hän ei mitenkään voisi kanniskella mukanaan.
Kaikki oli siis loppupeleissä Jackin varassa.
Hemmetti.Will perääntyi hietikolla sen verran, ettei hänen tarvitsisi pelätä meriveden kastelevan edes saappaiden kärkiä, ja lysähti istumaan. Hän tuijotti hämärtyvään horisonttiin, kuunteli kauempaa kantautuvaa juottoloiden ja ilotalojen meteliä ja mietti, missä vaiheessa olisi sopiva hetki palata ja tivata Jackilta, joko heillä oli miehistö.
Pitkään Will ei ehtinyt asiaa pohtia, kun kuuli takaansa askeleita ja lasipullojen kilahtelua toisiaan vasten. Hän käänsi päänsä äänen suuntaan, eikä tiennyt, mitä mieltä oli siitä, että tulija oli Jack. No, ainakaan nyt hänen ei tarvitsisi raahata tätä kapakasta väkisin mukaansa.
”Mitä sinä tänne oikein karkasit?” Jack kysyi rommipullot kourissa kilisten. ”Tuolla” – hän heilautti kättään jonnekin taaksensa – ”kaikki kiinnostava tapahtuu.”
”Juopottelu ja kapakkatappelut eivät minua kiinnosta”, Will tokaisi. ”Eivätkä ne ole se syy, miksi ylipäätään tulimme tänne Tortugaan. Meidän piti hankkia itsellemme
miehistö, ja sen sijaan sinä ryypit rommia tuttaviesi seurassa kuin olisit hakemassa täältä ainoastaan krapulaa!”
”Miehistöasia on jo hoidossa”, Jack ilmoitti ja istahti – tai pikemminkin rojahti – Willin viereen hiekalle. ”Gibbs hankkii meille miehet, ja huomenna seilaamme Helmen ja tyttösi perään. Mutta nyt” – hän ojensi yhden rommipullon Willille – ”nyt voimme vain odottaa, ja miksi tehdä niin murjottaen ja kuivin suin?”
Will ei alkuun ottanut vastaan Jackin hänelle tarjoamaa pulloa. Tämä oli kuitenkin sinnikäs, ja lopulta hän nappasi rommin itselleen vain saadakseen tämän lopettamaan.
”Ei Helmi meiltä karkaa”, Jack sanoi sitten, kun Will istui hievahtamatta hämärään horisonttiin tuijottaen eikä avannut rommipulloaan. ”Kuten ei se neitosikaan.”
”Mistä sinä sen muka tiedät?” Will puuskahti.
”Kunhan tiedän.”
Jack vilkuili vähän väliä toisen suuntaan, kuin odottaen, että tämä lopulta ottaisi edes hörpyn rommistaan. Hänen ehkä hieman kömpelötkin lohdutusyritykset tuntuivat jäävän tältä täysin huomaamatta, mutta hän ei aikonut vielä luovuttaa.
”Toin sen rommin juotavaksi”, hän huomautti ottaen kulauksen yhdestä jo aiemmin avaamastaan pullosta.
Will ojensi Jackilta saamaansa pulloa takaisin. ”No siinä”, hän sanoi. ”Sen kun juot.”
”Yksin ei ole kiva juoda, poikaseni”, Jack ilmoitti ja vain kilisti omaa pulloaan Willin kädessä roikkuvaa vasten. ”Ottaisit sinäkin, niin piristyisit ehkä vähän. Vai onko suunnitelmasi todella murjottaa aamun asti?”
”Ehkä onkin”, Will tokaisi.
”Huono suunnitelma sellainen. No, eipä se kyllä yllätä kun on sinusta kyse…”
”Mitä tuon muka on tarkoitus meinata!?”
”Sitä, että pienessä humalassa on mukavampi odottaa aamua. Luota minuun.”
Jackiin luottaminen oli melkoisen riskialtista, mutta toisaalta, hän joutui tekemään jo niin joka tapauksessa. Heillä kuitenkin oli yhteinen määränpää. Niinpä Will loppujen lopuksi päättikin antaa periksi ja avasi rommipullonsa korkin ottaen väkevää juomaa pitkän kulauksen. Se poltti hänen kurkussaan mutta antoi hetkeksi muutakin ajateltavaa kuin huomisen epätoivoisen odottamisen ja pahimman pelkäämisen. Se varmasti oli ollutkin ajatus Jackin ehdotuksen taustalla.
Rommiryypyt nousivat tottumattoman Willin päähän nopeasti. Niin Jack oli alun perin arvellutkin, mutta hänelle tuli yllätyksenä se, miten humalatila tähän vaikutti. Hän oli odottanut, että Willistä tulisi alkoholin myötä iloisempi ja rennompi, mutta pian hänelle selvisikin, ettei rommi huuhtonutkaan tämän huolia sivuun vaan sittenkin vain vahvisti niitä. Hiljainen jurotus muuttui pikkuhiljaa loppumattomaksi Elizabethin perään parkumiseksi, jollaista Jack ei olisi viitsinyt sen erityisemmin kuunnella.
Elizabeth-parka, yksin merirosvojen vankina! Ties mitä julmuuksia hän joutuu kokemaan! ”En voi odottaa aamuun!” Will huudahti yhtäkkiä, kun oli aikansa sydäntään avannut, ja ponkaisi ylös seisomaan. ”Minä vaikka uin hänen luokseen!”
”Äppäppäp, äläpäs hoppuile”, Jack sanoi ja nousi kiireesti hänkin jaloilleen. Vaikka hän olikin määrällisesti juonut rommia enemmän kuin Will, hänen sietokykynsä sille oli huomattavasti suurempi, ja siksi hän kykeni ajattelemaan vielä melko järkevästi. ”Kyllä sinä laivan tarvitset pelastusretkellesi. Ja miehistön. Ja milloin ne saat?” hän tarrasi Willin paidasta, ettei tämä vain oikeasti marssisi suoraa päätä mereen.
”A-aamulla”, tämä mokelsi.
”Juuri niin, aamulla”, Jack vahvisti. ”Joten nyt istahdat minun kanssa tänne odottamaan, vai haluatko palata kapakkaan?”
”Ei kapakkaa. Liikaa melua. Haisee.”
”No niin kyllä tekee”, Jackinkin oli myönnettävä.
He istahtivat takaisin hiekalle. Will veti jalkansa lähemmäs kehoaan ja laski käsivartensa niiden päälle. Hän otti huikan rommistaan ja alkoi yskiä, kun nielaisi viimeiset pisarat henkitorveensa.
”Tukehtua ei saa”, Jack käski ja hakkasi kädellään Willin selkää. Tämä yski niin että ihan tärisi. Rommipullo tipahti käsistä maahan, ja vaikka yskä viimeinen laantui, tärinä ei lakannut. ”Voi perskuta”, Jack manasi tajutessaan, että Will oli alkanut itkeä.
”Mitä jos emme ehdi ajoissa!?” Will kysyi nikotuksensa lomassa. ”Mitä jos Elizabeth on pahasti loukkaantunut, taitaitai jo kuollut, tai…”
”Noh, noh”, Jack yritti rauhoitella. Hyvin kömpelösti hän laski kätensä toisen yläselälle ja taputti sitä verkkaisesti. ”Kyllä me ehdimme ajoissa, usko pois. Elizabethilla ei ole mitään hätää.”
”Lupaatko?”
Jack ei ensin vastannut mitään Willille, sillä tämä oli yllättäen kääntynytkin halaamaan häntä ja ripustanut kätensä hänen kaulaansa tavalla, jota hän olisi voinut odottaa Scarlettilta, Giselleltä tai keneltä tahansa muulta naiselta – ei Williltä. Hän ei kuitenkaan edes hätkähtänyt tekoa vaan jatkoi tämän selän taputtelua ja lohdutusyritystään.
”Lupaan.”
Ja hän aidosti aikoi pitää lupauksensa ja tehdä kaikkensa sen eteen. Eikä hän tekisi niin vain itsensä puolesta, vaikka hänellä oli omat itsekkäätkin syynsä lähteä Mustan Helmen perään, vaan myös Elizabethin ja ennen kaikkea Willin takia. Hän ei kestänyt edes kuvitella, miten pahasti Will murtuisi, jos he epäonnistuisivat pyrkimyksissään, kun jo pelkkä rommin vahvistama huoli sai tämän vollottamaan Elizabethin perään kuin teuraaksi joutuvan sian ja melkein juoksemaan mereenkin.
”Lupaathan varmasti?”
Will nosti päänsä Jackin olalta ja tuijotti tätä ruskeilla, kyynelistä kiiltävillä silmillään intensiivisemmin kuin kukaan muu koskaan aiemmin. Jackista tuntui, että se katse suurin piirtein lävisti hänen sielunsa. Hän tunsi huojennusta siitä, että vakaasti aikoi pitää antamansa lupauksen, sillä oli varma, että sellaisen katseen omistavalle ihmiselle valehtelemisesta joutuisi Helvetissä pahempaan kärsimykseen kuin edes vuosia kestäneestä merirosvoamisesta ja tuhon kylvämisestä.
”Lupaan. Varmasti.”
Helpotus näytti ihan pyyhkäisevän yli Willin silmien, jotka sitten piiloutuivat sulkeutuvien silmäluomien taakse. Ne eivät ehtineet edes aueta, kun Will nojautui vielä lähemmäs Jackia ja painoi huulensa voimalla tämän omia vasten. Toisin kuin aikaisempi kaulaan ripustautuminen, suudelma sai Jackin hätkähtämään, mutta hän ei yrittänyt pyristellä siitä pois. Ei hän ehkä normaalitilanteessa olisi suudellut miestä takaisin, vaikka olikin omalla tavallaan alkanut Williin kiintyä, mutta rommi pehmitti mieltä ja höllensi huulia monessakin mielessä. Niinpä hän vastasikin aloitteeseen, mikä tuntui innostavan Williä vain entisestään ja syventävän suudelmaa.
Se oli hyvin erilainen suudelma kuin yksikään aikaisempi Jackin elämässä. Siinä ei ollut oikeastaan himoa tai suuria romanttisia tunteita, lähinnä vain lohtua ja rohkaisua, turvaakin. Se myös ikään kuin vahvisti, sinetöi Jackin antaman lupauksen, että he todellakin onnistuisivat tavoitteessaan ja kaikki tulisi olemaan hyvin.
Lopulta Will vetäytyi irti suudelmasta ja perääntyi hieman. Jack huomasi toivovansa, että se hetki olisi kestänyt vielä edes hetken kauemmin. Willin huulet hänen omiaan vasten olivat tuntuneet niin mukavan pehmeiltä ja lämpimiltä verrattuna lasiseen pullonsuuhun, johon hän oletti jatkossa joutuvansa tyytymään. Onneksi edes rommi sentään aina pehmensi aivoja ja lämmitti sisintä.
”Kiitos”, Will vastasi vaimeasti. Hän poimi vierestään hiekalta lasipullon, jonka pohjalla oli vielä tilkkanen rommia, ja joi sen yhdellä kulauksella. Pullon tyhjennyttyä kokonaan hän irrotti otteensa siitä ja ojensi vapautuneen kätensä Jackille. ”Kättä päälle”, hän sanoi. ”Antamasi lupauksen sinetiksi.”
Jack oli ehtinyt jo ajatella, että heidän aikaisempi suudelmansa oli jo sinetöinyt lupauksen, mutta hän tarttui kiinni Willin ojentamaan käteen. Jos tämä nyt vielä sellaisen muodollisuuden halusi, hän voisi sen varsin hyvin tälle antaa.
Willin ote Jackin kädestä tiukentui hetkessä, ja hän kiskaisi heidät lähemmäs toisiaan. Jack olisi ennemmin olettanut Willin ripustautuvan hänen kaulaansa uudestaan, mutta sen sijaan tämä painoikin heidän huulensa toistamiseen vasten toisiaan, määrätietoisesti ja kiihkeästi.
Ehkä se oli pelkkää humalaa, pelkkää huoleen ja epätoivoon haettua turvaa, ehkä
se oli viimeinen sinetti annetulle lupaukselle. Jack ei välittänyt siitä, mitä se viime kädessä sitten olikaan. Hän nautti Willistä huokuvasta lämmöstä ja rommin mausta huulillaan, sen hetken hiljaisuudesta ja pysähtyneisyydestä. Pian koittaisi huominen ja he lähtisivät Gibbsin hankkiman miehistön kanssa Mustan Helmen perään ja pelastamaan Elizabethia, mutta nyt vielä sen illan verran ei ollut mitään muuta kuin hiljainen ranta ja he kaksi, kasa rommipulloja sekä annetun lupauksen sinetit.
Siitä olisi hyvä jatkaa aamulla eteenpäin.
