Kirjoittaja: Hallahäive
Ikäraja: K-11
Beta: Lupus Daemonis (kiitokset vielä tuhannesti kun saavuit apuuni lyhyellä varoituksella)
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus: Johnlock
Genre: Angstinen AU, maybe
A/N: Hyvää syntymäpäivää Mustekehrääjä! Paljon onnea rakas kurpitsainen, toivottavasti saat kivoja lahjoja (pirteitä sellaisia...) ja lähetän täältä ison halin. Ensi alkuun on pakko sanoa, että sori, yritin Jarenea, mutta en vaan osannut. Joten saat sen sijaan angstista Johnlockia! Hieno vaihtokauppa, eikö? *menee nurkkaan häpeämään* Leikin tän kanssa ilmesti peliä nimeltä kuka osaa kehittää abstrakteimman otsikon...
Tämä teksti on pyörinyt päässäni jo pidempään, vaikka toteutuksen kanssa tulikin hieman kiire. Kommentteja olisi kiva kuulla jos jollakulla vaikka sattuu olemaan tylsää. Plus lienee aiheellista varoittaa että tekstin teema ei ehkä sovi kaikista herkimmille. Lukuiloa <3
Lopussa hukut siniseen
My eyes feel like I’m asleep
stuck inside an empty dream.
Question if this is even real
a cliché way for me to feel.
Unfinished messages to send
I told you I never want to end.
– More Than Friends, Gabrielle Aplin
Taivaan läpi kulkee punaisia juovia, hehkuvan keltaisia pisteitä vasten mustaa kanvaasia. Kuin paraskin Van Goghin maalaus. Se on kaunista huolimatta maanpinnalla olevasta sekasorrosta. Alhaalla ihmisiä vaeltaa eksyneinä ympäriinsä ja useimpien katse on suunnattu ylöspäin. Tämä maalaus vangitsee kriittisimmänkin katseen. Liikenne on jumissa, autoja on hylätty ympäri kaupunkia, kauppakasseja tiputettu pimeille jalkakäytäville. Kuuluu nyyhkintää, taivaan lailla kipinöivää raivoa ja kuiskattuja lohdutuksia. Rakastan sinua, rakastan sinua.
Sherlock katsoo tätä kaikkea sälekaihtimien lävitse. Viulu roikkuu hänen sormissaan, välillä hän vetää esiin vaimean nuotin tärisevällä kädellään. Asunto on liian hiljainen nyt, kun rouva Hudson on lähtenyt sisarensa luokse ja tv hiljennyt yhteyksien katketessa. Rouva Hudsonko lähtisi Baker Streetiltä? Englanti kaatuisi. Niin Sherlock kerran totesi. Hän ei olisi tahtonut olla oikeassa.
Mycroft oli soittanut kaksi tuntia aiemmin ääni käheänä ja ehdottanut bunkkeriin lähtöä heidän vanhempiensa kanssa. Ota Watsonit mukaasi. Tämä on ainut mahdollisuus, ymmärrätkö pikkuveli? Sherlock oli vastannut kuolevansa mieluummin kotona. Mycroftin ääni oli särähtänyt hyvästien kohdalla Sherlockin tuijottaessa aina vain värikkäämmäksi muuttuvaa taivasta mitään näkemättömin silmin. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän oli tuntenut halua halata isoveljeään niin kuin silloin aikoinaan kaiken vielä ollessa yksinkertaista. Mycroftille oli aina ollut helppoa lyödä luuri korvaan, mutta sillä kertaa... sillä vihoviimeisellä kerralla Sherlock ei ollut pystynyt siihen. Hän oli vain painanut päälle kaiuttimen ja asettanut puhelimensa pöydälle. Kesti kolme minuuttia hiljaisuutta ennen tuuttauksen alkamista. Hyvästi, Mycroft.
Sherlockin oli ollut pakko kaivaa esiin viulunsa taistellakseen hiljaisuuden painoa vastaan. Mutta sen tuoma lohtu on kovin häilyväinen sointujen kuollessa liian aikaisin lämpimänä väreilevään ilmaan.
Ei enää kauaa.
Ei enää kauaa.
Sherlock ei koskaan ollut uskonut sen tapahtuvan tällä tapaa. Luoti rintakehään, verta kokolattiamatolla. Makaaberin violetti kaulakoru henkitorven yllä. Märältä katolta liukastuva askel tai kenties suonissa polttavaa myrkkyä, vahvempaa kuin seitsemänprosenttinen. Ne ovat vaihtoehtoja, joita Sherlock oli harkinnut, jopa syleillyt.
Nyt hän katsoo taivaalle ja toivoo ettei olisi deletoinut kaikkea astronomiaan liittyvää. Toisaalta, paljonpa lohtua se tieto enää toisi.
(”Mutta se on aurinkokunta!”
Viime vuosina Sherlock ei ollut uskonut kuolevansa yksin.)
Hän on niin syvällä päänsä sisällä, ettei huomaa vierastaan ennen kuin tämä tarttuu hänen ranteeseensa ja irrottaa viulun hänen väljästä otteestaan. Sherlock säpsähtää lämpimien sormien otteessa.
”Hei.”
Sherlock nielaisee. ”Sinä tulit.”
John päästää pienen, vaivaantuneen naurahduksen. ”Mitä oikein odotit?”
John irrottaa otteensa ja asettaa viulun koteloonsa. Se tulee pirstoutumaan lähes samaan aikaan kuin heidän luunsakin, mutta John käsittelee sitä yhä hellästi ja sulkee kiiltävän puun suojaan tumman sametin keskelle. Sherlockin ihoa kihelmöi yhä, vielä hän on elossa, elossa ja sentimentaalinen, ja jossain ulkopuolella taivaalta sataa alas tähtipölyä. Varmasti.
Sherlock kohauttaa harteitaan. ”Onko vielä jotain odottamisen arvoista?” hän kysyy näennäisen kevyesti.
”Sinua pelottaa”, John toteaa ja nojaa ikkunalautaa vasten hänen vieressään. Johnin takin hartiat on kuorrutettu harmailla laastin palasilla. Ne olivat sataneet hänen ylleen ensimmäisten meteoriitin palojen osuessa rakennuksiin joiden vierestä tämä käveli. Kenties. Sherlock ei halua tuhlata aikaa päättelyihin (jotain mitä hän ei koskaan uskonut ajattelevansa).
”Ja sinuako ei? Urhea sotilas. Oletko muka vain valmis...”
”Minua pelotti vain etten ehtisi tänne ajoissa”, John vastaa. ”Ettet haluaisi minua tänne.”
Sherlock kohtaa hänen katseensa epäuskoisesti. Hänen otsansa kurtistuu. ”Sinä et sanoisi noin”, hän mumisee. ”John. Sinä et...”
John katsoo häneen vakavana. ”Enkö? Mitä sinä sitten tahtoisit minun sanovan?”
Sherlock puristaa kätensä nyrkkiin ja sulkee silmänsä. ”En tiedä”, hän valehtelee. Johnin käsi laskeutuu hänen hartialleen.
”Ei mene enää kauaa. Kuulitko tuon rysähdyksen?”
”Tietenkin kuulin”, Sherlock vastaa kireällä äänellä. Johnin käsi alkaa sivellä pehmeitä kaaria hänen kauluksensa ylle.
”Joten... mitä sinä haluat minun sanovan? Mitä sinä kadut ettet itse sanonut? Lupaan ettei meidän tarvitse puhua näistä asioista huomenna”, John lisää leikillisellä äänellä. Valo lankeaa hänen kasvoilleen pehmeinä pisaroina. Hermot Sherlockin sormenpäissä kihisevät.
”Huomista ei ole tulossa”, Sherlock huomauttaa. Hän nojautuu hieman lähemmäs Johnia, tämän lämmintä kättä. Hän mittasi tämän pulssin palattuaan karkotuksestaan, eikä tiennyt oliko se koholla pidätellystä raivosta (et aikonut palata) vai jostakin muusta tunteesta.
”Juuri niin”, John sanoo. Hänen äänensä on takkatulta, syrjäkujilla kylki kylkeä vasten valvottuja öitä. Se lähettää väreitä alas pitkin Sherlockin selkää. Olisi niin helppoa seurata Johnin ehdotusta ja antaa tukahdutettujen sanojen räiskyä ilmaan. Mutta...
”Mutta sinä et ole siinä oikeasti.”
Johnin käsi pysähtyy. ”Mitä?”
”Jos minä avaan silmäni. Todella avaan ne…” Sherlock nielaisee. ”Sinä et enää ole siinä.”
Johnin sormet puristuvat nyrkkiin ja aukeavat sitten yksi kerrallaan. Kuin terälehdet. Kerran eräiden epäonnistuneiden treffiensä jälkeen John antoi Sherlockille kukkia. Sinä teet niillä enemmän kuin minä. Sytytä vaikka tuleen koko puska jos haluat. John ei varmastikaan ollut tiennyt mitä punaiset krysanteemit merkitsivät (rakastan. Voisitko todella, John?).
”Sinä et ole siinä mielenpalatsini ulkopuolella”, Sherlock toistaa. ”Olet heidän kanssaan.”
John huokaa. ”Kyllähän sinä tiedät että…” Hänen sormensa soljuvat auki ja kiinni, eikä Sherlock kohtaa hänen katsettaan. ”En ole hyvä sanomaan näitä asioita. Me emme ole hyviä sanomaan näitä asioita”, John jatkaa.
Valot räpsähtävät pois päältä ja he jäävät hämärään. Kaupungissa ei kuuluisi nähdä tähtiä.
Ei kauaa. Ei kauaa enää. John rykäisee. ”Olisin täällä jos voisin. Ja… sinä olisit voinut olla meidän kanssamme. Mikset tullut?” Hän kysyy hieman ärhäkästi. Sherlock luo häneen paljon puhuvan katseen.
”Tiedät miksen.”
John pudistaa päätään. ”En tiedä”, hän sanoo.
Sherlockin suupielet nytkähtävät ilottomasti. ”Et ansaitse nähdä minun kuolevan enää toiste”, hän tyytyy sanomaan. Enkä edes tiedä olisitko halunnut että… Ja olisit katsonut hänen silmiinsä, et minun, enkä olisi kestänyt sitä.
”Idiootti”, John sanoo ja se kuulostaa juuri sellaiselta kuin voisi kuvitellakin. Tietenkin. ”Luulin että sanoit ’me kaksi maailmaa vastaan’. Sinä kuuluisit minun luokseni.”
”John”, Sherlock sanoo, ja se on samaan aikaan varoitus ja vaarallisen kaipaava henkäys.
”Sano mitä haluat minun sanovan”, Johnin kuvajainen pyytää uudelleen. Sherlock sulkee silmänsä. Ei enää kauaa ja hän on niin heikko. Eikä John saa koskaan tietää.
Sherlock tarttuu kiinni Johnin kädestä. Hän on aina pitänyt Johnin käsistä. Ne ovat pienet hänen omiinsa verrattuna, kompaktin kokoiset ja näppärät kaikkialla muulla kuin näppäimistöllä. Niiden kosketus on aina saanut Sherlockin pulssin soimaan.
(hän kuvitteli soittaneensa jäähyväisensä häissä, mutta sinfonia ei vieläkään ehdy hänen suonissaan)
Sherlock suuntaa istumaan tuoliinsa ja John seuraa hänen perässään kuulumattomin askelein. John kyykistyy hänen eteensä.
”John”, Sherlock kuiskaa.
Yksi sana riittää. John kaartaa vapaan kätensä sormet Sherlockin leukaluun ympärille. He hengittävät ja hitaasti väli katoaa.
Myöhäistä
Johnin huulet maistuvat sateelta. Sherlockin kasvot ovat kosteat ja aika pakenee heidän sormiensa välistä.
Myöhäistä
Hiljalleen koko huone täyttyy ulkoa tulvivasta valosta. Se maalaa Johnin silmäripset hopeisiksi.
Myöhäistä
Sen olisi pitänyt tapahtua tapauksen jälkeen, suloisen adrenaliinin kihistessä ja naurun olisi pitänyt tulvia 221B:n käytäville. Sen olisi pitänyt tapahtua, Sherlock ajattelee. Hänen sormensa puristavat Johnin hiuksia tiukasti. Valo kasvaa ja korventava kuumuus täyttää hänen luunsa.
”John”, hän kähähtää punaisten pilkkujen vilistessä luomillaan. Hän pakottaa ne auki.
Sherlock.
Maailma päättyy siniseen.