Ficin nimi: Myöhäistä kaikelle kauniille
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Nälkäpeli
Ikäraja: S
Paritus: Katniss/Darius
Genre: Angstin sävyttämä draama
Summary:
Nuorukainen puhuu menneessä muodossa selvästi tiedostaen itsekin, että oli olemassa suuri todennäköisyys, ettei kumpikaan heistä enää näkisi mitään sellaista luonnon tarjoamaa yksinkertaista kauneutta, joka vähintään sai huvittuneeksi ihmetyksestä.***
Hän painaa päänsä kevyesti nahkasohvan selkänojaa vasten ja katsoo nuorta miestä vieressään. Pojan kasvoille kohoaa utelias hymy, joka selkeästi yrittää houkuttaa häntä ulos hiljaisuuden muurin takaa. Hänelle olisi vain liian helppo unohtua tuijottelemaan suuren olohuoneen iloisesti loimuavaa takkaa, mutta sellainen ei ole tarkoituksenmukaista.
”Mitä nyt, Katniss?”
Hän kääntää päänsä pehmeistä silmistä kuin olisi pelännyt paljastavansa jotain, minkä halusi pitää ainoastaan itsellään. Hän ei ole tottunut niin avoimeen katsekontaktiin kenenkään kanssa. Sellaisella on usein vaivaannuttava vaikutus.
”Mieleeni muistui äkisti menneitä”, hän sanoo ja ajatuksissaan näpertää tummaa hiuskiehkuraansa. ”Tulin ajatelleeksi kotia, vaikka tiedän, ettei sillä enää ole väliä.”
”Koti on silti aina koti”, nuorukainen toteaa muistellessaan itsekin vyöhykettä kaksitoista. "Älä unohda sitä."
”Olihan siinä puolensa.”
”Pidin erityisesti tavasta, jolla lumi aina keväisin sulettuaan teki sellaisia epämääräisiä järviä joka paikkaan.”
Toteamus nostaa väkisinkin pienen surullisen palan hänen kurkkuunsa. Nuorukainen puhuu menneessä muodossa selvästi tiedostaen itsekin, että oli olemassa suuri todennäköisyys, ettei kumpikaan heistä enää näkisi mitään sellaista luonnon tarjoamaa yksinkertaista kauneutta, joka vähintään sai huvittuneeksi ihmetyksestä.
”Nyt sinä masennat minua”, hän huokaisee, vaikka taikookin sanoihinsa pientä kiusoittelua.
”En minä sellaista halua”, toinen kiirehtii toteamaan, vaikkei osaakaan pyytää anteeksi sanojaan. Tunteet ovat liian voimakkaita.
”Väistämätöntä se silti on”, hän sanoo ja pakottautuu katsomaan lempeisiin poikamaisiin silmiin.
Inhottava, jostain kaukaa tarkkailluksi tulemisen tunne ei jätä rauhaan.
Hän ei saa antaa katseensa harhailla liiaksi.”En olisi halunnut sinun joutuvan tähän liemeen”, nuorukainen sanoo laskien kätensä hänen omalleen.
”Me olemme kaikki samassa liemessä”, hän vastaa olankohautuksella. Häntä pitkään piinannut raivokas turhautuminen ei ole hälvennyt ensimmäisen Nälkäpelin jälkeen mihinkään, vaikka hän on saanut sentään painaa hiuksilleen voittajan kruunun. ”Lillumme sellaisessa härskiintyneessä kanasopassa, jollaista Rasva-Saella oli tarjota toisinaan.”
Poika hänen vierellään nyrpistää nenäänsä pienen hymyn kareillessa huulilla. ”Vyöhykkeen kaksitoista parasta antia, toden totta.”
Hän naurahtaa itsekin ja samalla kieltäytyy jyrkästi muistelemasta iltapäiviä Saumalla. Hänen maailmassaan mikään ei ole koskaan ollut huoletonta, mutta nykyiseen verrattuna entinen elämä vaikutti lähes pitkäveteisen rauhalliselta. Sen ajatteleminen saa hänen ihonsa kananlihalle ja ahdistuksen hengitystä salpaamaan.
Nyt hänellä on vain vähän menetettävää, mutta sekin vähä tuntuu ylitsepääsemättömän suurelta. Häntä vahditaan, heitä kaikkia vahditaan.
Hänen on pidettävä itsensä ruodussa, jos ei itsensä niin toisten takia.He elävät vaarallisessa maailmassa, joka ei ole koskaan ollut hänen omansa. Kukaan ei ole turvassa.
Hän painaa katseensa ja katsoo nuoren miehen kättä omassaan. Hän haluaisi tämän irrottavan otteensa, muttei osaa vetäytyä kauemmas. Sellaisessa pehmeässä silityksessä on jotain niin väärää, että hän melkein pitää siitä.
”On niin
paljon, mitä haluaisin sinulle sanoa”, hän aloittaa kuulostaen raivostuttavan epävarmalta. ”Mutten osaa, ja se saa minut sekoamaan.”
Nuorukainen korjaa asentoaan sohvalla ja katsoo häntä takaisin pieni murheellinen ryppy kulmiensa välissä. ”Kaikkea ei aina tarvitse sanoa ääneen, jotta sen voi tajuta.”
Joskus hän miettii ohimennen, mistä pojan empaattisuus ja hyväntahtoisuus kumpuaa. Hän ottaisi mielihyvin itselleen siitä osan, jos sitä hänelle tarjottaisiin. Sen sijaan hän on usein niin lähellä tunnekylmää petoa, että eläminen käy ajoittain raastavaksi.
”Olen niin pahoillani tästä kaikesta”, hän sanoo hiljaa ja antaa katseensa vahingossa harhailla takkaa ympäröivien seinien taidokkaissa ornamenttikuvioissa. Hänen anteeksipyyntönsä on yhtä tyhjän kanssa, mutta se ei näytä hämmentävän nuorukaista. ”En halunnut vetää sinua tähän.”
”Ei ole sinun tehtäväsi pyytää anteeksi”, hänelle sanotaan painokkaasti mutta armeliaasti. ”Sinä teit sen mitä piti ja tuot toivoa niille, joilla sitä ei ole. Minä tein omat virheeni, mutta syystä tai toisesta hengitän yhä tätä ilmaa.”
Mutta millä hinnalla? Takassa loimuava tuli näyttää vihaisuudestaan huolimatta leikkisältä. Liikaa hän ei uskalla sen suuntaan katsoa.
”Sinä olit rohkea, ja olet edelleen”, hän tuumaa ja jostain syystä nuorukainen näyttää ihan hämmentyvän.
”Minä yritän vain selvitä eteenpäin”, tämä sanoo surullisesti hymyillen ja puristaa hänen kättään. ”Totuuden nimissä on sanottava, että läsnäolollasi on rohkaiseva vaikutus.”
”Vaikka astelen Neljännesjuhlapelin areenalle huomenna?”
Nuori mies virnistää surullisesti. ”Et ole yksin silloinkaan.”
”Toivoisin sinun olevan mukanani”, hän virkkoo puoliksi leikillään ja yllätyksekseen kohtaa oudoksuvan silmäyksen.
”Minähän olen, Katniss.”
Mitä?Hän nielaisee kuivaksi käynyttä kurkkuaan. Hänelle puhutaan hulluuksia. Kuka hänelle puhuu ja mitä hän vastaa? Hänen muistiinsa on tullut vika.
”Mukanani loppuun asti”, hän korjaa sanojaan. ”Sitä minä tarkoitin.”
Nuorukaisen katse on taas hellempi. ”Taidat olla vähän väsynyt.”
Sitä hän todella on, ja se hirvittää häntä hiukan. Hetkeen hän ei ole varma olinpaikastaan.
”Nukkuminen kuulostaa hyvältä”, hän sanoo nousten sohvalta kankein jaloin. Ilma tuntuu tunkkaiselta hengittää.
”Haluatko, että tulen kanssasi?”
Kysymys saa hänen silmänsä jälleen harhailemaan takan viereen, mutta hän pakottautuu kääntämään katseensa sohvalla yhä istuvaan poikaan.
”Pärjään kyllä”, hän sanoo, vaikkei uskokaan sanoihinsa. ”Hyvää yötä, Peeta”, hän kakaisee ulos mahdollisimman tyynesti, vaikka nimi maistuu oudolta hänen suussaan.
Eihän hän sanojaan ole Peetalle lausunut missään kohtaa.
”Öitä, Katniss.”
Hän ei suurin ponnistuksin anna katseensa pälyillä takan suuntaan kävellessään sen ohi. Ohi tulisijan vieressä seisovan Dariuksen, joka
ei tee elettäkään hänen suuntaansa, vaikka hetki aikaisemmin sulki hänen kätensä rohkaisevasti omaansa.
Dariuksen, joka
ei enää koskaan sanoisi hänelle sanaakaan, vaikka heidän elämänmakuisesta, avartavasta keskustelustaan on vain muutama minuutti.
Dariuksen, jonka
mitäänsanomattoman viileä katse on vain tovia aiemmin ollut tutun veijarimainen ja häneen iskostunut.
Hän on menettämässä otettaan, muttei osaa olla pahoillaan. Hän kai kuvittelee omiaan, mutta se on todellisempaa kuin mikään pitkään aikaan.
***
A/N: Päätin laittaa tämän kohdan tänne alas, jotten olisi spoilannut mitään (sikäli mikäli tässä jotain sellaista uhkaa on, hahhah). En todellakaan tiedä, miksi päätin alkaa taituroida tällaista pientä twistkuviota, mutta pitäähän sitä joskus jotain uutta kokeilla. Saa nähdä, miten hyvin se onnistui, mutta toivottavasti tästä sai jotain tolkullista irti.
En tiedä, mistä tämä paritus putkahti, mutta sen harvinaisuudesta (?) huolimatta minulla on ajan mittaan kehittynyt pieni thing sille. Darius ei kamalasti ollut kirjoissa esillä, mutta sekin vähä riitti särkemään sydämeni.
