Ficin nimi: Hetkellinen ystävä
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, H/C
Hahmot: Regulus ja koira
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, enkä saa rahaa.
A/N: Tästä piti tulla H/C-tyylinen angst/fluff, mutta taisin draamailla vähän liikaa.:> Osallistuu FF50: Luihuiset (040.Kuka?), Ficlet300 (119. Yö), One True Something 20, Aakkoshaasteeseen ja Kaiken maailman ficletteihin Viikolla 40 (28.9.-4.9.2015): Eläimet. Ps. Koirat on parhaita, tätä suunnitellessa omani möllötti viekussa.♥ Otsikosta pisteet Sokrulle, kiitos!
Pimeyden lordin jakamat tehtävät muuttuivat yksi kerrallaan raskaammiksi. Regulus tunsi painolastin hartioillaan ja myllerryksen vatsassaan, kun kumartui syrjäisellä kujalla oksentamaan. Tapahtumat vilisivät hänen mielessään ja kuolleiden jästilapsien lasittuneet silmät olivat palaneet verkkokalvoille.
Myrskynharmaa taivas ja kehoa piiskaavat sadepisarat eivät parantaneet yhtään hänen oloaan. Regulus antoi itsensä valahtaa kuraiselle kivikadulle ja selkänsä painautua vasten jonkun juottolan takaseinää. Roskien mätänevä lemu muistutti kaikesta siitä tappamisesta, jota hän oli joutunut kohtaamaan.
Regulus näki varjoissa mustan hahmon vilahtamisen. Se oli sama olento, joka oli seurannut häntä jo muutamien viikkojen ajan pitäen häneen etäisyyttä tarkkaillessaan. Hermostunut naurahdus karkasi miehen huulilta, kun hän tajusi kyynelten kirvelevän silmiä.
"Tule tänne", Regulus pyysi, vaikka ei tiennyt, mikä häntä oli seurannut. Se saattoi olla naamioitunut kiltalainen, joka odotti tilaisuutta vangita hänet, mutta sillä hetkellä sillä ei ollut merkitystä. Olennosta ei huokunut samanlaista vaaraa, joka ympäröi Regulusta muiden kuolonsyöjien lähellä – puhumattakaan itse Pimeyden lordin seurasta.
Nurkalta astui esiin valtava musta koira, jolla oli takkuinen turkki. Se heilautti varovasti häntäänsä, mutta luimisteli korviaan tassutellessaan lähemmäs Regulusta.
Koiran tultua kosketusetäisyydelle Regulus ojensi kätensä hitaasti koskettaakseen sitä. Jostain syystä hän myös pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota ruokaa. Koira antoi Reguluksen upottaa sormensa takkuiseen ja sateen kastelemaan turkkiin.
Regulus tiesi, että koira oli ihminen. Mutta hän ei tiennyt, kuka, ystävä vai vihollinen. Koiran läsnäolon aura kuitenkin pyyhkäisi hänen ylitseen saaden pahoinvoinnin helpottamaan ja miehen rentoutumaan. Koira liikahti epäröiden, mutta teki sitten itselleen tilaa Reguluksen viereen painautuen aivan kiinni tämän kylkeen ja nuolaisi sateeseen sotkeutuneet kyyneleet poskilta.
Pyyhkäistyään vaistomaisesti poskeaan Regulus naurahti ja rapsutti hetkellistä ystäväänsä korvan takaa. Kun he olivat olleet siinä hetken, mies huomasi vapinan lakanneen, kun sitä ei enää ollut. Kehoa ja mieltä olivat ravistelleet niin monet tunteet, että hän ei ollut edes huomannut tärisevänsä ennen kuin oli saanut oloa helpottavaa läheisyyttä.
Koira vaati Reguluksen nousemaan puskemalla päällään, kohtaamalla ihmisen katseen, ja nykäisemällä hampaillaan repeämän mustan kaavun hihaan.
Vaivoin Regulus nousi ylös, mutta päästyään takaisin jaloilleen hänestä tuntui, että hän selviäisi taas vähän aikaa eteenpäin. Hänellä oli kadonnut ajantaju istuessaan siinä likaisella sivukujalla, mutta hän huomasi yön olevan jo pitkällä, sillä harmaa taivas oli synkennyt entisestään. Koira haukahti muutaman kerran ja heilutti rohkeammin häntäänsä kuin aiemmin – silti Regulus oli huomaavinaan koirassa jotain surumielistä.
"Kuka sinä olet?" Regulus päästi vahingossa sanat karkaamaan huuliltaan niin hiljaa, että tavallinen ihminen ei olisi niitä kuullut. Koira kuitenkin kuuli ja vingahti luimistaessaan korviaan. Ele ei vaikuttanut vihaiselta vaan enemmänkin ahdistuneelta.
"Ehkä on parempi etten tiedä", Regulus sanoi, kun koira lähti jolkottelemaan omille poluilleen. Ensimmäisten viikkojen aikana kuolonsyöjänä Regulus oli pelännyt, että kadottaisi itsensä kokonaan. Silloin koira oli ensimmäisen kerran ilmestynyt hänen näköpiiriinsä, eikä Regulus tiennyt, miten pitkään ja tarkkaavaisesti häntä oli seurattu.
Koirasta kuitenkin huokui enemmän tukea kuin uhkaa, eikä Regulus pelännyt. Tavattuaan ja saatuaan koiran hetkeksi lähelleen hänestä tuntui ettei hän enää voisi kadottaa itseään edes valitsemallaan väärällä polulla. Ainakaan niin helposti kuin aiemmin.
Eikä Regulus osannut piilottaa itseltään täysin aavistusta siitä, kuka koira todellisuudessa oli.