Sielulintu, kiva, jos olet viihtynyt tämän parissa! Näitähän piti tosiaan tulla vain neljä, mutta hommahan pääsi paisumaan, mutta väliäkö sillä.
Tervetuloa näin vielä viimeisenkin osan pariin, nyt vannon, ettei näitä tule lisää (erityisesti itselleni!). Kiitos kommentista.<3
A/N: No nyt, tämäkin tekele valmistuu tämän ficletin myötä
Keskeneräisten kirjoituksien joulukalenterissa 2023. Jos olisin pysynyt suunnitelmissani, tämähän olisi päättynyt jo lukuun neljä (=lukekaa, ettei suunnitelmaa ollutkaan, joten ihmekös tämä paisui
). Viimeiseen osaan inspiraatio tuli ainakin itselleni ihan puskista, ehkä se huvittaa myös teitä! Tsemppiä, Sirius!
Todellinen ihastus
190. Tunne
Kaikkien yllätykseksi Sirius sai haalittua kasaan kaikki menettämänsä tupapisteet, mutta Sirius piti visusti salassa, kuinka sen oli tehnyt. Tämä oli helpottanut Siriuksen asemaa rohkelikkojen keskuudessa, sillä useimmat olivat saaneet tietoonsa Siriuksen olevan syypää äkkinäiseen pistekatoon, vaikka tapaukseen liittynyt professori jäikin mysteeriksi.
Ihastuksen tunne ei enää vaivannut tai innostanut Siriusta, joten hän tunsi olonsa tylsistyneeksi maatessaan pitkin pituuttaan oleskeluhuoneen sohvalla. Remus istui nojatuolissa hänen vieressään. Lukemassa kirjaa, kuten aina Siriuksen mielestä.
Yllättäen Remus kohotti katseensa kirjastaan.
“Anturajalka?” Remus kysyi.
“No?” Sirius kääntyi niin, että näki Remuksen.
“Sait tupapisteet takaisin”, Remus totesi.
“Jep”, Sirius sanoi ja virnisti leveästi.
“Kuuluiko siihen jotain, mitä en halua tietää?”
“Ei”, Sirius vastasi. Eikä edes valehdellut.
“En aio purkaa enää yhtäkään itse aiheutettua kirousta yltäsi”, Remus sanoi, mutta tämän huulilla kareili hymy. Remus, joka oli pelastanut Siriuksen niin mykistysloitsulta kuin mistelikatasrofilta, näytti ilkikuriselta.
“Ethän enää tavoittele tuvanjohtajaa?” Remus kysyi.
“En”, Sirius sanoi laiskasti kuin ihastuksesta olisi jo vuosisata.
Sirius tajusi, että ilman Remusta hän olisi ollut pulassa. James ja Peter olivat vain nauraneet hänelle katketakseen ja olisivat varmasti antaneet Siriuksen kärvistellä niin mykistystaian kuin mistelinkin kanssa.
Remus luki kirjaa, kuten tavallista, mutta… Tämän meripihkanvärisissä silmissä tuikki jotain, mitä tuskin yksikään kirja olisi voinut saada esiin.
Sirius katsoi Remusta täysin uusin silmin. Remuksen arpiset, mutta komeat kasvot, Remuksen rauhallinen olemus ja sen alla kytevä Kelmi oli jotain, mikä sai Siriuksen sydämen pamppailemaan. Tämän silmissä kyti liekki, joka vei Siriukselta jalat alta. Oliko Sirius ollut sokea koko tämän ajan?
“Remus, olet ihana” Sirius puuskahti ja nousi mukavasta makuuasennostaan katsomaan Remusta entistäkin tarkemmin. Eikä millään lemmenloitsulla ollut tekemistä hänen suustaan karanneiden sanojen kanssa.
Remus häkeltyi silminnähden, mutta Sirius ei luovuttanut.
“Saatpa nähdä”, Sirius virkkoi, mutta tällä kertaa äänestä puuttui se kujeilu, mikä oli kuultanut McGarmiwan tapauksessa. Sirius oli lähes mutissut sanansa ja Remuksen sydän pamppaili. Meripihkasilmät todella tuikkivat.
“Tiesithän, että olet typerys?” Remus sanoi kohottaen kulmiaan toivuttuaan äskeisestä.
“Olen tosissani”, Sirius sanoi. Ja tunne valtasi hänet. Miksi hän oli etsinyt jotain kaukaa, kun kaikki hänen tarvitsemansa oli niin lähellä? Ilman Remusta, ei hän olisi selvinnyt kirouksista, eikä läksyistä — ja tuon kujeilevan ilmeen hän tunsi, Remuksella oli mielessään jotakin.
Remus oli jotain enemmän kuin yksikään menneistä ihastuksista.
“Minä valloitan sydämesi”, Sirius sanoi vakavana ja huomasi, että Remus piilotteli hymynsä alla jotakin, mistä Sirius saattoi heitellä vain arvauksia.
“Vai niin”, Remus sanoi, mutta sanoihin oli verhottu muutakin. Sirius kipristeli jännityksestä, mitä Remuksen sanojen takaa paljastuisi, kunhan aika olisi oikea.
“Kirjoitan sinulle balladin”, Sirius sanoi ja virnisti. “Anna tulla”, Remus vastasi ja Sirius huomasi haasteen, joka valloitti hänen sydämensä. Remus oli jo voittanut, mutta Sirius viis veisasi siitä, sillä tämä arkinen rakkaus oli heitä varten.
Ehkä Sirius oli kuin olikin typerys, mutta ehkä ihastuneen kuuluikin olla vähän typerä. Siriuksen sydämessä paloi nyt jotain uutta. Eikä hän enää haaveillut tulesta ja tappurasta. Hänelle riittäisi talviyön Kuutamo — nyt ja aina, mutta ennen sitä, hänellä oli balladi kirjoitettavana talviyön rakkaudesta ja yksi sydän voitettavana.
Vanhempi vuosikerta ei ollut Siriusta varten, eihän hän edes pitänyt viinistä.
