Jeps, elikkäs tämä luku tulee kaksiosaisena. Nyt tulee ensimmäinen puolikas, joka pohjustaa toisen osan tapahtumiin
Lueskelin läpi ja korjailin tätä tuossa eilen ja tänään, toivottavasti on selkeää eikä virheitä jäänyt, mutta jos jotain ihmeellistä ilmenee, niin ilmoitelkaa ihmeessä
Ja tuntuu, että tuli jotenkin ihmeellistä tekstiä välillä, enpä tiedä. Aa, en tiedä. Mutta tässäpä tämä luvun puolikas, olkaa hyvä:
Luku 27, osa 1 - Totuus”Et ole nähnyt Jaredia?”
Pari pitkää päivää oli kulunut. Renesmee oli pysytellyt poissa koulusta sairauteen vedoten ja ollut Jacobin vierellä tukemassa tätä, odottamassa tämän paranemista. Carlisle oli tehnyt hyvää ja tarkkaa työtä ja poistanut haavoista imeytymättömän vampyyrinmyrkyn, joka oli hidastanut Jacobin paranemista. Paraneminen ei silti ollut paljoa nopeutunut, ihmissuden kehon oli hankala käsitellä sellaista myrkkyä, joka oli jopa vaarallista heille. Siksi Carlisle oli ollut epävarma Jacobin täydestä parantumisesta.
Jacob oli kuitenkin selvinnyt pahimmasta, enää hänen täytyi vain levätä ja tarkkailla haavojensa umpeutumista ja mahdollista märkimistä, jota Carlisle parhaansa mukaan ehkäisi niiden säännöllisellä puhdistamisella ja siteiden vaihdolla. Jacobin paranemisen myötä Renesmee oli piristynyt huimasti ja ollut iloisempi, muttei täysin valmis kouluun ja pojan jättämiseen. Tyttö halusi olla tämän vierellä viimeiseen asti, nähdä tämän parantuvan täysin.
”En”, Renesmee vastasi painaessaan päänsä tyynylleen Jacobin pään viereen. Hän oli hellästi kietonut kätensä tämän rinnalle ja painanut vartalonsa tämän kylkeä vasten kaipaavasti. ”Olen ollut koko ajan kanssasi, Jake.”
Renesmee toden totta oli ollut Jacobin tukena ja laskenut ajatuksensa Jarediin vain muutamina hetkinä. Hän oli pohtinut hänen ja pojan välillä väreileviä tuntemuksia, kaikkia niitä hetkiä ja sitä, pitäisikö hänen kertoa niistä Jacobille. Hän tiesi, että tälle täytyisi kertoa joskus, hänen täytyisi olla rehellinen eikä salailla enempää. Mutta hän ei ollut varma, miten ja milloin hän kertoisi ja ennen kaikkea, pystyisikö hän siihen.
”Aiot kuitenkin tavata hänet, eikö totta?” Jacob kysyi hiljaa saaden Renesmeen nostamaan päätään. Heidän katseensa kohtasivat hivenen kivuliaina, eikä tyttö ymmärtänyt, miksi he puhuivat tästä juuri nyt. He molemmat tiesivät, että hänen täytyisi tavata punapäinen poika ja puhua tämän kanssa, selvittää asiat, etenkin ne tunteet, joista Jacob ei tiennyt.
”Jake, ei puhuta Redistä”, tämä pyysi kääntyessään kyljelleen, kasvonsa suunnattuina kunnolla pojan kasvoja päin. Tyttö pelkäsi pojan suutahtavan tai sanovan jotain, mistä hän ei pitäisi.
”En minä hänestä mielelläni puhukaan, mutta eikö se ole aiheellista?” Jacob kysyi arvuuttelua äänessään. Hän sipaisi Renesmeen poskea peukalollaan tämän pudistaessa päätään silmät epäröintiä loistaen. ”Nessie, tiedät itsekin, mitä hän teki. Ja me molemmat tiedämme, että sinun täytyy kohdata hänet, ja hänen täytyy kohdata minut.”
En halua keskustella tästä, varsinkaan tästä, Renesmee huokaisi ajatuksissaan, mutta tiesi, ettei Jacob työntäisi tätä aihetta pois vähään aikaan.
Toisaalta tämä voisi olla minulle tilaisuus olla rehellinen ja kertoa, mutta tiedän, ettei Jake ota sitä hyvin. Hän suuttuu ja uhoaa katkaisevansa Redin niskat. Mutta…”Sinä et tosiaan halua puhua tästä”, Jacob totesi tutkaillessaan Renesmeen ilmettä. Tytön huulet olivat hitusen raollaan kuin valmiina puhumaan, mutta suklaanruskeat silmät olivat yhtäkkiä täyttyneet tuskaisesta epävarmuudesta. ”Mikä on? Hei?”
”Ei mikään”, Renesmee valehteli epäröiden. Sanat takertuivat kurkkuun tiukalle kerälle pyörähtäen. ”Mutta sinä olet kyllä oikeassa… Hänen kanssaan täytyy puhua, vaikkemme voi olla varmoja, että se oli hän, joka satutti sinua.”
Ja samalla minua. Renesmee taisteli yhä vastaan sitä niin sanottua totuutta, että Jared olisi ollut Jacobin kimppuun käyjä. Tytölle ei ollut vieläkään kerrottu muiden Cullenien oikeista epäilyistä, eikä Jacob voinut sanoa varmasti, oliko hänen kimppuunsa käynyt vampyyri ollut Jared. Poika kuitenkin uskoi vahvasti niin ja valoi uskoa parhaansa mukaan Renesmeehenkin.
”Nessie, se on todennäköisintä. Tiedät sen itsekin, kun hieman mietit.”
Niin hän tiesikin, muttei suostunut myöntämään. Merkit viittasivat syyttävästi Jarediin, jolla olisi ollut syy tehdä se, mutta toisaalta Renesmee epäröi. Olisiko poika muka pystynyt hyökkäämään Jacobin kimppuun ja samalla satuttamaan häntä? Siitä tyttö ei osannut olla täysin varma, vaikka hän tiesi, ettei Jared ollut sellainen, ei hänen tuntemansa Jared. Mutta eihän hän välttämättä tuntenut kaikkia puolia punapäisestä pojasta.
”Hyvä on”, Jacob sanoi hiljaa, ”ei puhuta tästä enempää. En halua, että hymysi katoaa.”
Hän veti tytön itseään vasten varovaisesti ja kietoi kätensä tämän ympärille suojelevasti, lämpimästi. Renesmee sulki silmänsä ja painoi kasvonsa pojan lämmintä rintaa vasten, muttei pystynyt tuosta noin vain työntämään vapautuneita ajatuksia takaisin luoliinsa. Jared ja totuus myllersivät mielessä, saivat pieniä pelon värähtelyjä aikaan kehossa.
Miksen vain sano sitä ja työnnä totuutta Jaken silmien eteen? Sitten se olisi tehty. Ihan sama kuinka paljon pohjustelisin ja pehmittelisin totuutta, hän suuttuisi silti.Huulien välistä karkasi hiljainen huokaus, ja tyttö puristi ne tiukasti yhteen. Ei vielä. Hän odottaisi vielä hetkisen ja kertoisi sitten kaiken pala palalta, lause lauseelta.
Vielä ei ole totuuden aika.***
Rosalie tuijotti pöydän pintaa silmät sirrillään ja kuljetti kynttään sen puisella reunalla Alicen istahtaessa hänen vasemmalle puolelleen. Keijukaismainen vampyyri vaihtoi katseita Bellan kanssa, joka oli jo tovin istuskellut pöydän ääressä hiljainen Rosalie seuranaan. Alice ja Bella tiesivät, mitä vaalealla vampyyrilla oli mielessään, he eivät tarvinneet Edwardia tulkitakseen tämän vihaisia, katkeria ilmeitä.
”Haluan tehdä jotain viimeinkin”, Rosalie mutisi pusertaen sanat huuliltaan. Hän nosti katseensa kahteen muuhun vampyyriin kysyvänä, nämä nyökkäsivät. ”En ymmärrä, miksemme vain voi mennä sen punapään luo ja repäistä päätä irti tai miksemme ole jo tehneet jotain! Edward vitkastelee punapään teloitusta ihan tahallaan. Ja miksi Nessielle ei kerrota, kuka tämän takana oikeasti on? Edward kertoi tytön epäilevän Jaredia.”
”Meistä on parempi pitää Nessie erossa tästä asiasta niin hyvin kuin suinkin”, Bella totesi. ”On parempi, että tyttö on Jaken vierellä ja pitää tästä huolta, ja me huolehdimme muista asioista.”
”Bella on ehkä oikeassa”, Alice sanoi, ”mutta minunkin mielestä Nessien kuuluisi tietää. Me tiedämme, että hän on läheinen Jaredin kanssa, ja tämä vain repii heidän suhdettaan.”
”Mutta heidän suhteensa repii koiran ja Nessien suhdetta”, Rosalie muistutti terävästi. ”En pidä koirasta erityisemmin, mutten siltikään halua punapään sukulaispojan sotkeutuvan tytön ja koiran suhteeseen. Niin on kuitenkin tainnut jo käydä.”
Bella tiesi molempien olevan hyvin oikeassa. Hän ja Edward eivät halunneet satuttaa Renesmeetä pitämällä tätä väärässä luulossa Jacobin vahingoittajan suhteen, mutta jos he kertoisivat nyt yhtäkkiä aavistelleensa koko ajan tekijän olleen Rebecca, mitä tyttö mahtaisi sanoa? Bella epäili, ettei tämä suhtautuisi hyvin heidän salailuunsa, mutta hän ja Edward halusivat tämän huolehtivan Jacobista. Jared oli varastanut näiltä kahdelta liikaa yhteistä aikaa muutenkin.
”Uskon kuitenkin”, Alice puhui, ”että Nessie tietää, mikä on oikein. Hänenhän täytyy selvitellä asioita ja puhua molempien poikien kanssa.”
”Se on totta”, Rosalie nyökkäsi, ”mutta siitä voi tulla sotkuista. Koira tuskin suhtautuu rauhallisesti kuultuaan Nessien ja Jaredin varsin lämpimistä väleistä, joista hän varmasti tietää jotain, muttei kaikkea. Emme mekään kaikkea tiedä, mutta minä olen varma, että he tuntevat toisiaan kohtaan jotain.”
”Niin minäkin”, Alice myönsi, ja Bella yhtyi heidän mielipiteisiinsä mielessään. Edwardhan oli aiemmin vihjannut Renesmeen ja Jaredin väleistä ja näiden välillä tapahtuneista asioista.
”Voisimmeko me kolmistaan nyt lähteä punapään luo kovistelemaan häntä?” Rosalie tuumi ääneen ja veti suunsa tympeään irveeseen. ”Miksi odottaa lupaa Edwardilta? Me voimme tehdä mitä haluamme. Kuten sanoin äsken, haluan jo repiä sen akan pään irti!”
”Ymmärrämme sen”, Bella sanoi nyökäten, hänkään ei toisaalta olisi halunnut enää odottaa, että he tekisivät jotain, ”mutta-”
Rosalie hymähti. ”Bella, sinun täytyy nyt vain olla tottelematta rakasta aviomiestäsi ja tehdä niin kuin tahdot. Kai sinäkin tahdot tehdä saman kuin minä?”
Hän tuijotti tiiviisti Bellaa, joka hetken epäröinnin jälkeen nyökkäsi. Rosalie oli oikeassa, he eivät voisi enää pitkään odotella ja antaa Rebeccan ehkä jopa karata heidän käsistään. Mutta yhtä asiaa hän ei ymmärtänyt, eivätkä muutkaan. Mitä ihmettä Rebecca hyötyi Jacobin satuttamisesta? He olivat pohtineet sitä yhdessä ja erikseen, mutteivät olleet keksineet muun syyn kuin Jaredin ja tämän avustamisen Renesmeen saralla. Se ei kuitenkaan tuntunut hänestä niinkään mahdolliselta.
”Missä Edward muuten on?” Bella havahtui Rosalien kysymykseen ja kohautti olkiaan. Vaalea vampyyri oli noussut seisomaan ja asteli pöydän viertä pitkin keittiön ovelle. ”Alice?”
”En tiedä”, Alice sanoi tuskaisesti, ”Jacob saa näkyni sumeiksi läsnäolollaan. Bella, etkö sinä tiedä, missä hän on?”
Bella pudisti päätään, ei hän tosiaankaan tiennyt. ”En. Näin hänet viimeksi vähän ennen kuin tulin tänne. Hän oli lähdössä jonnekin, varmaankin metsästämään Jasperin ja Emmettin kanssa. Hän ei-”
”Ei.” Rosalie pudisti vuorostaan päätään ja kääntyi katsomaan kahta muuta vampyyria. ”Emmett ja Jasper lähtivät kahdestaan metsästämään, koska Edward ei halunnut lähteä heidän mukaansa. He lähtivät aikaisin aamulla.”
Kukaan heistä ei ehtinyt toistaa kysymystä siitä, missä Edward oli, kun Rosalie puristi huulensa tiukasti yhteen ja sähisi. Bellan ja Alicen katseet nousivat häneen välittömästi, he odottivat hänen sanovan jotain, mutta Rosalie oli hiljaa ja puristeli käsiään nyrkkiin. Ymmärrys kiiri hiljalleen Bellankin mieleen, samoin Alicen, joka ponkaisi seuraavana jaloilleen.
”Alice?” Bella sanoi hiljaa pyöritellessään mielessään ajatusta, joka oli tupsahtanut Rosalien sähinän myötä. Ei kai Edward vain ollut mennyt yksin Rebeccan luo?
”Se voisi olla mahdollista”, Alice totesi kuin itsekseen Rosalien marssiessa pois keittiöstä. ”Tiedän ehkä myös, miksi Jacobia täytyi vahingoittaa.” Bella katsoi keijukaismaista ystäväänsä odottavana, vastausta odottaen. ”Rebecca tietää, etten näe hyvin, jos susia on lähettyvillä. Hän halusi sokeuttaa minut. Jared ei liity tähän mitenkään, poika on viaton toisin kuin tätinsä.”
Alicen sanat soljuivat ilman halki Bellan korviin ja saivat hänet nousemaan pystyyn. Mikseivät he olleet tajunneet? Katkeruus kulki Bellan kehossa sähköisenä ja sätkivänä Jacobin takia. Hän oli katkera Jacobin puolesta, koska tämä oli sotkettu tähän mukaan. Ja niin oli myös hänen tyttärensä, joka luuli Jaredista pahaa. Bella ei kestänyt sitä, hänen katseensa tummui.
”Alice, meidän pitää mennä Edwardin perään.” Hän ei halunnut Rebeccan koskevan Edwardiin laisinkaan. Ajatus siitä, että se kiero käärme olisi hänen Edwardinsa lähettyvillä, ei miellyttänyt häntä. Liian moni oli saanut kärsiä tämän paluun takia, ja nyt sen täytyisi loppua.
Lopullisesti.
***
Suunnitelmasi meni ilmeisesti pieleen, Cullenit ovat jäljilläsi, ja silti sinä vain istut siinä kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Ole hiljaa.
He voivat tulla minä hetkenä tahansa repimään pääsi irti, Becky. Sitten emme voi enää käydä rattoisia keskustelujamme. Ihan itku tulee silmään.Rebecca hymähti ja yritti keskittyä kirjaan sylissään. Pari päivää sitten tapahtunut välikohtaus Dominicin kanssa oli saanut hänet olemaan varuillaan ja pysyttelemään kotona ja poissa koulusta. Hän oli odottanut Culleneita saapuvaksi minä hetkenä hyvänsä, mutta vielä oli ollut hiljaista, ketään ei ollut tullut. Ainoa, joka loi häneen pahoja katseita, oli Jared, jonka kanssa hän oli yrittänyt puhua turhaan. Poika oli ollut epätavallisen hiljainen ja vakava ja paljon poissa kotoa. Kenties Dominicin luona, niin Rebecca oli päätellyt.
Taidat antautua, kun he tulevat. Becky?
En. Minä en anna heidän tehdä minulle mitään.
Kohtalo haluaa selvästi henkesi pois, mutta sinä pyristelet yhä vain vastaan.Kirja pamahti kiinni, ja Rebecca nousi jaloilleen. Hän kiersi olohuoneen pöydän ja sujautti kirjan sitten takaisin hyllyyn oikealle paikalleen. Ehkä se tosiaan oli niin, ehkä hän pakoili oikeaa kohtaloaan väkisin, mutta alitajunteisesti suorastaan kerjäsi sitä keksimällä suunnitelmia, käymällä toisten kimppuun. Hän tiesi, että oli tehnyt väärin koko ajan, mutta silti hänestä tuntui siltä, ettei hän tosiaan oppisi. Ei, vaikka mitä tapahtuisi.
Punapäinen tyttö oli ottamassa askelia kohti portaita, mutta ulkoa kantautuva moottorin ääni pysäytti hänet. Oliko Jared tullut takaisin? Vai oliko se Dominic, joka kärttäisi häneltä yhä vastausta siihen yhteen kysymykseen? Tai olivatko kenties Adam ja Caroline palanneet kaupungista asioilta? Rebecca asteli kevein askelin ikkunalle äänen tehdessä omia johtopäätöksiä, jotka koskivat eritoten Culleneita. Rebecca sihahteli ääneen, mutta hiljeni pysähdyttyään ikkunalle, josta näki etupihalle.
Becky! Voitto! Sinä sittenkin taisit onnistua! Becky!Hopeanharmaa Volvo oli pysäköity pihalle lähelle kuistia, ja sen kuski, pronssihiuksinen vampyyri, nousi autosta avaimet takkinsa taskuun pujauttaen. Rebeccan silmät laajenivat, ja hänen sisällään alkoi hurja tunteiden taistelu, myllerrys. Hän tiesi onnistuneensa, päässeensä suunnitelmassaan siihen tiettyyn pisteeseen, muttei se voinut olla mahdollista! Mitä hän tekisi? Tekisikö hän kerrankin oikein ja lähettäisi Edwardin takaisin kotiinsa vai lirkuttelisiko hän tätä jäämään, kuten oli aina halunnut? Mitä hän halusi nyt?
Haluat hänet. Unohda viimeinkin se Nic ja ota hänet. Edward kävelee luoksesi ihan itse, vapaaehtoisesti!Dominicin suikaleiksi silpoma musta verkko kasasi itseään kokoon, sitoi lankoja toisiinsa hitaasti ja yritti vallata pala palalta tytön, joka epäröi toimissaan. Tarkat korvat nappasivat lähestyvät askeleet, kuistin portaiden pienen narinan ja ovikellon, joka kiinnitti hänen huomionsa. Katse kääntyi ovelle, ja jalat ottivat varmoja askelia mielen askarrellessa täydellisessä epävarmuudessa.
Rebecca vetäisi oven auki ja kohtasi Edwardin silmät, jotka olivat tummenneet kultaisista lähes ruskeiksi. He eivät sanoneet mitään, vaan Rebecca päästi Edwardin automaattisesti sisään ja painoi oven kiinni äänen käskiessä häntä käymään kimppuun. Niin kauan hän oli halunnut, palattuaan tänne hän oli punonut juonia ja pilannut suhteensa Dominiciin, Jarediin, kaikkiin. Ja nyt hänestä tuntui, että hän oli luovutuspisteessä, vaikka Edward seisoi aivan hänen edessään, katse häneen suunnattuna.
Jos nyt luovutat, olemme taistelleet turhan takia. Olet jo menettänyt kaiken, sinulla ei ole enää mitään menetettävää.”Edward”, Rebecca sanoi ja asteli pojan ohitse olohuoneeseen. Hän jäi seisomaan sohvan viereen ja katseli, kuinka tämä seurasi häntä ja seisahtui hänen eteensä. ”Mukavaa, että tulit.”
”Olet mennyt liian pitkälle, Rebecca”, Edward sanoi kuulostaen Dominicilta. ”Mutta tulin silti, kuten suunnitelmaasi ilmeisesti kuului. Odotin sinun iskevän kätesi kiinni minuun, mutta näytät siltä kuin taistelisit kahden tulen välissä. Taidat viimein ymmärtää, että kaikki tekemäsi on ollut väärin.”
Rebecca yritti sivuuttaa Edwardin sanat käydessään samalla tappelua itsensä kanssa. Hän oli halunnut Edwardin, mutta jokin esteli häntä nyt. ”En ymmärrä. Miksi tulit, jos tulit vain syyllistämään minua niin kuin kaikki muutkin? Luulin, että tulit, koska luovutit.”
Hyvä, Becky. Muista lupauksesi, jonka teit. Yrität vielä tämän kerran, sen jälkeen luovutat, jos epäonnistut. Älä vain anna epäröinnille pelivaraa. Sinä olet vahva, tiedämme sen.”Älä valehtele”, Edward pyysi. ”Tiedän, mitä ajattelet, millaista taistelua käyt itsesi kanssa. Haluat luovuttaa tähän paikkaan, mutta jokin pitelee sinua vielä kiinni suunnitelmasi toteutuksessa.” Hän astui askeleen lähemmäs Rebeccaa kuin tahallaan tätä kiusaten. ”Tasapainoilet kaiken tekemäsi ja luovuttamisen välillä. Luovuta, Rebecca.”
”Ei. Minä tiedän, mitä olen tekemässä ja mitä haluan”, Rebecca sähähti ja painui lähemmäs poikaa. Niin lähellä… ”Älä väitä, ettei suurin osa koulun tytöistä katsele perääsi. Minäkin olen yksi heistä, mutta minä olen se, joka teki jotain ja joka ottaa palkkionsa pian.” Verkko punoutui kiinni, tyttö ei enää paljoa horjunut päätöksen kielekkeellä. Hän ei perääntyisi turvallisesti, hän hyppäisi ja katsoisi, mitä eteen tulisi. ”Edward-”
”Et sinä oikeasti halua tätä. Luulet vain niin.” Rebecca tarttui Edwardin käsiin ja piteli niistä tiukkaakin tiukemmin kiinni tyhjentäen mielensä kaikesta muusta paitsi tästä. Ääni kiljahteli riemuissaan ja patisti tyttöä tekemään sen, mitä hän halusi. ”Rebecca.”
Tee se. Suutele häntä!Pieni epäröinnin hiukkanen näkyi punatukkaisen tytön liikkeissä hänen kohottautuessa kohti Edwardin kasvoja. Huolimatta tämän taidosta ja selvistä merkeistä, hänen kätensä saivat nousta sileille kasvoille ja tuoda ne lähemmäs hänen omiaan. Hyppy oli tulossa, hyppy jyrkänteeltä. Harkitsematon ja horjuva loikkaus, johon ponnistaessaan hän ehti kuulla mielensä epäröivän viimeistä kertaa. Sentit kuroutuivat umpeen, millit menettivät merkityksensä. Rebecca painoi huulensa Edwardin huulille ja antautui Edwardin vietäväksi.
Tyttö löysi äkkiä itsensä istumasta sohvalta eikä tuntenut huulia omiaan vasten. Edward istui hänen vieressään katse pettymystä täynnä, valmiina puhumaan. Mutta tyttö ei halunnut puhua, ei vielä. Hän kertasi mielessään äskeisiä nopeita tapahtumia, suudelmaa, johon hän ei ollut saanut vastakaikua, nopeita liikkeitä, jotka olivat istuttaneet hänet sohvalle. Oliko hän epäonnistunut?
”Rebecca, ymmärrä minua”, Edward puhui hiljaa, ”rakastan Bellaa. Sinä rakastat Dominicia, mutta jostain typerästä syystä olet ajanut hänet pois. Tiedät, ettei tämä ole oikein.”
Sanoissa oli järkeä, ne silpoivat tiukkaa verkkoa, mutta hellemmin kuin Dominicin sylkemät sanat. Rebeccan epävarmuus palaili, eikä ääni pitänyt siitä. Ilkuntaa, hän taiteili jälleen kalliolla, nyt vain runnottuna ja tiellä kohti ikuista epäonnistumista. Hän ei onnistuisi koskaan. Ei nyt, ei ikinä. Mutta jokin ei ollut valmis hyväksymään sitä.
”Päästä irti menneistä ja siitä kaikesta, mitä olet tehnyt. Päästä irti minusta. Pääsit irti kadottuasikin. Tee nyt samoin ja ole järkevä.” Edward nousi sohvalta äänettömästi ja asteli hiljaisin askelin olohuoneen ovelle. Rebecca nosti katsettaan ja antoi sen seurata poikaa. ”Voit vielä saada anteeksi.”
***
Carlisle sujautti sakset ja ylimääräisen sideharson mustaan lääkärilaukkuunsa. Hän oli juuri hetki sitten puhdistanut Jacobin haavat ja vaihtanut puhtaat siteet entisten tilalle. Renesmee oli ollut paikalla ja pidellyt Jacobia kädestä, mutta henkisesti hän oli leijaillut muualla, ajatuksissaan. Hän oli pohtinut sitä, mistä he olivat puhuneet, hän oli miettinyt Jaredia ja viimeinkin totuuden kertomista. Hän ei pääsisi siitä mihinkään, ei eroon.
”Olet parantunut hyvin”, Carlisle totesi nostaessaan laukkunsa vierashuoneen sängyltä. Jacob nousi istumaan sängyn reunalle tytön käsi yhä omassaan ja nyökkäsi. ”Muista vain levätä ja ottaa rauhallisesti. Tulet kokonaan kuntoon uskoakseni parissa päivässä, ellet jopa nopeammin.”
”Kiitos, Carlisle”, Jacob kiitti, Renesmeekin havahtui. Tyttö nosti katseensa poistuvaan Carlisleen ja huikkasi itsekin kiitokset hänen jäädessä kahden susipoikansa kanssa. Ovi sulkeutui naksahtaen, Jacob veti hänet lämmintä kylkeään vasten hellästi, mutta omistavasti. ”Olet taas muissa maailmoissa, Nessie.”
Poika sipaisi hiukset tytön korvien taa ja suukotti tämän poskea lempeästi, mikä sai tytön epäröimään kertomista. Jacob oli nyt niin hellä ja kiltti, kuten kyllä hyvin usein, ja hän pilaisi hempeän ilmapiirin paukauttamalla totuuden huuliltaan. Mutta muuta keinoa ei ollut. Oikeaa hetkeä ei tulisi välttämättä koskaan. Sitä vain etsisi ja hakisi turhaan, kunnes lopulta patoaisi kaiken sisälleen eikä ikinä paljastaisi. Renesmee ei tahtonut sitä.
”Jake, tämä on tärkeää”, hän mumisi ja nosti katseensa pojan hymyileviin kasvoihin. ”Sinun täytyy kuulla totuus kaikesta.”
”Kaikesta?” Jacob toisti, hymy vetäytyi. ”Mitä tarkoitat?” Pojan kosketus kävi varautuneemmaksi ja varovaisemmaksi, Renesmee huomasi tämän ottavan pientä etäisyyttä häneen.
”Jared.”
Tyttö laski katseensa alas ja tunsi pojan hitaasti tummuvan katseen itsessään, vaikkei ollut vielä sanonut mitään. Mutta hän tiesi, että tämä arvaisi jotain, tekisi mielessään johtopäätöksiä, jotka saattaisivat olla hyvinkin oikeassa.
”Me olemme pelkkiä ystäviä, mutta… välimme…”, Renesmee alkoi takellella pelätessään entistä enemmän Jacobin reaktiota. Hän hiljeni ja keräsi hitaasti kohoavaa rohkeutta ja antoi lopun vain soljua suustaan yhtenä pötkönä. ”Mutta välimme ovat olleet lämpimät, ja me olemme suudelleet, ja vaikka rakastan sinua, Jake, tunnen häntä kohtaan jotain ja…”
Hiljaisuus. Jacob liikahti hänen vierellään ja nousi sängyltä häneen katsomatta. Paha olo kietoi siipensä hänen käsivarsiinsa ja lennätti hänet aaltoilevien pilvien joukkoon käsien kietoutuessa puuskaan rinnalle. Renesmee valmistautui huutoon, hän valmistautui ottamaan vastaan kipeät sanat ja katkeruuden. Hänhän oli ansainnut sen, hän oli tehnyt väärin. Mutta hän tiesi, ettei voinut mitään tunteilleen, jotka olivat Jaredia kohtaan syttyneet.
Jacob kääntyi hitaasti ympäri ja laski häilyvästi vihaisen katseensa Renesmeehen, joka katsoi takaisin. Katseet kohtasivat murenevina, ja Jacobin puhuessa ne erkanivat. Hänen äänensä oli hiljainen ja tiukentunut tytön tunnustuksesta.
”Tiesin, että hänellä olisi sinuun huono vaikutus… Nessie”, Jacob huokaisi raskaasti, ja tyttö näki, että tämä pidätteli vihaisia sanoja sisällään, ”sinä-”
”Älä, Jake”, Renesmee pyysi hiljaa. ”Sano ihan mitä tahansa haluat, älä estele itseäsi. Jos haluat haukkua minut, hauku. Jos haluat haukkua Redin… siitä vain. Haukut hänet kumminkin…”
”Puolustat häntä.” Jacob puhui kovempaa ja päästi enemmän pahoja tuntemuksia ääneensä. ”Puolustat sitä punapäätä, vaikken ole sanonut hänestä yhtään pahaa sanaa vielä. Mikä tekee hänet paremmaksi kuin minut? Mikä tekee hänestä puolustettavan?” Renesmee ei vastannut, hän päätti antaa Jacobin huutaa ja raivota, jos tämä sitä halusi. ”Entä meidän siteemme, jonka piti pitää meidät yhdessä? Mitä sille on tapahtunut? Nessie”, Jacob istui takaisin sängylle ja veti tytön kädet auki tarttuessaan niihin, ”miten-”
”En tiedä…”
”Et tiedä?”
”Jake”, Renesmee sanoi melkein niiskaisten ja nosti katseensa poikaan, ”minä rakastan sinua ja siksi halusin kertoa sinulle totuuden. Halusin olla rehellinen sinulle, vaikka tiesin, että reagoisit tällä tavalla.” Hän vetäisi toisen kätensä irti ja pyyhkäisi poskensa kuivaksi karanneista pelon kyynelistä. ”Odotin kyllä pahempaa reaktiota. Odotin-”
”Odotit, että haukkuisin teidät molemmat ja heittelisin tavaroita, niinkö?”
Epävarma nyökkäys. Renesmee oli uskonut Jacobin jopa hurjistuvan, mutta hän tiesi kyllä tämän vain estelevän suuttumustaan purkautumasta. Hän tiesi, että tämä kirosi juuri tällä hetkellä mielessään Jaredia ja mietti kidutustapoja. Hän oli varma, että yksin päästyään Jacob rikkoisi jotain, särkisi jonkin astian, taikka repäisisi palasen verhoa tai vaatetta.
Jacob nousi jälleen sängyltä ja otti muutaman pitkän askeleen kohti huoneen ovea. Renesmee seurasi katseellaan pojan liikkeitä ja odotti sanoja, jotka vapautuivat yhtäkkiä puhtaalla suuttumuksella. ”Yritän kovasti hillitä itseäni, koska en halua satuttaa sinua, mutta minun täytyy myöntää, että haluan haukkua sen punapään. Haluaisin niin kovasti saada hänet eteeni, jotta voisin kertoa hänelle, kuinka paljon mieleni tekee vääntää hänen niskansa, koska hän on sekaantunut meidän suhteeseemme ylimääräisenä!” Tyttö käänsi katseensa pois ja painoi sen polviinsa. ”Mutta tiedän, että se satuttaisi sinua, enkä halua satuttaa tyttöä, jota rakastan. Jared ei taida ajatella samoin. Hänhän kävi kimppuuni, vaikka välittääkin sinusta. Ja sinä jaksat puolustella.”
Renesmee ei vastannut ja vaikka olisikin, hän olisi saanut ehkä pari sanaa puristettua huuliltaan ennen oven painumista kiinni. Jacobin askeleet kaikuivat poispäin menevinä seinän toisella puolella, eikä hän osannut olla varma, oliko tämä enemmän vihainen hänelle vai Jaredille. Oliko Jacob enemmän pettynyt häneen ja hänen toimintaansa vai punapäiseen poikaan? Renesmee ei ryhtynyt arvailemaan eikä päättämään vastausta mielessään. Moiset mietinnät hän työnsi pois valahtaessaan selälleen patjalle, joka otti hänet vastaan lempeästi, syli pehmoisena.
Tärkeintä oli se, että hän oli kertonut ja voisi miettiä, mitä tekisi seuraavaksi. Hän rakasti Jacobia, heillä oli side, hän ei voisi hylätä tätä. Mutta hän piti Jaredista paljon, rakasti oleilua pojan kanssa.
Molempia ei kuitenkaan voinut saada. Toisesta olisi pakko luopua.
A/N: Mm, eli toisessa puolikkaassa sitten se tapahtumarikkaampi puoli
Saapa nähdä, saapa nähdä. Rebeccasta on tullut kovin ristiriitainen, mutta hiljalleen hän on ilmeisesti alkanut ymmärtää, että tekee väärin. Välillä mietin, esim. tätä lukua kirjoittaessa, mihin olen Rebeccaa oikein viemässä
Nooh..