Kulkevat kaikkialle ei mihinkään, S | 12+virkettä XVII

[Sanderra]

Nimi: Kulkevat kaikkialle ei mihinkään
Kirjoittaja: Sanderra
Ikäraja: S
Genre: angst, hurt hyvin pienellä ripauksella comfortia
Yhteenveto: Ei sataisi kauan.

A/N: Onpas jännää kirjoittaa jotain ilman fandomin tukea ja turvaa. 12+ virkettä XVII tarjosi niin innostavan sanalistan, että pakkohan siitä oli jotain syntyä.




Ailo vilkuilee mökin sammalen peittämää kattoa jo etäältä ja pakottaa itsensä liikkeelle. Tyttö hänen rinnallaan kävelee lyhyin askelin ja vääntelee harmaan villapaitansa helmaa käsissään. Ailo on kantanut omansa lisäksi tytön rinkkaa jo muutaman tunnin ajan ja hänen tekee pahaa katsoa heiveröisten jalkojen epävakaata kulkua. Kaksi vesipisaraa putoaa Ailon otsalle ja hänen pitäisi kehottaa tyttöä lisäämään vauhtia, jotta he ehtisivät sisään ennen sadetta, mutta sanat eivät tahdo tulla ulos.

Lähempää katsottuna mökkiin vievän polun päässä seisoo pieni marmoriveistos; se näyttää väärältä ja aivan liian uudelta eikä Ailo enää ole varma, onko rakennus hylätty ensinkään. Hän ei sano mitään vaan ohjaa tytön lempeästi ovesta sisään ja kuvittelee kaikin voimin heidän olevan vapaita, ainakin hetken.

Tyttö vetää väriseviä henkäyksiä istuen lattialla selkä kaapin kulmaa vasten, ja Ailo haluaisi antaa periksi. Hän kuitenkin nappaa kassistaan lasisen pullon ja nostaa sen tytön huulille. Tytön silmät säteilevät, kun tämä tarjoaa vettä Ailolle vapisevin käsin, tämän mielessä vaara on jo tällä kerralla vältetty. Ailo kääntyy tutkiakseen mökkiä tarkemmin, mutta tyttö vääntäytyy väkisin jaloilleen, jotta he voivat hoippua huoneen ympäri ja katsella sekaisia kirjahyllyjä yhdessä. Pelko vajoaa painavana Ailon vatsaan, kun hän näkee, ettei talo todella ole asumaton.

Heidän pitäisi lähteä - kevät on jo pitkällä eikä sade kylmettäisi heitä pahasti, mutta Ailon sisuksia särkee ajatus siitä, että tytölle täytyisi kertoa. Hän katsoo mustankeltaisia jälkiä tämän käsivarsissa ja tietää niiden tummuvan, jos tyttö taas tukeutuu hänen tiukkaan otteeseensa.

Ailo hiljentää korvissaan tai jossain kaikuvat vihollisen lähestyvät askeleet ja polvistuu tytön eteen. Pilvet ovat vaaleita, se on hyvä merkki, eikä sataisi kauan, hän valehtelee ja tyttö kurtistaa kulmiaan. Ailo kantaa molempien rinkat ovensuuhun. Hänen sydäntään viiltää nähdä, kuinka tyttö horjahtaa ennen kuin pakottaa kalpeat jalkansa kantamaan. Heistä kahdesta surkeasta, murenevasta pilarista Ailo on jollain käsittämättömällä tavalla vahvempi ja hän yrittää hymyillä suljettuaan oven heidän takanaan.

”Jaksatko?” hän haluaisi kysyä, vaikka tietää jo mitä tyttö vastaisi; totta kai, mutta nojautuisi raskaasti häneen.

Heidän ohitettuaan patsaan ja sitä kannattelevan kulmikkaan kiven Ailo koettaa muistaa, mikä suunta on oikea, tai edes vähiten väärä. Päiviä aiemmin kadonneen kartan ristikot ja tienhaarat sekoittuvat hänen päässään ja hetken häntä pelottaa niin paljon, että oksettaa. Ailo avaa silmänsä, kun tyttö nostaa hänen leukaansa luisevalla sormellaan; tämän uupuneessa ilossa on jotain lohdullista, ja taas Ailo työntää kauhunsa kauemmas. He kävelevät hiljaisessa sateessa ja hän kannattelee tyttöä tämän jalkojen hidastaessa kulkuaan. Hän näkee jälleen ihon sinisenkirjavat mustelmat ja lupaa mielessään rakastaa ne pois jos vain joskus osaa.

He pakenevat jotain ja ei mitään, ja Ailo on varma vain seuraavasta askeleesta.

Spoiler: Sanalista • näytä

1. sammal
2. harmaa
3. heiveröinen
4. pisara
5. marmori
6. vapaus
7. antaa
8. napata
9. vaara
10. yhdessä
11. ettei
12. kevät
13. musta
14. vihollinen
15. pilvi
16. kantaa
17. viilto
18. pilari
19. kai
20. kulmikas
21. ristikko
22. ilo
23. hiljaisuus
24. iho
25. varma

[summerblue]

En tykkää kommentoida kännykällä, mutta yritän jotain väsätä pidin tosi paljon. Mulle tuli tästä sellainen 'post-apokalyptinen'-fiilis, että jotain todella pahaa on tapahtunut ja maailma on muuttunut peruuttamattomasti.

Tässä oli minusta tosi puistattava ja hyvin rakennettu tunnelma. Teksti kulki sujuvasti. Jonkin verran olen vuosien mittaan lukenut tämän haasteen tekstejä ja tämä oli kyllä yksi suosikkejani.

Lopussa oli pari juttua, joista erityisesti pidin. Tuo kun pelottaa niin paljon, että oksettaa. Yksinkertaisesti sanottu, mutta niin todellinen lause. Sitten se uupuneen ilon lohdullisuus jäi myös mieleen.

[Sokerisiipi]

Mielenkiintoinen otsikko houkutteli tämän pariin. Toki myös 12+ virkettä, koska sen haasteen tuotoksia harvemmin originaalipuolella näkee. Tässä oli ihana, salaperäinen ja hiipivän uhan fiilis. Mitä kaksikko pakenee? Mitä heille on tapahtunut? Miksi tyttö on niin sairas ja heikko? Tykkään teksteistä, joissa infoa annetaan vain sen verran, että pysyy kärryillä ja loppu jää oman spekulaation varaan. Tässä annettiin juuri tarpeeksi Ailon ajatusten, pelkojen ja suunnitelmien muodossa. Hänessä on jatkuvaa, mielen reunoilla vaanivaa kauhua. Voin vain kuvitella, kuinka uuvuksissa Ailo on, kun vaarojen lisäksi täytyy huolehtia toisesta ihmisestä eikä hetkeksikään voi pysähtyä.

Minusta tosin tuntui, ettei uhka välttämättä ollut todellinen. Uskon, että Ailolle ja tytölle on todella tapahtunut jotain pahaa, ja he ovat paenneet, mutta se, että heitä jahdattaisiin paikasta toiseen tuntui siltä, että koettu pelko on muuttunut vainoharhaksi. Jotenkin Ailon omatkin ajatukset antavat viitteitä tähän suuntaan:

Ailo hiljentää korvissaan tai jossain kaikuvat vihollisen lähestyvät askeleet --

Heidän ohitettuaan patsaan ja sitä kannattelevan kulmikkaan kiven Ailo koettaa muistaa, mikä suunta on oikea, tai edes vähiten väärä.

He pakenevat jotain ja ei mitään

Tämä oli kirjoitettu kauniisti ja sanalista sulautui täydellisesti osaksi tekstiä. Ainoastaan marmori nousi hiukan silmille ja mietin, että tämän täytyy varmasti olla sanalistasta, niin kuin se olikin. Ihanaa tunnelmointia salaperäisen menneisyyden kera. Kiitos, pidin kovin!

[Sanderra]

summerblue: Kiva, että teksti tuntui sujuvalta ja tavoiteltu tunnelma välittyi, tämän haasteen sanoja tulee yleensä väänneltyä ja käänneltyä aika paljon eivätkä ne siltikään aina toimi 

Sokerisiipi: Saatat olla oikeilla jäljillä siinä, että koettu uhka ei ehkä sittenkään ollut aivan todellinen tai ajankohtainen. Ihmismielen myllerryksiä kun on niin kiva hämmentää mukaan tekstiin. Kiva kun tykkäsit, eikä tämä jäänyt liian kryptiseksi.

Kiitokset kommenteistanne <3

[Rosmariini]

Hei ja onnea kommenttiarpajaisten voitosta!

Valikoin sinulta tämän tekstin, koska tämän otsikko veti puoleensa. Ja olen kyllä tosi tyytyväinen valintaan, koska tämä oli positiivisella tavalla hyytävä teksti, joka oikein imaisi puoleensa! Tässä oli vähän sellainen dystooppinen, scifikauhuleffamainen tunnelma, tai jonkinlainen näkymätön uhka, joka häilyi koko ajan taustalla. Maalasit tätä mielestäni hienosti pienillä yksityiskohdilla, kuten tuolla marmoriveistoksella, talon asumisen merkeillä ja vihollisen lähestyvillä askelilla. Jätit tarinaa juuri sopivasti auki siten, että se jäi kutkuttamaan mieltä ja pohdituttamaan, esim. miksi kaksikko on matkalla, mistä tytölle pitäisi kertoa, ja mitä tytön iholla olevat mustelmat ovat. Loppua kohden tuli jopa sellainen ajatus, että tätä uhkaa ei oikeasti olisikaan (tuo jotain ja ei mitään), tai että tuo uhka tai mustelmat olisivat jopa Ailon itse aiheuttamia, mutta tämä ei syystä tai toisesta muista asiaa. Juuri siis sopivalla tavalla tästä jäi yhtä aikaa mystinen ja ahdistunut fiilis! Kielenkäyttösi oli minusta myös tosi kaunista ja sait nuo 12+ virkkeen sanat hyvin tänne mahdutettua. Suosikkikohtiani olivat mm. seuraavat:

Tyttö vetää väriseviä henkäyksiä istuen lattialla selkä kaapin kulmaa vasten, ja Ailo haluaisi antaa periksi. Hän kuitenkin nappaa kassistaan lasisen pullon ja nostaa sen tytön huulille. Tytön silmät säteilevät, kun tämä tarjoaa vettä Ailolle vapisevin käsin, tämän mielessä vaara on jo tällä kerralla vältetty.

Hän katsoo mustankeltaisia jälkiä tämän käsivarsissa ja tietää niiden tummuvan, jos tyttö taas tukeutuu hänen tiukkaan otteeseensa.

Pilvet ovat vaaleita, se on hyvä merkki, eikä sataisi kauan, hän valehtelee ja tyttö kurtistaa kulmiaan.

Heidän ohitettuaan patsaan ja sitä kannattelevan kulmikkaan kiven Ailo koettaa muistaa, mikä suunta on oikea, tai edes vähiten väärä. Päiviä aiemmin kadonneen kartan ristikot ja tienhaarat sekoittuvat hänen päässään ja hetken häntä pelottaa niin paljon, että oksettaa.

Hän näkee jälleen ihon sinisenkirjavat mustelmat ja lupaa mielessään rakastaa ne pois jos vain joskus osaa.

Tuo eka lainaus toi mielestäni hienosti esille tuon ristiriidan siitä, miten vaikeaa Ailolle on varmasti kuljettaa tyttöä mukanaan ja miten tekisi mieli luovuttaa, mutta ei kuitenkaan pysty siihen vielä. Kaikki nuo mustelma-yksityiskohdat olivat taas tosi hienoja, ja tuo "valehtelee" tuossa tokassa lainauksessa oli tosi voimakas sanavalinta! Ihan suosikkilainaukseni taas oli tuo tokavika, se on vaan tosi upea ja haastesanat sujahtivat joukkoon kuin itsestään.

Kiitos tästä tekstistä, tämä oli tosi taitavasti rakennettu! Täytyy perehtyä teksteihisi enemmänkin, jos sieltä löytyisi jotain muutakin näin upeaa!

[Sanderra]

Kiva, että löysit listauksesta mieleistä luettavaa, Rosmariini! Tämä haaste on aina nimenomaan haaste pakollisten sanojen ansiosta, mutta hienoa jos ne eivät hyppineet tekstistä silmille ja mystisen uhkaava tunnelma välittyi. Kiitos paljon <3