Oi, miten monta kommenttia! ;__; Kiitos, ihanat! ♥︎♥︎♥︎
Thelina: Harry/Neville on kyllä lempirareparitukseni. Kiva, että tämän tunnelma ja elementit upposivat ja hahmot olivat tunnistettavasti omia itsejään. Kiitos kommentista!!
Angelina: Jee, kivaa, että uusi paritus oli siulle lukijana mieleen! Harryn syistä jäädä Nevillen nurkkiin tulevista osista, mutta onhan se kieltämättä hänelle epätyypillistä! Juuri niin, Harrykin tarvitsee tukea, hellyyttä ja huolenpitoa <3 Luna on kyllä ihana. Höpsis, ihana kommentti oli, kiitos!!
Okakettu: Oi, ihanaa, että tämän nimi on mieleesi. Itsekin tykkään siitä kovasti! Hyvä, että asetelma on toimiva ja uskottava. Se on minulle tärkeää <3 Ajatus näistä kahdesta puurtamassa kasvimaalla on kyllä minustakin ihan hirveän hellyttävä. Lunastakin kirjoittaminen on tosi kivaa. Ajattelen, että hän on pitänyt Harryn kasassa ja voimissaan sen aikaa, kun Neville oli vielä tajuton. Ihanaa kuulla, että pidät tästä ja kiitos kommentista!!
Violetu: En usko, että mökki on canonia, mutta kieltämättä se on juuri sellainen paikka, missä voi nähdä Nevillen aikuisena asuvan. Kivaa, että tällainen Neville on mieleesi ja vastaa käsitystäsi hänestä. Luna on <3 Kiitos kommentista!!
V
Harry ryntää sisään, kompastelee ja rysähtää polvilleen Nevillen vuoteen viereen. Vuolaat kyyneleet valuvat likaisia poskia pitkin. Käsissä on haavoja ja paukamia, jotka ovat Nevillen temperamenttisen kasvimaan ja Harryn varomattomuuden aikaansaannosta. Harry näyttää kamalalta. Hän on yltä päältä mullassa ja lannoitteessa, mutta lian alta paljastuva totuus on se, joka Nevilleä eniten järkyttää. Harryn silmät – niissä näkyvä syyllisyys on niin syvää, että Nevillen sydäntä ahdistaa.
”No, no”, Luna nuhtelee ovensuusta, ”eihän sinua edes tunnista, kun sinulla on puoli puutarhaa ylläsi. Kuuraannu!”
Lika katoaa Harryn iholta ja hiuksista, jotka tosin jäävät sotkuisen takkuisiksi, mutta sellaiset ne aina ovat. Jämerä kuurausloitsu jättää Harryn ihon araksi ja punakaksi, mutta Harry ei tunnu edes huomaavan.
”Olet hereillä”, Harry sanoo ääni itkuisuudesta käheänä. Hänen olkapäänsä vapisevat. ”Neville – olen ihan hirveän pahoillani… Minun ei olisi koskaan pitänyt tulla tänne!”
Harryn syyllisyys leimahtaa vihaksi. Hänen vapisevat kätensä puristuvat nyrkkeihin. Kasvoilla kihisevä itseinho on Nevillelle liikaa. Hän laskeutuu lattialle ja halaa Harrya tiukasti.
”Olen iloinen, että tulit”, Neville kuiskaa, ”ja haluan, että jäät. Minä autan sinua. Kaikki järjestyy vielä, tiedän sen.”
”Neville, älä… et tajua – sinä melkein kuolit!” Harry parahtaa.
”Mutta en kuollut”, Neville sanoo tiukasti. ”Sinä pelastit minut, koska sellainen sinä olet. Harry, sinä et ole yksin. Kaikki me sodasta selvinneet – me taistellaan jatkuvasti kokemamme kanssa. Joskus kaikki se paha on liikaa, ja me horjutaan ja silloin voi tapahtua kamalia, mutta jos siitä selviää, se on taas yksi taistelu vähemmän. Kaikki kokemamme kipu todistaa, että me ollaan yhä ihmisiä. Sitä sota ei onnistunut viemään meiltä, ja se on asia, josta on syytä olla kiitollinen. Ole kiltti, anna itsellesi anteeksi, Harry.”
Harry ei osaa sanoa mitään. Hän vain itkee, mutta se on hyvää itkua. Siinä on surua, syyllisyyttä, vihaa ja häpeää. Kaikki ne vaikeat tunteet pääsevät vihdoin ulos. Neville pitää kiinni eikä hän päästä irti silloinkaan, kun myrsky lopulta hellittää.
