Title: Eikä kukaan saisi tietää
Author: Sanderra
Rating: K11
Pairing: Severus Kalkaros/Gilderoy Lockhart
Genre: suhdehömppä, huono huumori
Summary: "Miellyttävä ilta, eikö vain?"
A/N: En ole kirjoittanut kertakaikkiaan mitään ikuisuuteen. Sitten jostain syystä tällaisen kirjoittaminen tuntui hyvältä idealta. Pilasin Salaisuuksien kammion vähintäänkin itseltäni. Olkaa hyvät.
Severus Kalkaros seisoi rehtorin kansliassa koulun muun opettajakunnan kera ja kuunteli Minerva McGarmiwan selostusta aiemmin päivällä tapahtuneesta onnettomuudesta. Toisluokkalainen puuskupuhpoika oli löydetty kangistettuna koulun käytävältä, eikä kukaan tuntunut tietävän tapahtuneesta mitään. Kun asian vakavuutta ei otettu huomioon, Severus ei voinut väittää olevansa erityisen pahoillaan suupalttipojan kohtalosta hiljentyä hetkeksi.
Tilanne näytti kummallisesti hidastetulta, mutta hän päätteli, että kun kukaan ei tiennyt kuinka seuraavaksi tulisi toimia, odottelu ja seinien tuijottelu saattoi olla monen mielestä vahvin ratkaisu. Opettajat vaihtoivat painoa jalalta toiselle, venyttelivät jumiutuneita käsivarsiaan tilan suomissa rajoissa, ja työpöytänsä takana istuva professori Dumbledore katseli heitä vuoron perään. Omalla kohdallaan Severus vastasi katseeseen silmiään räpäyttämättä, ja rehtorin uneliaansiniset silmät näyttivät tietävän enemmän kuin niiden pitäisi. Kuten aina. Hitaasti Dumbledore siirtyi tarkkailemaan muita huoneeseen kokoontuneita opettajia ja professori McGarmiwa jatkoi puhettaan:
”Nuoriherra löydettiin samassa tilassa kuin kaksi edellistä uhria; kangistettuna, mutta vahingoittumattomana.”
Severuksen edessä vasemmalla vaaleat kiharat heilahtivat, kun niiden omistaja nyökytteli ankarasti kuunnellessaan McGarmiwan kertomusta. Nyökkäilijä näytti siltä, että tämän pää putoaisi jos edestakainen liike ei kohta loppuisi, ja sitten tämä avasi suunsa.
”Kuinka harmillista! Jos vain en olisi ollut vastaamassa Päivän Profeetan lähettämän toimittajan kysymyksiin opetusurastani, olisin voinut estää poikaparan joutumisen teon kohteeksi.”
Muutama opettaja vilkaisi puhujaa närkästyneenä ja McGarmiwa huokaisi.
”Gilderoy, kuinka monelta vastoinkäymiseltä välttyisimmekään, jos ehtisit kiireiltäsi auttamaan aina tarpeen tullen.”
Severuksen vyötärön korkeudelta kuului pidätelty naurahdus ja hän ehti nähdä pikkuruisen loitsujen opettajan kääntyvän selin puhujiin esittäessään yhtäkkistä yskäkohtausta. Gilderoy Lockhart oikoi koristeellista kaapuaan, eikä mitä ilmeisimmin huomannut itseensä kohdistuvaa hiljaista ivaa. Mies perääntyi muutaman askelen huoneen reunalle jättäytyen kaikkien yllätykseksi sivummalle jälleen alkavasta keskustelusta ja astui Severuksen varpaille. Lockhart pyörähti häntä kohti kasvoillaan hurmaavin hymynsä, ja Severus kohotti hitaasti kulmiaan. Lockhart kääntyi saman tien uudelleen ympäri ja keskittyi jälleen huoneen täyttävään puheensorinaan.
Severus katsoi saaneensa kaiken tarpeellisen informaation kangistetun oppilaan olotilasta. Hän nyökkäsi pienesti Dumbledorelle ja oli juuri astumassa kohti ovea, kun hänen käteensä tartuttiin. Joku painoi rypistetyn pergamentinpalan hänen kämmeneensä, ja hetken Severus vain tuijotti typertyneenä sen ojentanutta henkilöä ennen kuin syöksähti ulos kansliasta kaapu hulmuten.
Tyrmiin vievän käytävän alkupäässä hän pysähtyi, taitteli saamansa lappusen auki ja totesi todennäköisesti näyttävänsä juuri niin typerältä kuin miksi hän itsensä tunsi. Mikä hän oli, salaviestejä kikattaen lukeva kolmasluokkalainen? Tämä oli järjetöntä. Lappuun oli kirjoitettu suurella, koukeroisella käsialalla:
Vaikutit hieman kireältä aiemmin tänään, kaipaisitko kenties teetä ja lohduttavaa olkapäätä?
Vaikka minun puolestani voimme kyllä unohtaa ne olkapäät ja keskittyä kokonaisuuteen sen sijaan.
Tiedät, mistä minut löytää.
Severus tuijotti viestinpätkiä epäuskoisena ja käänsi palasen ympäri. Toisella puolella kullanhohtoiseen kaapuun pukeutunut Lockhart loikoili luudallaan liihottaen vähän väliä kuvan reunan yli ja ilmestyen takaisin kuvaan toiselta laidalta. Teetä ja sympatiaa. Sitä Severus nyt vähiten kaipasi. Sitä paitsi hänen olisi jo syytä lopettaa nämä tapaamiset. Ihmiset olivat alkaneet kuiskailla, kuinka kaksi Tylypahkan professoria konsultoivat toisiaan tarpeettoman usein.
Eikä se aina jäänyt kuiskailuun. Kerran Severus oli joutunut taikakeinoin hiljentämään Riesun, joka kiljui käytävässä kuinka 'professori Lockhartin viehätysvoima näytti purevan työtovereihin ilahduttavan hyvin'. Niin se oli, tänä iltana Severus voisi laittaa päätepisteen sille typeryydelle. (Ja ehkä nauttia kupillisen korkealaatuista teetä, jota Lockhart joka tapauksessa tarjoaisi. Hän kyllä kykenisi pitäytymään pelkässä teenjuonnissa.) Epäluuloisena omia ajatuksiaan kohtaan Severus napautti palasen kulmaa taikasauvallaan ja loitsi siihen pienen liekin, joka käpristi kirjaimet lukukelvottomiksi.
Sen jälkeen hän suuntasi askelensa kohti pimeyden voimilta suojautumisen luokkaa.
Severus koputti oveen ja puoliksi toivoi, ettei olisi tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt velloa katumuksessa kauaa, kun raskas puuovi heilahti auki paljastaen avaran luokkatilan sen takana. Huoneen seinillä roikkui valtavia tauluja, joista osa esitti hirvittävien kirousten tuloksia ja loput kuvasivat luokan senhetkistä omistajaa erinäisissä uroteoissa. Opettajan työhuoneeseen vievässä kiviportaikossa kaiteeseen nojaili Gilderoy Lockhart hopeoitu teetarjotin käsissään.
”Miellyttävä ilta, eikö vain?” tämä tervehti.
”Voisin väittää vastaan, mutta en usko sen vaikuttavan jorinaasi millään tavalla.”
”Totta, ei se vaikutakaan. Otatko teetä?”
”Toki, sehän ilmeni jo omaperäisessä kutsussasi.” Severus katseli miestä viileästi peittäen kummastuksensa, kun tämä laskeutui portaat alas luokkahuoneeseen, eikä yrittänytkään tarjoilla teetä (niin, ja sitä kaikkea muuta) huoneistossaan. Lockhart hymyili leveästi vastatessaan.
”Elämässä täytyy olla hieman jännitystä, vai mitä?” Silmänisku. Severus joutuisi toden teolla keskittymään teehensä.
”Onko tuon hiuspehkon alla ollenkaan aivoja? Kuka tahansa opettajakunnasta saattoi huomata typerät lappusesi.”
”Älä viitsi, eihän tässä mitään laitonta tapahdu. Kaksi kollegaa muistelemassa vanhoja teekupposen äärellä”, Lockhart hymisi kaataessaan höyryävää juomaa kahteen hopeanväriseen kuppiin ja jatkoi: ”Istu toki, ole hyvä.”
Severus veti itselleen tuolin opettajanpöydän ääreen, mihin toinen velho oli jo istuutunut siemaillen teetään. Muistelemassa vanhoja. Hetken huoneessa vallitsi hiljaisuus ja tuntui kuin hengittäminenkin olisi liian äänekästä sopiakseen tilanteeseen.
Teekuppi laskettiin asetille, siitä kuului terävä kilahdus.
Jalat ristittiin pöydän alla lähes äänettömästi, ja kengänkärki hipaisi Severuksen nilkkaa.
Servietti kahahti hiljaa Lockhartin pyyhkiessä suupieliään sillä. Severus katsoi toimitusta miettien, mihin oli mahtanut kadottaa yleensä moitteettoman itsehillintänsä. Lockhart vilkaisi häntä kiharoidensa alta silmät kirkkaina ja virnisti.
”Miksi kiusaat itseäsi, Severus? Me molemmat tiedämme, mihin tämä johtaa.”
”Sinä hoidat kiusaamisen näköjään varsin mallikkaasti puolestani.”
Lockhart hymyili, ja siinä oli jotain erilaista kansikuvien muuttumattomaan, suupieliä särkevään irveeseen verrattuna. Mies laski kätensä Severuksen jalalle pöydän alla irrottamatta katsettaan hänen silmistään, ja piirteli sormenpäillään edestakaisia viivoja sisäreiteen. Severus pakottautui pitämään kasvonsa peruslukemilla.
”En ole täysin vakuuttunut siitä, että käsityksemme vanhojen muistelusta vastaavat toisiaan”, hän mutisi.
”Aiotko jänistää nyt? Myönnä pois, et voi vastustaa kiusausta. Vain sinä ja minä, tyhjä luokkahuone, eikä kukaan saa tietää…” Lockhart luetteli. Sitten miehen viileät sormet sujahtivat Severuksen kaavun reunalle, ja vyönsolki kilahti vaimeasti. Severuksen käsi puristui nyrkkiin pöydällä, kun hän koetti pysyä aloillaan ja pitää ajatuksensa edes jossain määrin soveliaina.
”Kuinka… kuinka epätoivoinen oikein olet?” hän kysyi.
Lockhart ei vastannut, vaan nousi tuoliltaan yhä hymyillen ja kumartui Severuksen ylle tämän käsien työskennellessä hänen housujensa parissa. Ensimmäinen, toinen, kolmas nappi ja Severus tunsi miehen kädet paljaalla ihollaan. Pitkät sormet hipoivat hänen vatsaansa, liukuivat hitaasti lantiolle ja nykäisivät tummien housujen kaulusta alemmas. Se oli viimeinen pisara.
Severus työnsi tuolinsa taakse ja kellisti Lockhartin - joka älähti yllättyneenä - alleen työpöydälle.
”Sinä saatat meidät molemmat vielä vaikeuksiin.”
Lockhart naulitsi katseensa Severuksen silmiin ja kävi käsiksi hänen kaapunsa kaulukseen. Severus avasi miehen paidan nappeja, jotka kaikessa koristeellisuudessaan tuntuivat ottavan ikuisuuden, ja tunsi kuinka mies lukitsi hänen jalkansa omillaan vasten pöydän reunaa, ja-
”Mitä Merlinin tähden sinä teet, Severus?”
Molemmat miehet käänsivät säikähtäneen katseensa ovelle, missä Minerva McGarmiwa seisoi ilmeisen järkyttyneenä, mukanaan sylintäydeltä oppikirjoja. Salamannopeasti Severus nosti tyhjän teekupin pöydältä vierestään ja näytti sitä McGarmiwalle loihtien samalla kasvoilleen ärsyyntyneen ilmeen.
”Tämä tyhjäpää ehti juoda myrkytettyä teetä, eikä saanut kunnolla henkeä”, hän sepitti omasta mielestäänkin kovin vakuuttavasti. Valitettavasti Lockhart koki asiakseen leikkiä mukana, sillä tämä alkoi korista korvia riipivästi ja piteli käsiään kaulallaan kuin kuristuisi.
Merlin, enkö minä sanonut, että tästä seuraisi ainoastaan harmia.
McGarmiwa, joka olisi saattanut jopa uskoa Severuksen selityksen tilanteesta, huokaisi pudistaen päätään ja nosti silmälasinsa nenältään. Seuraavassa hetkessä Severus tajusi makaavansa yhä puolittain Lockhartin päällä ja pomppasi jaloilleen. Lockhartkin vaikutti ymmärtäneen, ettei myrkytysselitys mennyt läpi, ja tämän tukehtumiskuoleman näytteleminen vaimeni äänekkääseen nielaisuun. McGarmiwa laski tuomansa kirjat oven vieressä olevalle tuolille ja sanoi virnistystä pidätellen:
”Severus, luotan siihen, että ammattitaitosi on riittävä hoitamaan pimeyden voimilta suojautumisen opettajamme sellaiseen kuntoon, että hän kykenee saapumaan huomisaamun tunneille.”
Ovi kolahti kiinni naisen lähdettyä, ja Severus olisi voinut vannoa kuulevansa käytävästä hiljaisen naurunpärskähdyksen. Hän käänsi helvetin jäädyttävän katseensa Lockhartiin, joka kokosi itseään pöydältä teetarjoilujen seasta.
”Kukaan ei saa tietää, niinkö?”
Lockhart näytti hieman sekavalta, aivan kuin olisi oikeasti luullut juoneensa jotain sopimatonta, ja väläytti sitten Severukselle sen typerän hymynsä.
”Minusta se sujui oikein mainiosti.”
