Title: Mistä muuri on korkein
Author: Larjus
Chapters: Oneshot
Fandom: Yuri!!! on ICE
Characters: Jean-Jacques Leroy, Otabek Altin
Genre: Arkidraama
Rating: S
Disclaimer: Oikeudet hahmoihin ovat Kubo Mitsuroulla ja Yamamoto Sayolla ja muulla YOI-staffilla. En ole saanut tämän kirjoittamisesta rahallista (tai muutakaan) korvausta.
Summary: JJ on menossa kavereidensa kanssa pizzalle ja yrittää kutsua Otabekin mukaan. Se osoittautuukin vaikeaksi tehtäväksi, sillä Otabek ei puhu englantia.
A/N: Sainpahan tänkin viimein valmiiksi! Alkuperäinen suunnitelma oli julkaista tämä jo kuukausi sitten, mutta sain idean loppukohtaukseen/-ratkaisuun vasta paria päivää ennen (kiitos siskoni, ilman häntä miettisin varmaan vieläkin lopullista valintaani), ja niin lyhyellä aikataululla en oikein enää ehtinyt kirjoittamaan ja hiomaan tätä valmiiksi, joten julkaisu siirtyi heinäkuulle (koska tasan julkaisen nämä kielimuurificit aina kuukausittain tiettynä päivänä nyt kun siitä on ehtinyt tapa tulla
).
Otsikon on tarkoitus olla väännelmä siitä sanonnasta ”mennä siitä, mistä aita on matalin”. Käy järkeen jos käy.
Mukana haasteessa
Kielimuuri ja sen murtajat, kielinä tässä englanti, venäjä ja kazakki.
Huom! Vaikka musta onkin kiva kirjoittaa JJ ja Otabek seikkailemaan samoihin ficeihin, pelkkä ajatuskin heistä paritettuna toisilleen tekee mulle tosi epämieluisan ja fyysisestikin pahan olon, joten toivoisinkin, että kommenteissa ei puhuttaisi mitään JJBekistä edes maininnan tasolla. Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että jotkut siitä shipistä tykkää, itse en vain sitä siedä. Kiitos!
Mistä muuri on korkeinJeanin jäähallille oli ilmestynyt uusi luistelija. Tai no, eihän se tietenkään ollut Jeanin jäähalli siinä mielessä, että hän sen omistaisi, mutta siellä häntä valmennettiin, ja siellä hän treenasi aina kun vain voi. Siitä oli tullut hänelle kuin toinen koti, ja muut luistelijat olivat hänen ”toinen perheensä”. Ja nyt se perhe oli saanut uuden jäsenen.
Otabek oli lyhyt ja vaitelias, juron oloinen poika. Kun hän oli esittäytynyt muille englanniksi, hän oli hyvin pakotetunkuuloisesti ja kankeasti kertonut olevansa Otabek Altin ja kotoisin Kazakstanista. Sen esittäytymisen jälkeen Jean ei ollut kuullut Otabekin suusta sanaakaan. Tämä pysyi vaiti, seurasi valmentajan ohjeita, tarkkaili muiden edistymistä, ja ennen kaikkea vain luisteli, luisteli ja luisteli. Muutaman kerran valmennuksen jälkeen tämä oli kyllä puhunut puhelimeensa, mutta Jean ei ollut ymmärtänyt siitä puheesta mitään. Ehkä se oli ollut kazakkia, tai venäjää, sillä niitä kieliä Otabek hänen käsityksensä mukaan puhui. Mutta englantia Otabek ei vaikuttanut puhuvan, ei yhtään sen enempää kuin miten oli itsensä muille esitellyt.
Jean olisi mielellään jutellut Otabekin kanssa, yrittänyt tutustua, mutta tämä vaikutti välttelevän muita heti jäältä lähdettyään. Mutta ei kai se oikein ihmekään ollut. Jokin Otabekissa kävi hieman sääliksi Jeania. Oli varmasti vaikea tutustua muihin, kun yhteistä kieltä ei oikeastaan ollut. Vaikka Jean ei antaisi kielimuurin estää itseään, hän tiesi, että joillekin se oli lähes mahdoton ylitettävä yksin. Mutta ystävällinen Jean kun oli, hän mielellään auttaisi Otabekin sen yli. Ainakin yrittäisi, sillä ilman yhteistä kieltä se olisi – pakkohan se oli myöntää – haastava tehtävä.
Niinpä harjoitusten jälkeen Jean päätti mennä juttelemaan Otabekille, näyttää tälle, että yhteisen kielen puutteesta huolimatta he voisivat ihan hyvin tutustua. Jean oli myös sopinut muutaman luistelukaverinsa kanssa, että he menisivät illalla yhdessä pizzalle, ja suunnitteli kutsuvansa Otabekin mukaan. Tämä saisi huomata yhdellä kertaa, miten mukavia ja ystävällisiä kaikki olivat.
Jean bongasi Otabekin nojailemasta aulan seinään. Kuulokkeet peittivät korvia, ja hän naputteli keskittyneesti puhelintaan mutta ärsykkeistään huolimatta huomasi lähestyvän Jeanin. Otabek vilkaisi Jeanin suuntaan ja laski pian katseensa takaisin puhelimeensa. Sitten hän suoristi selkänsä ja näytti siltä kuin olisi tekemässä äkkilähdön hetkenä minä hyvänsä.
”Hei, Otabek!”
Jean harppoi viimeiset askeleensa, jotta varmasti ehtisi saada Otabekin kiinni. Hän laski olkansa Otabekin olalle, ja tämä pysähtyi. Jean ei ollut varma, kuuliko oikein, mutta aivan kuin Otabek olisi toistellut enemmän tai vähemmän itselleen ”
Joq, joq, joq” tai jotain sen kaltaista. Jean ei tiennyt, mitä se tarkoitti, vai tarkoittiko se edes mitään. Ehkä se oli kuulunutkin Otabekin puhelimesta tai ollut vain jotain epämääräistä hälyä – jäähallin aulassa soi musiikki, ja ihmiset puhuivat toisilleen ja toistensa päälle jatkuvasti.
”Hyvät treenit tänään! Vaikkakin rankat. Huoh, olen ihan poikki! Mitä mieltä muuten olet tekemistäni axeleista? Meni aika hyvin, eikö? Äitini on aina kehunut salchowejani, mikä on kyllä ihan ansaittua, mutta kyllähän ne tämän päivän axelitkin onnistuivat tosi hienosti, vaikka itse sen sanonkin...”
Vaikka Otabek ei ehkä kauhean hyvin englantia osaisikaan, Jean uskoi, että tämä ymmärtäisi ainakin luistelutermistöä. Se oli varmaankin melko samanlaista kielestä riippumatta, ja kyllähän Otabek vaikutti valmentajan englanninkieliset ohjeistukset ymmärtävän, ainakin suunnilleen. Ehkä siis luistelusta puhuminen voisi olla keino saada Otabek’kin uskaltautumaan sanomaan jotain englanniksi.
Mutta Otabek ei sanonut mitään, ei englanniksi eikä millään muullakaan kielellä. Hän tuijotti Jeania oudon ilmeettömästi, kuin hänellä ei olisi aavistustakaan, mitä Jean oli juuri hänelle sanonut.
Mutta Jean ei luovuttanut. Luistelusta puhuminen ei ollut onnistunut, mutta ehkä Otabek ymmärtäisi edes pizzeriakutsun.
”Muuten... minä, Nora, Ethan ja pari muuta ollaan menossa pizzalle tänään illalla. Liity ihmeessä meidän seuraan! Saisit samalla vähän laajennettua tuttavapiiriäsi.”
”
Men tüsinbeymin”, kuului Otabekin vastaus.
”Öh”, Jean henkäisi. ”Sori, mutta en ymmärrä, mitä sanoit. Oliko tuo... kazakkia? En osaa sitä.”
”
Ne ponimayu”, Otabek sanoi sitten päätään pudistaen. ”
Ty znáesh' rússkiy?”
Jean ei taaskaan ymmärtänyt, mitä Otabek oli sanonut, mutta yksi sana kuitenkin kuulosti tutulta.
Rússkiy? Venäjääkö? Sitäkö Otabek nyt puhui? Ylpeys läikähti Jeanin sisällä. Hän oli osannut itselleen vierasta kieltä! Yhden sanan mahdollinen ymmärtäminen ei tosin paljon tilannetta auttanut, sillä eihän se sentään tarkoittanut, että hän osaisi kieltä oikeasti puhua. Otabek’kin oli siitä mainio esimerkki.
”Sori”, Jean siis pahoitteli ja pudisti päätään. ”En ymmärrä. En osaa venäjää.”
Otabek ei vaikuttanut yllättyneeltä. Hän pyöräytti silmiään ja selvästi olisi ollut jo valmis lähtemään, mutta Jean ei ollut vielä luovuttanut. Hänhän veisi viestinsä perille vaikka väkisin.
”Otabek, kuuntele. Sinä – ” hän sanoi osoittaen Otabekia, ” – minä – ” hän osoitti itseään, ” – Nora, Ali, Ethan, Charlotte ja Zack. Pizzalle. Tänään. Okei?”
Jean tuijotti Otabekin tummiin silmiin ja toivoi, melkeinpä rukoili, että tämä olisi viimein ymmärtänyt.
”Pizza?” Otabek toisti, ja Jean nyökytteli toiveikkaasti. Vastaus sai hänet kuitenkin pettymään, vaikka se olikin viimein osin kielellä, jota hän ymmärsi: ”
Net, net… Ya ne govoryu po-angliyski… Ei, ei – englantia – minä – ei…”
”Ei ketään haittaa!” Jean huudahti. ”Siis se, ettet puhuisikaan englantia. Kaikki ymmärtävät kyllä, tilanteesi siis, eihän meistäkään kukaan osaa venäjää tai kazakkia. Ja sinä opit kyllä lisää, kunhan vain uskallat puhua ja yrittää. Ei haittaa vaikka sanoisit jotain väärin. Ja jos et ymmärrä jotain, niin voit kysyä, ja me voimme puhua hitaammin ja –”
Jean tajusi, että oli itse tainnut puhunut liikaa kerralla ja liian nopeasti, sillä näytti siltä, että Otabekin olo oli todella tukala. Kärsiväkin. Sitten tämä avasi suunsa ja puhui jälleen, mutta Jean ei taaskaan ymmärtänyt. Otabek oli vaihtanut takaisin joko kazakkiin tai venäjään ja puhui niin nopeasti, ettei Jean ehtinyt takertua yhteenkään sanaan. Eihän hän saanut edes selvää, kumpaa kieltä tämä puhui.
”Tuletko?” Jean kysyi sitten. Tilanne alkoi jo tuntua epätoivoiselta.
Otabek pudisti päätään. ”
Net, net”, hän sanoi. Sitten hän peruutti muutaman askeleen näyttäen hivenen anteeksipyytävältä. ”Minä… menen”, hän kangerteli sitten englanniksi ja kiiruhti pois sen kummemmin Jeania hyvästelemättä.
”No, okei.” Jean ei tiennyt mitä muutakaan sanoa. Hän katsoi Otabekin loittonevaa selkää hetken ennen kuin kääntyi itsekin kokonaan toiseen suuntaan. Pieleen oli mennyt, mutta eipä sille enää mitään voinut.
Olihan se harmi, että Otabek selvästi epäröi kielitaitonsa kanssa niin paljon, ettei uskaltanut liittyä heidän seuraansa. Mutta minkäs Jean sille mahtoi. Ehkä hän oli sittenkin yliarvioinut Otabekin englannin kielen osaamisen, ja saattanut tämän epämiellyttävään ja kiusalliseenkin tilanteeseen. Sellainen olisi ikävää, vaikka ei hän sitä tarkoituksella ollut tehnyt. Ehkä hänen pitäisi itse opetella vähän venäjää tai kazakkia, niin Otabek ei toivottavasti tuntisi itseään niin ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kieliympäristössä.
**
Parin päivän päästä Jean näki Otabekia taas jäähallilla. Hän heilautti tälle kättään tervehdykseksi mutta tajusi sitten, että Otabekin huomio olikin kiinnittynyt valmentajaansa, joten hän laski kätensä äkkiä alas. Hän ei halunnut häiritä, kun tämä keskusteli valmentajansa kanssa (tai miten nämä nyt ikinä kommunikoivatkaan, Jean ei tiennyt valmentajan kielitaidoista mitään). Ehkä hänen pitäisi odottaa, tai etsiä itselleen uutta seuraa. Hän jäi kuitenkin paikoilleen.
Vaikka Jeanin ei ollut tarkoitus kuunnella, mitä muut hänen ympärillään toisilleen puhelivat, ei hän voinut kuuleville korvilleen mitään. Sanat tarttuivat niihin väkisinkin, ja koska ne olivat englantia, hän tietysti ymmärsi niiden merkityksen.
”Joten mitä minun käytännössä pitää tehdä, että laskeutumiseni olisi parempi?”
Ääni kuulosti tutulta. Jeanin pää kääntyi sanojen lähteen suuntaan.
Kyllä.
Hän oli kuullut aivan oikein.
Sanat olivat tulleet Otabekin suusta. Tämä puhui valmentajansa kanssa englanniksi, ja vaikka puheessa aksentti olikin, lauseet olivat kokonaisia ja järkeviä, eikä niiden ymmärtämisessä ollut mitään vaikeuksia. Eikä Otabekilla näyttänyt liiemmin olevan vaikeutta ymmärtää valmentajansa englanninkielistä vastaustakaan. Hän kuunteli keskittyneen oloisesti saamiaan neuvoja ja nyökytteli sopivissa väleissä.
Jean tuijotti Otabekin ja tämän valmentajan suuntaan ilmeettömänä eikä tiennyt, mitä ajatella. Hän oli täynnä epäuskoa. Kuin hän olisi nähnyt nyt täysin eri henkilön kuin eilen.
Näkikö ja kuuliko hän sittenkään varmasti oikein?
Otabek, joka oli eilen puhunut hänelle vain kazakkia ja venäjää ja ehkä vain hädin tuskin ymmärtänyt hänen englanninkielistä puhettaan, puhui nyt valmentajalleen englantia ongelmitta. Ei voinut olla. Vai voiko? Mitä ihmettä yhdessä illassa oli oikein tapahtunut?
Yllättävä käänne hämmensi Jeania, mutta lopulta hän oli tullut johtopäätökseensä. Oli vain yksi mahdollisuus. Ja se oli…
”Hei, Otabek!”
Jean suurin piirtein hyppäsi Otabekin selän taakse heti, kun tämä ei ollut enää valmentajansa seurassa. Otabek hätkähti ja katsahti olkansa yli kuin odottaen, että karhu oli käymässä hänen kimppuunsa. Se, että hänen takanaan olikin Jean, ei tuntunut huojentavan häntä yhtään.
”En ollut äsken uskoa korviani, kun kuulin, miten hyvin puhuit englantia! Olet uskomattoman nopea oppimaan! Mahtavaa, ihan kadehdin!”
”Öh… niin”, Otabek mutisi ja katsahti ylös kattoon kuin toivoen, että sieltä iskisi salama, joka päästäisi hänet päiviltään.
”Oppisinpa minäkin vieraita kieliä tai ylipäätään mitään yhtä nopeasti!” Jean höpötti höpöttämistään eikä huomannut, kun Otabek vaivihkaa valui kauemmas.
”Joo. Hei – ööh… va-valmennus alkaa”, Otabek sanoi nopeasti. ”Pitää mennä.”
”Ah – mitä – joko nyt?” Jean ihmetteli mutta vilkaistessaan seinällä olevaa kelloa hän tajusi, että Otabek oli oikeassa. ”Totta. No, puhutaan sen jälkeen lisää!”
Otabek sihahti itsekseen jotain, niin hiljaa ettei Jean saanut siitä selvää muuta kuin sen, että ei se ainakaan englantia ollut.
Valmennuksessa Otabek pysyi yhtä hiljaa kuin aina ennenkin. Yhden ainoan kerran hän sanoi valmentajalle ”okei”, muuten hän suunsa pysyi kiinni loppuun asti. Jean itsekin oli niin keskittynyt, että hänen tyypillinen puhelias luontonsa oli kuin päälaelleen kääntynyt. Valmennuksen sitten lopulta viimein päätyttyä hän kuitenkin oli taas oma normaali itsensä ja valmiina juttelemaan Otabekin kanssa, nyt kun tämä puhui myös englantia.
Keskustelut saivat tosin sinäkin päivänä jäädä, sillä harjoitusten jälkeen Otabek katosi, eikä Jean löytänyt häntä yksinkertaisesti mistään.
Sama toistui seuraavinakin päivinä.
A/N2: Joo tiedän et olin taas kerran tosi reilu JJ:lle (/w\) Mut tässä ficissä oon loppujen lopuks sen puolella ja oon sitä mieltä, et Otabek teki sille tökerösti! Sen kyllä myönnän, et musta on kiva kirjoittaa tämmöistä epäsuoran tylyä Otabekia
Siitä ei oo vielä oikein sanomaan muille suoraan että kiitos mutta ei kiitos, joten se yrittää kaikin tavoin vältellä joutumasta niihin tilanteisiin. Ja aivan varmasti se on feikannut montakin kertaa, ettei osaa jotain kieltä yrittääkseen välttää tietyt keskustelut ja tilanteet. Sen suhteen JJ ei ole poikkeus (pieni lohtu
), mun headcanonissa Otabek tekee sitä tarvittaessa kaikille. Jos joku muu olis porhaltanut Bekan naaman eteen ja ensin höpöttänyt vain itsestään ja sitten pyytänyt mukaan pizzalle, Bekan reaktio olisi ollut tismalleen sama.
Olin eka ajatellut lopettaa tän ficin vähän eri tavalla (tai oikeastaan mulla ei mitään varsinaista loppua edes ollut, mutta olin aluks kirjoittanut pari kohtaa eri tavalla), mutta sitten siskoni heitti, että lopeta se näin, niin oli pakko
Jokainen saa tulkita itse, onko JJ oikeasti noin yksinkertainen mieleltään, vai yrittikö hän vain suojella itseään (ja välttää yhteenottoa Otabekin kanssa, kyllähän tuosta nimittäin aikamoisen sanaharkan saisi aikaiseksi).
+ Käännökset Otabekin kazakin- ja venäjänkielisille puheille:
Kazakki:жоқ (joq) = ei
Мен түсінбеймін. (Men tüsinbeymin.) = En ymmärrä.
Ja venäjä:нет (net) = ei
Не понимаю. (Ne ponimayu.) = En ymmärrä.
Ты зна́ешь ру́сский? (Ty znáesh' rússkiy?) = Osaatko venäjää?
Я не говорю по-английски. (Ya ne govoryu po-angliyski.) = En puhu englantia.
