Ficin nimi: Akileijoja
Kirjoittaja: Beyond
Ikäraja: K-11
Fandom: Rozen Maiden
Hahmot: Megu & Suigintou
Genre: Drama
Varoitukset: Itsetuhoisuus
Yhteenveto: Enkeli tuhahteli usein mauttomille koristeille, vaikka syvänvioletteja akileijoja se tuntuikin katsovat salaa hieman pidempään.
Vastuuvapaus: PEACH PIT omistaa hahmot, enkä saa kirjoittamisesta muuta korvausta kuin silkkaa hupia.
A/N: Hah, Valloita fandom -haaste saa pitkästä aikaa minulta uuden tekstin! Osallistuu lisäksi myös 5 x jotain uutta -haasteeseen uudella hahmolla, Megu Kakizakilla. Itse tekstistä todettakoon, tetä Rozen Maidenin posliininen ote on minulle välillä todellinen guilty pleasure, mikä heijastuu varmaan kirjoitukseenkin. Myönnettäköön tosin, että seuraavan kerran kun kirjoitan tästä fandomista, lienee humoristisempi ote oletettavaa, sillä facepalmaan vähän.
***
Oranssi värjäsi taivaan, ja Megu rakasti auringonlaskuja. Kai ihan pienenä hän oli ollut enemmän aamunkoin lapsia, mutta sairaus mutkisti asioita ja persoonaa kovasti.
Auringonlaskuissa heijastui lupaus yöstä, jolloin enkeli tapasi saapua.
Megu oli ajatellut kuolemaa jo kyllästymiseen asti ennen kuin hänen rukouksiinsa oli vastattu. Hän ei ollut koskaan varsinaisesti pelännyt menehtymistä, sillä sairauden keskellä poispääsy oli ollut aina lohdullinen ajatus. Päivät kuluivat niin kovin hitaasti vuoteessa, eikä sairaalassa ollut niitä vähäisiäkään iloja, joita Megu oli vaalinut aiemmassa elämässään; ei ketään, jonka kanssa nauraa, sillä kuukausien vaihduttua vuosiksi ystävät olivat lakanneet käymästä. Ei hyvää teetä, sillä sairaalan resurssit eivät riittäneet sellaiseen, eikä ruokaa, koska sitä ei tohtinut syödä – kuihtumisesta oli tullut kai Megun tapa elää, koska kuollakaan ei annettu.
Oli kamalaa elää vaivaksi.
Megu oli käyttänyt lähes jokaisen yönsä rukoillen ihan mitä hyvänsä henkeä tai jumaluutta pysäyttämään vihdoinkin sen sydämen, joka hädin tuskin enää löi, kun uuttakaan ei ollut varmaan koskaan luvassa. Leikkausjonot olivat niin kovin pitkiä. Jos luovuttajia joskus kuolikin, eivät heidän sydämensä koskaan olleet kelvollisia. Jos veriryhmät täsmäsivätkin, oli potentiaalinen uusi sydän aina joko liian suuri tai pieni, eikä määräänsä pidemmän ajan jälkeen jaksanut enää uskoa, että sopivaa löytyisi koskaan.
Oli helpottavaa tietää, että kuolema oli kuullut rukoukset lopulta ja lähettänyt yhden enkeleistään.
Virheetön posliini-iho tuntui välillä kättä vasten melkein yhtä lämpimältä kuin lohtu, jota ajatus lopusta välillä soi.
Ei Megu ollut aiemmin ollut kovinkaan kiivasluonteinen persoona, mutta enkeli oli tuonut kuoleman niin lähelle, että hetkellisesti elämä virtasi Megun suonissa. Silloin hän tunsi olonsa kiihtyneeksi, mikä oli kohtalokasta iänikuisille kukkakimpuille, joita kukaan ei ollut pyytänyt alkujaankaan. Silti hoitajat toivat sinnikkäästi yhä uuden maljakon uusille kukille. Enkeli tuhahteli usein mauttomille koristeille, vaikka syvänvioletteja akileijoja se tuntuikin katsovat salaa hieman pidempään.
Toisinaan Megu ihmetteli, miksi kuolemalta kesti niin kauan viedä hänet vihdoin pois, mutta yksiselitteistä vastausta ei koskaan tullut, vaan lasisilmät lähinnä mulkaisivat paheksuvasti Megua.
”Sinun piti harjata hiukseni”, enkeli oli viimeksi muistuttanut tylysti, kun Megu oli jatkanut kyselyitään. Mieluustihan Megu oli kutreilla leikitellytkin, sillä kauniimpia hän ei ollut kenelläkään nähnyt. Eivät ne oikeasti olisi edes harjausta tarvinneet, mutta kai enkeli oli pikkiriikkisen turhamainen. Ehkä taivaallisillakin olennoilla sai olla yksi pahe. Hetken mielijohteesta Megu otti käteensä suortuvan ja jakoi sen kolmeen osaan. Hän toisti saman toiselle puolelle ja näytti sen jälkeen enkelille lopputuloksen käsipeilistä.
”Pidätkö siitä?” Megu kysyi. Peilistä heijastuvat lasisilmät vastasivat, vaikka enkeli tuhahtikin vain tyypilliseen tapaansa ja tuumasi sitten, ettei uudenlainen kampaus varsinaisesti haitannut. Megu naurahti ja poimi sitten varovaisesti yhden akileijan maljakosta, sekä asetti sen toiselle puolelle koristamaan pientä lettiä.
”Minä olen niin onnellinen, ettei minun tarvitse olla yksin sittenkään ennen kuolemaa”, Megu sanoi hellästi enkelille.
”Ja minä olisin onnellinen, jos pitäisit nuo kamalat rehut vaasissa”, enkeli jupisi, mutta ei sitä kai oikeasti akileija haitannut.
Megu naurahti vastaamatta enää mitään, sillä hän oli kai sanonut sanottavansa. Olisihan hän voinut vielä mainita, että ehkä hänkin oppisi pitämään akileijoista sen jälkeen, kun hänelläkin olisi siivet, mutta se tuntui tarpeettomalta. Sitä paitsi hetkeksi ajatus vain yhdestä pienestä hetkestä elossakin tuntui riittävän; harva sentään saattoi sanoa harjanneensa enkelin hiuksia jo elämänsä aikana.
