Kirjoittaja Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: surumielinen maaginen realismi
Tiivistelmä: Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää ja sutta sisälläsi paljon, paljon enemmän.
A/N: Tämä on vuonna 2012 kirjoitettu teksti, jonka julkaisin aikoinaan finissä ja poistin. Nyt olen julkaisemassa tätä taas, koska tjaa, miksipä ei - vanhaksi tekstiksi pidän tästä itse kohtuullisen paljon. Muodonmuuttajista ja ihmissusista on finissä sittemmin kirjoitettu runsaasti, mutta jospa tässä on jonkinlaista omaa kulmaa aiheeseen.
**
Jäniksen luita
Minä kadotin sinut metsään syksynä, jona satoi lakkaamatta.
Merkkejä siitä oli ollut jo kauan. Minä vain en ollut suostunut näkemään niitä, kuuntelemaan varoituksia. Suljin itsepintaisesti silmäni, etten näkisi siskosi ilmettä kun me saavuimme kotiinne keskellä yötä, pihkalta ja sammaleelta ja eläimeltä tuoksuen.
Sinun vaaleissa hiuksissasi oli havunneulasia, mekon revenneen helman lomasta näkyivät mustelmien peitossa olevat polvet. Nauroit juopuneesti ottaessasi minusta tukea, vaikka et ollut maistellut alkoholia tippaakaan: mäntyjen luomaa hämärää vain, vetänyt sitä keuhkoihisi ahnaudella, joka myöhemmin huimasi. Et tarvinnut muuta.
Silmäsi kiiluivat ja minä tiesin, että Heli kykeni yhä erottamaan suden sinusta.
Minä kannoin sinut aina metsäretkiemme jälkeen huoneeseesi, kaksitoista askelta yläkertaan. Kuin prinsessan. Niin sinä nauroit minulle alkuaikoina hiljaa, sateesta kosteaa pusakkaani vasten unen rajalla.
Nykyisin et puhunut prinsessoista. Se oli liian inhimillistä, etkä sinä halunnut olla ihminen. Et enää.
Sen minä tosin tajusin vasta myöhemmin, kun oli jo liian myöhäistä.
Sinun nukahdettuasi minä jäin Helin kanssa keittiöön juomaan teetä, niin kuin aina, odottamaan päivän valkenemista. Silloin en oikein tiennyt, miksi tein niin: pidin siskollesi seuraa, vaikka syytösten säikeet tekivät hänen katseestaan tahtomattaan julman. Teekin oli liian haaleaa.
Samalla se oli kuitenkin pohjattoman yksinäinen katse: toi mieleeni sinut, koulun pihalla, kun tuijotit maahan verta vuotavin huulin. Olit purrut ne itse rikki.
”Kristian.”
Siihen aikaan vihasin tapaa, jolla Heli lausui nimeni. Se painoi, laski harteilleni taakan, jota en tahtonut kantaa.
”Ette te voi jatkaa noin ikuisesti.”
”Ida on nykyisin paljon onnellisempi. Etkö muka ole huomannut?”
Siihen aikaan minä en välittänyt mistään muusta. Elämälläni oli merkitys vain niin kauan, kun sain tarjota sinulle onnen: kuulla, kuinka nauroit riemuasi sammalmättäällä paljain jaloin aina sudenhetkien jälkeen.
Mitä siitä, vaikka asiasta olikin tulossa sinulle vielä suurempi pakkomielle kuin minulle.
”Kutsutko sinä sitä todella onneksi? Sellaista todellisuudenpakoilua?”
Helillä oli aina ollut kyky osoittaa minulle logiikkani nyrjähtäneet kohdat niin, että melkein uskoin. Vihreät silmät olivat kapeat, suu ohut viiva. Se oli juuri vakavuus, joka teki hänestä vuosikymmeniä ikäistään vanhemman, ikiaikaisen kallion, joka kesti minkä luonnonvoiman tahansa. Kuinka erilaisia te kaksi olittekaan, vaikka tiesin, että kaikesta huolimatta surunne oli täsmälleen sama.
”Sinä et ole kokenut sitä. Et ikinä voisi ymmärtää.”
Silloin minä todella uskoin sanoihini. Uskoin sudenhetkiin, jotka riisuivat pois kivun ja antoivat vastineeksi eläimen vaistot ja unohduksen.
Olla susi ja unohtaa itsensä – unohtaa, mitä on olla ihminen. Minä rakastin sitä, sinä rakastit sitä, mutta ongelma piilikin juuri siinä: ennen kaikkea minä rakastin sinua, mutta sinä rakastit metsää ja sutta sisälläsi paljon, paljon enemmän.
**
”Mennään jo, Kristian. Mennään jo.”
Sinä nyit minua puseroni helmasta, kärsimättömästi kuin lapsi. Olit jaksanut pysytellä koulussa kaksi tuntia – niin pitkälle malttisi nykyään riitti. Kaksi tuntia ja sitten jo janosit pakoa, poispääsyä, ihmisihosi rikkoutumista. Suden hahmossa sade tai muiden tyttöjen katseet eivät kyenneet sinuun, etkä olisi halunnut enää odottaa.
Jokin äänesi sävyssä sai minut pysähtymään, katsomaan sinua koulun tyhjällä käytävällä. Olit laihtunut, miksen ollut aiemmin huomannut sitä? Silmäsi hohtivat kuumeisesti jo pelkästä ajatuksesta, että pääsisit pian juoksemaan itsesi ihmisyyden rajoista irti.
Ensimmäistä kertaa epäröin, olin haluton antamaan sinulle sitä mitä eniten halusit.
”Minulla on matematiikankoe. En voi lintsata sitäk–”
”Nyt. Meidän on mentävä nyt.”
Pusersit puseroni helmaa sormissasi kuin hukkuva. Sanat kompuroivat suustasi hätäisinä, nopeina, ne sotkeentuivat toisiinsa, kun nojauduit kaikella keveydelläsi minuun ja jokainen sydämenlyöntisi sanoi: pakko päästä pois.
Mielessäni näin tytön likaisessa villapaidassa, koulun pihalla, punaisten verinorojen valuessa hänen leukaansa pitkin.
Sinun onnesi, se tuli kaiken edelle, nyt ja aina. Siksi minä annoin periksi, sipaisin kasvoiltasi ylimääräiset hiussuortuvat:
”Hyvä on. Mennään sitten.”
Naurusi oli lämmintä ilmaa kaulallani, huojentunut hengähdys, kun tartuin sinua ranteista ja johdatin kanssani syvälle syvälle havumetsän katveeseen. Sitten me molemmat olimmekin susia jo, eikä mikään ihmismaailmassa lausuttu merkinnyt enää.
Kun jälkeenpäin makasimme sammaleessa selät vastakkain, ajatukset repaleisina vielä, sinä sanoit uneksivasti:
”Eikö olisikin hienoa, jos.”
”Mikä?”
Vesipisarat rapisivat iholla kuin pienen eläimen kynnet: sillä viikolla ei yhtä ainoaa sateetonta päivää. Käännähdit minuun päin, kuiskasit niskaani kaipauksesta ohuella äänellä:
”Jos ei tarvitsisi muuttua enää ikinä takaisin.”
Silloin minussa painoi Helin katse, maistoin suussani kotinne haalean teen. Ensimmäistä kertaa uskalsin ajatella jotain, miltä olin aiemmin sulkenut silmäni:
että vain sudenturkkiisi pukeutuneena sinä jaksoit olla onnellinen.
**
”Kristian? Onko Ida täällä?”
Helin ääni sekoittui uneni reunoihin, repi rikki kuvan sinusta valkoisessa mekossa, huulillasi onnellinen hymy. Olin suudellut nilkkojasi etkä sinä ollut vajonnut pois, muuttunut sudeksi.
Sellaisesta sinusta minä olin alkanut uneksia; sinusta, jonka iho ei ollut metsästä mustelmilla, sinusta joka halusi kulkea käsi kädessä kanssani ja olla ihminen.
Sellainen olit kuitenkin vain unissa.
Sade ropisi kirjaston ikkunaa vasten, en ollut tajunnut nukahtaneeni kurssikirjojen ääreen. Heli seisoi edessäni hiukset kosteudesta tummina köynnöksinä, etsi katseellaan merkkejä sinusta. Siskosi silmissä oli huoli, hänen ilmeekseen kovin paljas ja tuntematon. Minä pelkäsin pahinta heti.
”Minä… Idan luokanvalvoja soitti. Hän on ollut osallisena johonkin tappeluun luokallaan olevien tyttöjen kanssa. Tai siis, hän on tapellut yksin niitä muita vastaan. Käyttäytynyt todella aggressiivisesti.”
Lausuttujen sanojen takana häilyi vielä jokin suurempi varjo, syy siskosi yhtäkkiseen haavoittuvaisuuteen. Se sai minut kysymään pahaa aavistusta täynnä:
”Millä tavalla aggressiivisesti?”
Hetken Heli näytti melkein pahoinvoivalta, pieneltä ja surunmentävältä.
”Hän on purrut jotakuta niistä tytöistä. Minun oli tarkoitus mennä setvimään asiaa koululle, koska äiti ei… no, tiedät kyllä. Mutta kun saavuin, Ida ei ollut enää siellä. Luokanvalvojan mukaan hän oli vain paennut kesken puhuttelun. Ajattelin, että hän olisi ehkä sinun kanssasi. Sitten joku kertoikin sinun olevan täällä...”
Heli vaikeni, kuin ei olisi saanut henkeä. Myös minua kuvotti. Tiesin tytöt luokaltasi, tavan, jolla heidän sanansa puhkoivat sinut haavoja täyteen. Ennen sinä olit kuitenkin niiden satuttavien hetkien jälkeen etsinyt minut, ryöminyt hauraana ja surusilmäisenä syliini mistään muusta välittämättä. Miksi et nyt? Mikä oli saanut sinut tällä kertaa hyökkäämään päin?
Tiesin vastauksen, vaikka en olisi halunnut. Sudenluonto oli alkanut olla osa sinua jo ihmishahmossakin.
Ajatus kauhistutti minua niin, että sain hädin tuskin selvää siitä mitä Heli minulta kysyi:
”Voisiko hän olla metsässä?”
”Me olemme luvanneet, ettemme mene sinne yksin.”
Vasta lausuttuani sanat ääneen tajusin niiden onttouden; sinä kestämässä kaiken lupauksena minulle, vaikka voisit olla juoksemassa sutena pihkalta tuoksuvien puiden keskellä. Minä vai poispääsy, kumpi sinulle lopulta painoi enemmän?
Hapuilin takin tuolinkarmilta ylleni.
”Lähden etsimään häntä.”
**
Linnunluinen tyttö, jonka äänettömyyden takia samanikäiset kävivät hänen kimppuunsa: sellainen oli ensivaikutelmani sinusta, hauras, hauras. Seisoit muiden tyttöjen piirittämänä koulun pihalla ja annoit kaiken sen pilkan osua sinuun, sanaakaan sanomatta, katse luotuna maahan.
Se olin minä, joka hätisteli kiusaajat pois lukiolaisen auktoriteetillani. En tiedä, miksi. Miksi välitin sinusta jo tuolloin, likaiseen villapaitaan pukeutuneesta yhdeksäsluokkalaisesta. Siihen aikaan elämääni mahtuivat vain sudenhetket, ei muuta.
”Oletko okei?”
Sinä olit purrut huulesi rikki. Ohuet verinorot valuivat leukaasi pitkin kun katsoit minuun ja nyökkäsit, sanoit hiljaa:
”…Joo. Kiitos.”
Oli kuin jokin minussa olisi nyrjähtänyt sijoiltaan, kurkottanut sinua kohti. Ehkä tunnistin suden sinussa jo silloin, särön jota metsä hiljaa kutsui.
Sielunkumppani, minä kaikessa naurettavuudessani ajattelin ja pyysin sinua juomaan kaakaota kanssani kirjaston kahvilaan.
Sen päivän jälkeen ei mennyt kauaa, kun muutuit ensimmäistä kertaa sudeksi.
**
Kun liikenteen ääni oli enää etäinen kaiku jossain selkäni takana, mäntyjen varjot tummia päälläni, susi minussa alkoi murista: se rimpuili ja tempoi, repi kynsillään haavoja vankilansa seiniin.
En päästänyt eläintä minussa irti. Sen sijaan kompuroin kantojen ja juurakkojen yli kömpelösti ihmisjaloillani ja huusin sinun nimeäsi sateen läpi. Pääni sisällä kuulin kuinka sanoit:
”Ei tarvitsisi muuttua enää ikinä takaisin.”
Minussa painoi niin suunnaton pelko etten ollut kestää sitä. Jossain vaiheessa me olimme alkaneet haluta kahta eri asiaa, sinä ja minä.
Minä halusin sinua, loputtomasti. Sinä halusit olla susi, et muuta. Et ikinä enää mitään muuta. Minä vain olin uskotellut itselleni, ettei se ollut totta.
Lopulta minä löysin sinut, vielä sen viimeisen kerran. Tai ei, en sinua; sen, mikä sinusta oli jäljellä. Ääneni oli aikaa sitten huutamisesta käheytynyt, jalat hyödyttömiksi muuttuneet, ja siinä yhtäkkiä sinä:
seisomassa sammalten ympäröimänä ylläsi pelkät vaatteiden riekaleet, hyräilemässä hiljaa kädet yltä päältä veressä. Jalkojesi juuressa oli kuollut eläin, lähes tunnistamattomaksi raadeltu.
”…Ida?”
Katsoit minuun raukein silmin, kasvoillasi sade ja tappamasi jäniksen veri. Pitelit sen luita käsissäsi kuin onnea tuovaa talismaania, tai ehkä olit vain riipinyt jäljellä olevaa lihaa hampaillasi. Olit ihminen, mutta vain hädin tuskin, juuri ja juuri. Liikkeissäsi oli jäljellä eläimen levoton hahmo, katseesi kuului sudelle.
”Ida.”
En tiennyt, mitä muuta sanoa. En ollut edes varma, reagoitko nimeesi vai pelkästään ääneeni: muistitko enää edes, kuka olit.
Katseesi häilähti jälleen minussa. Pudotit jäniksen luut maahan, otit askeleen lähemmäksi. Kuulin kuinka naksuttelit sormiesi niveliä, kuin hämmästyneenä siitä että sinulla sudenkäpälien sijasta todella oli sormet.
Ojensit verestä tahraisen kätesi minua kohti.
”Ei, Ida. Kyllä sinä tiedät, etten voi. Mennään kotiin, Helikin odottaa jo.”
Kurkustasi kantautui matala murahdus.
"Sinä olet ihminen, muistatko? Ole niin kiltti, anna minun viedä sinut pois täältä.”
Kaksi sydämenlyöntiä: niin kauan sinulta kesti paeta koiraeläin hahmoon. Jopa sutena silmäsi olivat sateenharmaat, turkkisi vaalea ja takkuinen. Katsoit minua ja murisit hiljaa, murisit niskakarvat pystyssä.
Hyökätessäsi päässäni välähti kirjastossa näkemäni uni;
mekon valkoinen helma, naurusi täynnä auringonvaloa
(jos minä rakastan tarpeeksi, sinä et katoa)
sitten pelkkä kipu ja olit poissa.
**
