Ficin nimi: I'd lose it all for you
Kirjoittaja: Rosmariini
Ikäraja: K-11
Fandom: Dragon Age
Tyylilaji: angst, feeeels
Paritus: Anders/m!Hawke
Haaste: Ime kappale tyhjiin (Kappale:
White Lies - Time to Give)
Vastuuvapaus: Dragon Age-pelisarja kuuluu Biowarelle, en saa tästä rahaa vaan kirjoitan omaksi huvikseni.
Varoitukset: vihjaus itsetuhoisuuteen liittyen
Yhteenveto: Paetakseen Painajaisesta yhden on jäätävä taakse. Hawke on valmis menettämään kaiken Andersin vuoksi.
A/N: Ensimmäinen osa 5-osaisesta sarjastani
”White Lies”, joka on saanut nimensä samannimisen bändin mukaan. Osat on kaikki nimetty kappaleen
”Time to Give” lyriikoiden pohjalta. Käytän tässä seuraavia käännöksiä englanninkielisistä sanoista/nimistä: Templar = temppeliritari, Gray Warden = Harmaa vartija, Fade = Häive, Justice = Oikeus, Free Marches = Vapaasuot. Tämä pohjautuu tämänhetkisen DA-pelikertani maailman tilaan, jonka yksityiskohdat löytyy alla olevasta spoiler-tagista:
Origins: Warden oli male human noble warrior (Aedan Cousland), joka meni naimisiin Anoran kanssa ja oli romancessa Lelianan kanssa
DA2: Hawke oli male human mage (Arryn Hawke), joka oli templareiden puolella ja romancessa Andersin kanssa
DAI: Inquisitor on female elf mage (Azura Lavellan), joka oli maagien puolella ja romancessa Solasin kanssa.
I'd lose it all for you
Painajainen laskeutuu unen ylle kuin viitta.
Sen tuhannet raajat kurottavat maata kohti, peittäen alleen taivaalta lankeavan luonnottoman vihreän loisteen. Unennäkijöistä jokaiselle tuo näky on erilainen, sillä Painajainen ruokkii itseään unelmista, vääristää ne omien halujensa muotoon.
Hawkelle Painajainen ottaa valtaisan hämähäkin muodon. Lukemattomat silmät tarkkailevat häntä joka puolelta otuksen vartaloa, ja sen matala ääni jyrisee syvällä kallossa saakka. Se raapii korvakäytäviä ja kirskuttaa hampaita, ja kantaa mukanaan syvää
kylmää.*
En ikinä ehtinyt kertoa sinulle, miksi valitsin temppeliritarit.
Halusin kertoa sinulle siinä hetkessä, mutten osannut. Ehkä se johtui siitä, etten tiennyt vastausta siihen itsekään.
Minähän olin maagi. Petin omani.
Kenties osa minusta piti sitä oikeutettuna sen jälkeen, kun sinä petit minut. Käytit minua hyväksesi, ja minä rakastin sinua silti. En osannut päästää irti.
Seurasit minua särkyneen Kirkwallin halki. Taistelit rinnallani, vaikka Oikeus suonissasi poltteli ja huusi kaiken olevan väärin. Maageja. Me tapoimme maageja.
Hirsipuiden juurella suutelit minua viimeisen kerran.
”Minä rakastan sinua aina”, sinä sanoit.
Ja sinä rakastit.*
”Emme ikinä ehdi ajoissa!” kuuluu ääni Hawken takaa. Inkvisiittori. Haltianaisen punainen päälaki tulee esille mäen takaa. Haltiamaagi Solas pitelee Inkvisiittorin kättä. Heidän takanaan tulevat etsijä Cassandra ja Sera. Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä Alistair, Harmaan vartijan panssarissaan.
”Meidän on hidastettava sen kulkua jotenkin”, Alistair toteaa paljastaessaan miekkansa.
Samassa Hawke ymmärtää, mitä hänen on tehtävä. ”Menkää. Minä pidättelen sitä.”
*
He eivät koskaan hyväksyneet sinua.
Fenris oli katkera, kun valitsin sinut enkä häntä. Varric väitti tajuavansa, mutta kaikkien niiden hymyjen ja vitsien taakse kätkeytyi halveksuntaa. Tekopyhä Merrill näki sisälläsi demonin, vaikka hän oli itse käynyt kauppaa pahempien henkien kanssa. Aveline taas oli aina vihannut maageja, eikä Isabela välittänyt muista kuin itsestään.
Siksi he eivät pitäneet siitä, että lähdin Kirkwallista takiasi.
Minusta tuli taas pakolainen. Turvallinen kartano vaihtui nukkumapaikkaan paljaan taivaan alla. Tukevat illalliset laihoihin luonnon rippeisiin. Vapaasoiden talvi oli kylmä ja luonto vihamielinen.
Mutta en voinut jäädä Kirkwalliin. Joka paikka minne katsoin, muistutti minua siitä, mitä meillä oli ennen. Tuo puoli sängystä, jolla nukuit yösi. Tuo kadunkulma, jossa tapasimme salaa iltaisin. Tuo taverna, jossa istuimme kahdestaan hiljaisina sunnuntaina.
Palasin kaupunkiin vain harvoin. Varric teki hienoa työtä varakreivin saappaissa. Hän piti hyvää huolta kodistamme, sillä aikaa kun olimme poissa. Silti hän aina pyysi minua palaamaan takaisin.
”Minun on mentävä”, vastasin joka kerta. Varric nyökkäsi ja hymyili, mutta ei niin leveästi kuin ennen. Hän aina ojensi minulle leipää ja olutta mukaan. Ja sitä hyvää teetä, josta sinä pidit eniten.
”Vien sen Andersille”, minä sanoin.
”Miten hän voi?” Varric kysyi.
”Hyvin”, minä valehtelin. Sillä enhän minä todella tiennyt, mitä sinulle kuului. Ethän sinä puhunut minulle enää.*
”Harmaat vartijat aiheuttivat tämän”, Alistair toteaa. ”Minun täytyy…”
Hawke jyrähtää vastalauseeksi. ”Ei. Minä vapautin Corypheuksen. Hän on minun vastuullani.”
Inkvisiittori katsoo Hawkeen. Sitten Alistairiin. Sitten taas Hawkeen.
”Et voi jäädä”, Inkvisiittori sanoo. Hänen silmissään on myötätuntoa. Yhdeltä maagilta toiselle. Vaikka he ovat tunteneet toisensa vain tovin, heidän kipunsa on yhteinen. ”Mitä sanon Varricille? Entä Anders?”
*
Välillä kun suljin silmäni, saatoin kuvitella hymysi mielessäni. Joskus luulin kuulevasi naurusi.
Mutta päivä päivältä ne etääntyivät kauemmas. Kuilu välillämme kasvoi, enkä kuullut enää ääntäsi tai nähnyt kasvojasi.
Yritin aina palata luoksesi, mutta et ollut enää läsnä. Meitä ei enää ollut. Sinua ei enää ollut.
Musta sulka kädessäni oli ainoa asia, johon saatoin sinussa enää tarttua.
Muistin vielä kylmät huulesi hirsipuiden juurella, kivun silmissäsi ja pimeyden niiden takana. Suljin sen pois, koska pelkäsin sitä, koska en tahtonut en voinut en pystynyt tukehduttamaan sitä, koska se eli sinussa niin syvällä, ettei sinusta ollut jäljellä enää mitään muuta.
En voinut pelastaa sinua.
Taistelun jälkeen löysin sinut kanaalin rannasta – tai sen, mitä sinusta oli jäljellä. Valtaosa sinusta oli vuotanut jo veteen veresi mukana.
Minä keräsin talteen mustat sulat ja kuljetin sinua mukanani, kunnes viimeinenkin sulkatuppo irtosi ja jätti jäljelle pelkät ruodot.
”Minä rakastan sinua aina”, minä kuiskasin, kun istuin erämaassa yksin ja keitin itselleni sitä hyvää teetä, josta sinä pidit eniten.
Seuraavana aamuna lähdin Adamantia kohti. Enkä enää palannut.*
Inkvisiittori katsoo Hawkeen yhä. Odottaa vastausta. Portti ulos Häiveestä pienenee hetki hetkeltä.
”Kerro Varricille, että Anders pärjää kyllä”, Hawke sanoo. Tällä kertaa hän hymyilee. Se tuntuu oikealta. Kaikki on vihdoin hyvin. ”Sillä minä olen nyt hänen kanssaan.”
Häiveen verho sulkeutuu heidän välilleen.
