Epidemioiden aika ei ole ohi | K-11 | Avaruusangstia höystettynä romatiikalla

[Alice Katarina]

Author: Alice Katarina
Title: Epidemioiden aika ei ole ohi Ylioppilaskoe otsikko syksy 09
Rating: K-11
Warnings: Ei ole
Summary: Muutamia vuosia sitten Amerikan suurkaupungeissa alkoi levitä rutto, jonka kaltaista ihmiskunta ei ollut koskaan kohdannut. Sen levittäjäksi epäiltiin resistenttejä sairaalabakteereita, ja lääkkeitä kehitettiin kilvan. Olin silloin juuri suorittanut astronautin koulutukseni loppuun.

A/N: Tämä on minun joululahjani teille aivan kaikille, mutta varsinkin Piipelle, nannulle ja ilkulle, sekä kaikille muille Mysticin tagin mursuille. Tiedätte kyllä jos ansaitsette omistuksen! Hyvää joulua mursut! Ja lisäksi idea kuuluu eräälle ystävälleni, kyllä juuri sinulle. Ja ei tämä ei liity millään tavalla jouluun, eikä edes ole mitenkään iloinen teksti. Mutta mitäs me pienistä, kun ei nekään meistä.

Epidemioiden aika ei ole ohi

Katson alhaalla näkyvää maapalloa: valot ovat sammuneet. Ei enää ole ketään, joka niitä pitäisi päällä tai vaihtaisi palaneet lamput uusiin. Vielä kymmenen vuotta sitten maapallo oli Linnunradan loistavin planeetta, joka ei nukkunut koskaan. Nyt se on vaipunut iki-uneen, josta tuskin tulisi koskaan heräämään.

Muutamia vuosia sitten Amerikan suurkaupungeissa alkoi levitä rutto, jonka kaltaista ihmiskunta ei ollut koskaan kohdannut. Sen levittäjäksi epäiltiin resistenttejä sairaalabakteereita, ja lääkkeitä kehitettiin kilvan. Olin silloin juuri suorittanut astronautin koulutukseni loppuun.

Kuitenkaan mikään antibiootti tai muu lääke ei onnistunut parantamaan ihmisiä taudin levitessä yhä laajemmalle ja laajemmalle. Kun Yhdysvaltojen presidentti vaimoineen sairastui ja lopulta myös kuoli, pelko levisi kulovalkean tavalla ympäri maailmaa. Myös minä pelkäsin silloin.

Sairastuneet kuolivat poikkeuksetta muutama viikko taudin oireiden ilmestymisestä. Heidän ihonsa oli polttavan kuuma, taudin edetessä puhkesi rakkuloita, ja lopulta kuume poltti ihmisen hengiltä. Oma isäni sairastui tautiin ensimmäisten joukossa. Heti ymmärrettyään oireensa isä tappoi itsensä – hän ei halunnut taudin määräävän itseään.

Kun yhä enemmän ja enemmän ihmisiä kuoli eikä kukaan osannut tehdä mitään tilanteen parantamiseksi, päätettiin lähettää mahdollisimman paljon ihmisiä avaruuteen. Toiveena oli, että voisimme palata, kun epidemia olisi ohi. Ryhmät pyrittiin pitämään pieninä, jotta mahdollisen taudin leviäminen olisi helppo pysäyttää.

Itse olin onnekas päästessäni 23. avaruuteen lähetettävään ryhmään. Yhteensä ryhmiä oli viitisenkymmentä ja lähteviä ihmisiä noin 500. Meidän määränpäämme oli Kuun eteläinen puoli. Kuuhun lähetettiin yhteensä neljä retkikuntaa, koska uskottiin bakteerin leviävän kosketuksen avulla, jolloin mitään vaaraa ei tulisi olemaan jos pysyisimme erossa toisistamme.

Pian ilmeni, että ainakin seitsemässä retkikunnassa oli puhjennut tautitapauksia. Silloin tutustuin paremmin Ianiin. Ian oli reilun kolmenkymmenen. Hänen perheestään kukaan ei ollut sairastunut, mutta hän oli joutunut jättämään heidät kaikki Maahan. Ian ymmärsi minua ja kuunteli.

Välillä tuntui kuin voisimme unohtaa koko sairauden. Kaikki miljoonat kuolleet. Kaikki menettämämme ihmiset. Uusia sairastapauksia ei ilmennyt ja elämä tasoittui lähes normaalin veroiseksi. 11 kuukautta lähtömme jälkeen ensimmäiset retkikunnat lähetettiin takaisin Maahan – se oli kuitenkin virhe.

Kaikki kymmenen retkikunnan jäsenet sairastuivat ja kuolivat, vaikka eivät löytäneet ainuttakaan elossa olevaa ihmistä. Tämän jälkeen paluuta on yritetty muutaman kerran uudelleen ja aina päätös on ollut täysin sama. Ihmiskunta on kutistunut pariinsataan avaruudessa piilottelevaan ihmiseen.

Nyt olemme olleet täällä niin kauan, että toivo palaamisesta on täysin kuollut. Ehkä joskus tuhansien, miljoonien vuosien kuluttua maapallolla on taas ihmisten kaltaisia yksilöitä. Joitakuita, jotka rakastavat ja vihaavat täydellä sydämellään. Tekevät huonoja päätöksiä ja yrittävät parantaa kaiken. Tuhoavat ja rakentavat.

Käännyn katsomaan viereeni ilmestynyttä miestä: lähes olkapäille yltävät hiukset on selvästi vedetty sykerölle niskaan ja silmissä loistaa tuttu pilke. Ian kietoo kätensä ympärilleni ja rutistaa minut vasten itseään. Hänen kasvoistaan näkee, että jokin on pahasti pielessä.

”Evelyn, happivarastot ovat ehtyneet. Happi ei riitä enää edes vuorokaudeksi. Olen pahoillani”, miehen ääni kuuluu mikrofonista hieman jäljessä hänen suunsa liikkeistä.

”Me olemme tienneet sen jo kauan.”

Ian kääntyy palatakseen alukselle, mutta kääntyy sitten takaisin ja vetää minut uudelleen syliinsä. Tunnen kuinka kyynel valuu poskelleni. Tartun hänen valkoisen hansikkaan verhoamaan käteensä ja askeleeni kuljettavat minua eteenpäin. Paikka, johon vien miehen ei ole millään lailla merkityksellinen muille. Mutta minulle se on tärkeä. Se on paikka, jossa niin monena iltana katsoimme väheneviä valoja ja haaveilimme.

Päästän irti miehen kädestä. Avaruuskypärän irrottaminen vie aikaa, mutta lopulta sen lukitus loksahtaa auki, ja nostan sen pois. Katsoin viimeisen kerran maapalloa, ja painan sitten huuleni miehen huulille. Lopussa on vain minä, hän ja pimeys.

[nannu]

Olet ihan mahtavan antelias näin joulunaikaan! Ikuisuus-versio, kalenteri ja nyt tämä Kiitokseksi yritän pitkästä aikaa kirjottaa sulle hiukan informatiivisemman kommentin.

Tarina ei ole ihan tyypillistä sua, kunnes lopussa melkeenpä on Liekö tällä sun salaisella ystävällä osuutta siihen, että jossain vaiheessa lukiessa tuli jo olo, että hetkonen onko tää AK:n teksti ollenkaan Ei paha asia kylläkään, sillä tykkäsin tästä aika paljon.

Olet selvästi miettinyt taustoja, kyse ei ole vain käsillä olevasta hetkestä. Ei vain ohikiitävän tunnelman kuvaamista, vaan tällä tarinalla on juuret.
Ihmiskunnan ja ihmisyyden tutkailu on hienoa. Ja tietty nurinkurisuus: reaalimaailmassahan avaruudessa vierailu on jotain mahtavaa ja voisi sanoa, että sen valloittaminen on jonkinlainen kollektiivinen haave tai haaste; tässä tarinassa taas ihmiset haaveilevat pääsystä takaisin maahan.

Hmm, okei, onhan tässä sulle tuttuja elementtejä: kauneutta, haikeutta, surua, suurta rakkautta... No niin paras lopettaa kommentti ennen kuin liikutun.

Keihin tuo repliikin "me" muuten viittaa?

[O_oka]

Aika surullinen fiilis jäi tästä :'< nyyhkis.

Teksti oli todella kuvailevaa, erittäin hyvin kirjoitettua. Melkein näin mielessäni kuolleen maapallon, pimeänä ja synkkänä liikkuen hiljaa pimeässä avaruudessa.. tekstistä välittyi sen omalla tapaa kaunis kuolema.

Vaikka ihmisten sukupuuttoon kuoleminen/massakuolema jonkin epidemian kautta onkin todella käytetty juttu, niin sait sen hyvin kuulostamaan ihan omalta jutulta taas. Ei siis mikään massateksti tämäkään

Tykkäsin kovasti ^^

[Rosmariini]

Hei ja onnea kommenttiarpajaisten voitosta!

Valikoin sinulta tämän vähän vanhemman tekstin, koska originaalit ovat herkkuani, ja tekstin synopsis veti puoleensa - erityisesti näin korona-aikaan. Ja todellakin toivon, että tämän nostoni myötä joku muukin löytää tämän helmen, koska tämä iski minuun tosi kovaa, ihan niin, että liikutuin lähes kyyneliin saakka!

Heti alkulause ja sitä seuraava kappale on todella mukaansatempaava ja vaikuttava: juuri tällä tapaa aloitetaan tarina oikein! Ja vaikka siitä mentiinkin sitten flashbackeihin, joista helposti tulee kuivia infodumppeja, nämä eivät tuntuneet siltä. Pidin tästä n. neljän lauseen kappalemitasta, joka toistui samanlaisena tekstin loppuun saakka: se ylläpiti tarinan rytmiä hienosti ja pilkkoi sen juuri sopivan mittaisiin pätkiin. Kaikki kappaleet olivat mielestäni hienoja omia tarinan sirpaleita, joista jokainen paljasti pienen, erillisen palasen palasen tätä kertomusta, kertomatta kuitenkaan liikaa tai liian vähän, ja edeten tuolta "globaalilta" tasolta sitten henkilökohtaiselle tasolle kertojan omaan elämään.

Ajatus ihmisten lähettämisestä avaruuteen tautia pakoon oli minusta mielenkiintoinen, ja kun mainitsit kokonaismäärän olevan vain viisisataa, tilanteen toivottomuus todella iski! Tauti on todella tuhonnut ihmiskunnan lähes totaalisesti, eikä avaruudessakaan olla turvassa sen vaikutuksilta. Tuo kohtaus, jossa ihmisiä lähetettiin maahan ja he kaikki kuolevat oli jotenkin erityisen vaikuttava nyt koronan aikaan, kun pohditaan rajoitusten purkamista ja tavalliseen elämään paluuta: pahimmassa tapauksessa turvallisuuteen tuudittautuminen ja hätiköinti voi johtaa juuri katastrofin uusiutumiseen, vaikka koronan tappavuus ei nyt ole lähelläkään tätä tautia.

Kertojan ja Ianin välinen suhde oli hieno pieni valonpilkahdus tämän pimeyden keskellä. Heitä vetää puoleensa selkeästi jaettu kipu ja menetys, mutta he osaavat kuitenkin rakentaa siitä iloa ja turvaa. Vaikka loppu tässä oli aivan lohduttoman surullinen ja koskettava, oli siinä myös pieni pilkahdus onnea: se, että he rakastavat toisiaan aina loppuun saakka ja valitsevat viime hetkilleen kauniin paikan jolla on heille molemmille merkitystä. Erityisesti loppulause maalasi erityisen upean ja koskettavan kuvan.

Hyviä lainauksia tässä tekstissä oli paljon, mutta suosikkini taisi olla seuraava, koska tähän vaan hienosti tiivistyi koko ihmiskunnan olemus:

Nyt olemme olleet täällä niin kauan, että toivo palaamisesta on täysin kuollut. Ehkä joskus tuhansien, miljoonien vuosien kuluttua maapallolla on taas ihmisten kaltaisia yksilöitä. Joitakuita, jotka rakastavat ja vihaavat täydellä sydämellään. Tekevät huonoja päätöksiä ja yrittävät parantaa kaiken. Tuhoavat ja rakentavat.

Paljon kiitoksia siis tästä tekstistä, vaikka tämä vanha onkin! Tämä jää varmasti mieleeni pidemmäksikin aikaa.

[Alice Katarina]

Kiitos nannu ja O_oka näin vuosien jälkeen! Kommenttinne lämmittivät mieltä silloin ja lämmittivät nytkin. 

Rosmariini, hauskaa, että päädyit näin vanhan tekstin pariin ja vielä piditkin. Itse näitä vanhempia tekstejä on aina vaikeampi lukea kuin uusia. Korona-aikaan tämä kyllä on varsin ajankohtainen valitettavasti. Onneksi ihan näin kamaliin tunnelmiin ei päädytäkään, vaikkeivat nämä rajoitukset kivoja ole olleetkaan. Ihanaa, että teksti onnistui koskettamaan ja tekemään jonkinlaisen vaikutuksen.