Nimi: Hiljaisuus illuusioita
Kirjoittaja: Ruskapoika
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Harry/Ron
Genre: Drama, Romance, miniAngst,
Haaste(et): Spurttiraapale II (Pe 10.12 & La 11.12), Slash10, Raapalehtinen
Vastuuvapaus: En valitettavasti omista ketään hahmoista, vaan he kaikki kuuluu muun Potterversumin kanssa jumalaiselle ihmiselle nimeltä J.K. Rowling. Minä ainoastaan leikin ja omistan juonen.
A/N: Äh, jotenkin vallannut tää pimeys hieman semmosen olon, ettei jaksais mitään kirjottaa ja niin jäi näinkin myöhäseks nääkin spurttiraapaleet. Häpeän itteeni. Miten voi myöhästyä näin paljon parin raapaleen kanssa! No tässä ne kuitenkin on. Vihdoin ja viimein
Tää on kyllä hieman väärin, koska tästä ihan oikeasti piti tulla Ron/Dracoa, eikä mitään Harry/Ronia! Miten tää nyt näin meni? Oon hämmentyny! No, toivottavasti kuitenkin jollekin kelepaa
Hiljaisuus illuusioita
1.
(150 sanaa)Hän halusi koskea, muttei koskaan sanonut sitä ääneen. Ei uskaltanut, kehdannut. Hän seurasi hymyillen sivusta, kuinka Ron nauroi, puhui ja ihaili maailmaa. Kertoi joskus lapsuutensa kolttosia, kuinka Molly oli osasta suuttunut, osasta raivostunut. Hän kuunteli hymyillen, toivoen, että olisi voinut olla niissä kaikissa mukana.
Hän olisi halunnut vain suudella jokaista pisamaa toisen poskipäillä, vetää verhot ikkunan eteen ja piiloutua tunniksi tai pariksi – olla vain kahden kesken ja nauttia hiljaisuudesta.
Joskus hän vain katseli Ronin kauniin sinisiä silmiä tai hieman raollaan olevia huulia. Unohti pulpetin karkeuden kankaan luodessa pehmentämä illuusio, joka lopulta rikottiin hymy huulilla. Hän kirjoitti muistiinpanot tunneilta, mutta asiat oli silti kiedottu hienoiseen sumuun, jonka lävitse ei pystynyt muistamaan.
Harry valvoi pitkään, esittäen toisinaan ensin nukkuvaa, että pystyi vain katselemaan Ronin rauhallisesti kohoilevaa rintakehää tai vain huokaillessaan kaihoisasti, kun Ronin kasvoille ilmestyi hymyn kare ja muutenkin unen raukeat kasvot hehkuivat onnellisuutta. Hän toivoi kuollakseen, että saisi tietää mitä toinen ajatteli.
2.
(100 sanaa)Ron tuntee katseet ihollaan, mutta jättää ne syrjään, omaan arvoonsa, tyhjiksi, lausumattomiksi sanoiksi –
mitä ne olivatkin. Eihän Harry koskaan sanonut hänelle mitään sen suuntaista, joten miksi avata suutaan ja kertoa toiselle, ettei voinut vastata tunteisiin. Hän rakasti Harrya, mutta ystävänä. Se ei ollut sen enempää, eikä vähempää.
Hän ei halunnut rikkoa oikeasti haurasta ystäväänsä sanoillaan, vaan pitää tämän ehjänä. Ron jätti huomioimatta hieman liian pitkät kosketukset, halaukset, liian lähellä kävelemisen.
Sormenpäät paloivat leikkiessä kynttilällä ja sulaneella steariinilla, mutta sillä oli vain liian hauskaa tehdä erilaisia lauseita pöydän pinnalle. Joku niistä valittaisi, mutta hän sai Harryn hymyilemään, itsensä hetkeksi unohtamaan ystävänsä tunteet. Hetken aikaa se vain oli helpompi niin.