Doctor Who: Laiturinnokka (S) 4. Tohtori/Romana II, ficlet, turnajaissatoa

[jossujb]

Nimi: Laiturinnokka
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Doctor Who
Tyylilaji: draama & haikailu
Ikäraja: S
Paritus: 4. Tohtori/Romana II
Vastuunvapaus: Minä en omista mitään.
A/N: Inspiraationa Clause Monet maalaus Branch of the Seine Near Giverny.
Tämä osallistui vuoden ensimmäisiin Turnajaisiin. Jäi äänestyksessä puhtaasti nollille, mutta ajattelinpa, että julkaisen kuitenkin normiosatollakin 





Laiturinnokka


Veneessä, pitkin Seinen rantaa, meloi Tohtori veden halki. Aamutaivas oli valkoinen ja kylmä, mutta penkereet rannalla vihannoivat. Viileä valo toistui yhä viileämmistä syreeneistä. Romanalle tuli mieleen, että tämä olisi viimeinen kesä, vaikka se olikin vielä niin kesken.

Tohtori oli käärinyt hihansa ja heittänyt takkinsa, sekä pitkän kaulaliinansa pois. Romana alusti pitkästä villanyssäkästä itselleen muhkean tyynyn jolla levätä. Joki lepäsi peilityynenä, jos taivas olisi ollut sininen, olisi sekin siinnyt. Nyt kaikki oli niin valkoista. Talvena keskellä kesää.

”Mihin me olemme menossa?” Romana kysyi sormet laidan yli vedessä. Pilvien kuulto pään takaa heitti varjon Tohtorin kasvoille. Hän katsahti ylös ja hymyili.

”Jos nyt vielä vähän matkaa eteenpäin vain”, hän sanoi sillä tavalla veikeään tapaan, kuin hän aina. Kumma ilme. Miksi Romana edes viitsi aina kysyä kaiken sen jälkeen, vaikka tiesi, ettei hän koskaan vastannut penäämisiin suoraa? Tohtori oli aina ollut juuriaan myöten lapsellinen hullu, mutta ehkä Romana juuri nyt näki nyt vilahduksen hymykuoren taa.

Melkein seitsemänsataavuotta, lineaarisesti laskettuna, joten siitä puuttui ynnäykset ja kertaukset. Monenkirjava kaulaliina oli jäänyt jo naulakkoon, Tohtori pukeutui enää yksinomaa syksynväreihin. Kenties Romana ei alle kahdensadan ikäisenä oikein käsittänyt kokonaisuutta, mutta hän oli nuorena tyttönä kuullut uusiutumistaan odottavien vanhuksien sydämien odotuksen. Pum, pum, pum, pum Kuin airojen kolinaa vedessä. Hän tiesi järjellään Tohtorin soutavan pian laiturinnokkaan.

Ajanherran elämä, se ei seuraa kesää, vaikka silläkin on omat vuodenaikansa. Tohtorin syksy oli jo alkanut. Loppu kaikui vettä työntävistä airoista.

”Mmm. Eihän meillä ole mihinkään mikään kiire”, sanoi Romana. Miten voikin olla niin haikeaa, vaikkei hyvästejäkään ole vielä heitetty, eikä venettä rantaan nostettu. Vai johtuikohan tunne vain maalauksellisen kuulaasta aamukasteesta? Jos olisi ollut polttava kesäpäivä, niin olisiko hän ehtynyt harmitella loppuja ennen aikojaan?

Tohtori päästi airosta vahingossa irti. Se upposi saman tien valkoisen veden pinnan alle ja siitä mutaiseen pohjaan.

”Voihan Sylvi ja pannahinen!” hän kirosi ja näytti kaksi kertaa harkitsevan sen perään sukeltamista, mutta antoi sitten melodramaattisesti koko touhun olla, ” Äh, no olkoon!” hän toivotti puukalikan menojaan. Sinne se vain upposi, putosi yhtä nopeasti kivikalikka radiotornista. Romana nauroi ja kaivoi jostain villahuivin kätköistä paperisen pussukan.

”Haluaisitko kenties viinikumin?” hän kysyi ja Tohtori otti. Aivan kaikki asiat eivät hevin muutu.


 *

[zilah]

Oi että miten kaunis pikku ficletti! Tämä paritus on itselleni hieman oudompi, mutta ei se tahtia haitannut. Inspiraationa ollut taulu on ensinnäkin upea, ja sen kaikuja kyllä henki tässä tarinassa. Tunnelma oli rauhallisen haikea, mutta ei kuitenkaan surullinen. Jollakin tapaa tuo maalauksellisen kuulas aamukaste sopi tilanteeseen hienosti.

Kiitos tästä pikku tarinasta. Tulen juuri yövuorosta ja syön aamiaista. Tämä rauhoitti mielen sopivasti ja voi mennä vetämään unta palloon.

Hyvää yötä! <3


zilah

[Waulish]

Tervehdys Kommenttiarpajaisista, ja onnittelut voitosta! Doctor Who tuntui houkuttelevalta fandomvalinnalta tähän iltaan, ja tämän tekstin ytimekäs mutta mielenkiinnon herättävä nimi veti minua puoleensa, joten päätin tarttua tähän.

Ah ja voi - miten kaunista, aistikasta ja eläväistä kuvailua tämä ficlet on tulvillaan! Olen samaa mieltä zilahin kanssa siitä, että inspiraationa toiminut taulu todella välittyy tästä. Se välittyy paitsi ympäristökuvauksen, myös tunnelman kautta, ja kokonaisuus on minusta tosi harmoninen ja täyteläinen. Minua viehättää erityisesti se, miten lopun (tai ehkä muutoksen) fiilis tuntuu henkivän luonnostakin, vaikka kesä on vielä kesken. Kaikki muistuttaa siitä, että tämä olotila ja onni ei ole pysyvää, vaan muutos on vääjäämätön. Ajan herralla todella on omat vuodenaikansa ja oma elämänkiertonsa ja -kulkunsa.

Vai johtuikohan tunne vain maalauksellisen kuulaasta aamukasteesta? Jos olisi ollut polttava kesäpäivä, niin olisiko hän ehtynyt harmitella loppuja ennen aikojaan?

Tämä ajatuskulku puhuttelee minua erityisesti. Tunnistan itsessäni sellaisen ilmiön, että joskus vaikkapa tietty vuorokaudenaika tai säätila sävyttää omia ajatuksia tai tunteita.

Vääjäämättömyys ja haikeus välittyvät koskettavasti, mutta niiden lisäksi ammennan tästä tekstistä myös lohtua. Kenties se juontuu lopun kiireettömyydestä ja hetken huolettomuudesta - siitä, miten pudonnut airo saa jäädä sikseen ja villahuivin kätköistä löytyy viinikumeja. Siitä tulee sellainen levollinen hetkeen keskittymisen fiilis, ja on lohdullista myös ajatella, että jotkin asiat eivät muutostenkaan pyörteissä kuitenkaan muutu. ♥

Kiitos tästä haikeankauniista tarinasta, pidin paljon! -Walle