Aaltoilevia aikakäsityksiäLife is strange, S Chloe/Max romancepätkä
Oneshot10, Musiikki-inspiraatioterttu,
Tavoita tunnelma #2 (Bright Eyes: Lua)
Kiitos betauksesta Grenadelle!
❥ Hyvää syntymäpäivää Kiirsu! Oli kulunut jo muutama vuosi kaikesta tapahtuneesta ennen kuin asiat olivat viimein palanneet ennalleen. Tai, niin lähelle entistä, kuin ne voivat palata kaiken sen jälkeen. Kaupunki alkoi hiljalleen rakentua uudelleen, päivä päivältä se näytti palaavan yhä enemmän ajassa taaksepäin. Asukkaista puolet oli myrsky vienyt mukanaan, mutta henkiin jääneille oli tärkeää nostaa Arcadia Bay taas entiseen loistoonsa.
Chloe ja Max makasivat vuoteessaan. Heidän uusi asuntonsa oli pieni puutalo aivan rannan tuntumassa. Vaikka kaiken tapahtuneen jälkeen Max olisi mieluiten muuttanut pois kaupungista ja ottanut hieman taukoa kaikkeen tapahtuneeseen, hän ei ollut kyennyt sanomaan sitä Chloelle. Eivätkä he olleet juurikaan keskustelleet myrskyä edeltäneistä tapahtumista. Max ei ollut täysin varma, mitä Chloe tiesi ja mitkä oudoista kauheuksista olivat pyyhkiytyneet kokonaan pois aikamatkailun ansiosta. Chloekin oli keskittynyt niin kovin kaupungin kunnostamiseen, ettei ollut edes huomannut ystävänsä vaitonaisuutta.
Nyt he kuitenkin asuivat yhdessä. Chloen vanhempien sekä Davidin menehdyttyä Max oli muodostunut tärkeimmäksi tukipilariksi Chloen elämässä. Heidän uusi kotinsa oli suloinen, siinä oli kaksi makuuhuonetta ja pieni keittiö. Terassilta aukesi näköala aavalle merelle ja talon vierellä matkaa valaisi majakka. Chloelle paikka oli merkityksellinen. Hän puhui usein siitä, kuinka meren äärellä hän oli lähellä myrskyn mukaan huuhtoutunutta äitiään. Eikä Max yksinkertaisesti pystynyt kertomaan Chloelle, kuinka majakan näkeminen keittiön ikkunasta sai hänen vatsansa vääntämään. Sisimmässään Max tiesi olevansa auttamattoman syyllinen siihen, että Joyce ja David olivat nyt poissa. Hänen täytyi vain niellä se kaikki syyllisyydentunto ja keskittyä tekemään Chloen elämästä niin onnistunutta kuin se tuhon jälkeen vain olisi mahdollista.
He olivat maanneet sängyllään vaitonaisina jo ehkäpä tunnin. Niin he usein tekivät, antoivat musiikin pauhata Chloen makuuhuoneen tutussa sotkussa ja tuijottelivat vain valkeaa kattoa. Toisinaan Chloe sytytti tupakan, Maxkin sai osansa, mutta pääosin he vain kelluivat hiljaisuudessa. Eikä Max voinut kiistää, että siinä hänen oli hyvä olla. Huolimatta siitä, että hänen oli toisinaan syyllisyydentunnostaan johtuen vaikea katsoa tai koskettaa sinitukkaista ystäväänsä, hän nautti Chloen rinnalla lepäämisestä. Toisinaan hän jopa unohti kaiken sen, mitä oli tapahtunut aikamatkojen aikana ja keskittyi vain ystävänsä kevyeen hengitykseen sekä oman sydämensä tasaiseen rytmiin.
Jokin oli kuitenkin pysyvästi muuttunut myrskyn jälkeen. Maxin ihosta oli tullut kylmä ja kalpea Chloen sormissa, heidän halauksensa jäivät lyhyiksi ja vaitonaisiksi. Maxin nauru oli kuin varjo entisestään. Heidän ystävyytensä ei ollut enää niin syvää kuin hetkeä ennen katastrofia. Tuntui siltä, että hurrikaani olisi pyyhkäissyt mukanaan puolet heidän yhteydestään.
Chloe tiesi, mistä Maxin poikkeava käytös johtui. Sen hän tunsi sydämessään, kuten kaikki muutkin ystävänsä mielenoikut. Chloen poispyyhityt muistijäljet olivat kuitenkin verottaneet heidän ystävyyttään, eikä voinut tarkalleen sanoa, paljonko Chloe todellisuudessa tiesi kaikista niistä seikkailuista, joita he kokivat seilatessaan ajan aalloilla.
Max vilkaisi ystäväänsä kuin tarkistaakseen, oliko tämä vielä siinä, hänen lähellään. Chloe katsoi takaisin kirkkaalla katseellaan. Hetken he vain katselivat, hymyilivät toisilleen, sitten nauroivat. Chloen nauru hersyi tapansa mukaan ja ylitti musiikinkin. Max nauroi yhä lujemmin nähdessään Chloen nauravan. Hetken he vain nauroivat yhdessä, yltyivät toistensa naurusta yhä raikuvampaan iloon. Kesti monen monta hetkeä, ennen kuin heidän riehakkuutensa alkoi hiljalleen laantua ja he saivat pyyhittyä naurunkyyneleet silmäkulmistaan. He hiljenivät, jäivät katsomaan toisiaan.
”Max, tiedäthän…” Chloe aloitti. Sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa ja hän joutui selvittelemään ääntään. Ilmassa leijui tuskaisen odottava hiljaisuus.
”En mä ole sulle vihainen tästä kaikesta. Et sä voinut tietää, mikä perhosefekti on. Teit parhaas, jotta selviäisin hengissä ja asiat vaan meni näin.”
Chloe hiljeni. Hänen silmäkulmastaan vierähti pieni kyynel. Max tiesi Chloen ajattelevan sitä, mistä he olivat puhuneet vain hetkeä ennen Arcadia Bayn tuhoa.
”Max… Musta vain tuntuu ihan hirveältä, kuinka monta ihmistä sä uhrasit, jotta pysyisin hengissä.” Chloen kyynelet jäivät vähäisiksi, mutta Max tiesi tämän itkevän sisällään. Hänen sydämensä tykytti yhtä kovemmin, vaativasti, eikä hän ollut varautunut siihen, että Chloe palaisi asiaan enää. He olivat vältelleet koko aihetta aina tuhosta tähän päivään saakka.
”Chloe…” Max aloitti, pyyhkäisten kyyneleen ystävänsä silmäkulmasta ja vältellen itkua itsekin.
”Ei siinä ollut oikeaa tai väärää ratkaisua. Kumpikin niistä vaihtoehdoista, jotka sain, olivat yhtä kamalia. Valitsin itsekkäästi, valitsin oman parhaan ystäväni.”
Chloen katse oli ymmärtäväinen, mutta silti surumielinen. Hän mietti, paljonko taakkaa Max kantoikaan, kuinka paljon hänen sisällään olikaan syyllisyyttä ja kuinka usein Max palasi mielessään kaikkiin niihin kasvoihin, jotka olivat huuhtoutuneet meren aaltoihin.
Chloe kääntyi kyljelleen ja veti Maxin lähemmäksi. Heidän välillään pyöri hiljaisia ajatuksia, tunteiden aallokkoa. Hetken he vain katselivat toisiaan, pysyttelivät hiljaa.
”Max…” Chloe lopulta särki hiljaisuuden ja tarttui Maxia kädestä. Hän tunnusteli tämän ihoa, vaimeaa vapinaa sormenpäissä. Maxin sydän löi niin kovin, että se muistutti häntä siitä myrskyisestä yöstä. Heidän välillään pyöri hurrikaaneja, ne tanssivat kiivaan sydämentykytyksen tahdissa.
”Kun sä kerran päätit pelastaa mut etkä Arcadia Bayta, meidän täytyy ottaa tästä kaikki irti.” Chloe kuulosti epätavallisen varovaiselta, eikä Max tiennyt, mitä tämä oikein tarkoitti. Vei hetken, ennen kuin Chloe viimein painoi myrskyltä maistuvat huulensa Maxin huulille. Ja siinä hetkessä he kumpikin hukkuivat lempeään ja turvalliseen aallokkoon, kaatuivat toistensa syleilyyn ja rakastivat pois menneen synkät ukkospilvet.
