Nimi: Kylmiä tähtiä ja hehkuvaa lämpöä
Kirjoittaja: Isfet
Beta: -
Ikäraja: S
Genre: ystävyysfluffy (ja hieman toisenlainenkin), drama
Hahmot/Paritus: Rowena ja Helga (Rowena/OC)
Vastuunvapautus: En omista, vain mielikuvitukseni
ja Achatiuksen, hehYhteenveto:
Ehkä ystävyyden voima oli juuri siinä, pienissä lämpimissä hetkissä, joita ei osannut kunnolla etsiäA/N: Haa, Fluffy10:n korkkaukseni! Sana on
kaipuu, se ei tule ehkä järin vahvasti esille, mutta siitä inspiroiduin. Koittakaa nauttia, vaikka oikoluin vain itse pari kertaa
*
Rowena Korpinkynsi painoi raskaan tammioven takanaan kiinni. Päivä oli ollut pitkä ja uuvuttava. Muodonmuutosten oppitunnit olivat venyneet pitkälle iltapäivään, minkä jälkeen Helga oli kaivannut hänen apuaan loukkaantuneen yksisarvisen kanssa. Illan lopuksi oli vielä pidetty kokous, joka oli kestänyt yli kaksi tuntia. Salazar ja Godric olivat taas innostuneet kehumaan omia oppilaitaan maasta taivaisiin, vaikka kaikki tiesivät aivan hyvin heidän olevan keskinkertaisia; ainakin verrattuna Rowenan omiin tiedonjanoisiin opiskelijoihin.
Pieni hymy karkasi hänen suupieleensä. Täytyi myöntää että hän rakasti opettamista nähdessään kirkkaiden katseiden kohdistavan täyden huomionsa hänen opetukseensa, päiden kumartuvan nöyrästi kirjojen ylle tai kuullessaan pergamentin rapisevan sulkakynien raapustaessa muistiinpanoja. Hän nautti tuntiessaan saman hengen, joka hänetkin ajoi tiedon pariin puhaltavan myös oppilaiden joukossa.
Mutta nyt, kun mahonkisella kirjoituspöydällä lepäsi kokonainen vuori korjausta odottavia esseitä, Rowena huokasi raskaasti. Hän asteli päättäväisesti pöydän ääreen ja nappasi pinosta päällimmäisen. Väsyneet silmät selasivat tekstiä suurpiirteisesti. Ei, hän ei nyt jaksanut keskittyä tällaiseen. Pergamentti leijaili pöydälle muiden joukkoon odottamaan parempaa ajankohtaa, kenties huomista.
Nainen potkaisi kengät jaloistaan ja kipristeli hetken varpaitaan pehmeällä lampaantaljalla. Sitten hän nosti diadeemin otsaltaan siniselle tyynylle. Hän ei tuntenut itseään yhtään enemmän tai vähemmän viisaaksi, mutta kantoi arvonsa merkkiä päivittäin otsallaan kuin kruunua. Ohimoita kiristi epämukavasti, päänsärky teki tuloaan. Ikävä kyllä hän oli tainnut käyttää päänsärkyliemensä loppuun viimekerralla, eikä ollut vielä ehtinyt keittää uutta. Valmistaminen vei kaksi päivää, eikä siitä olisi apua nyt. Ehkä hänen pitäisi kysyä Salazarilta, hänellä oli varmaan sitä varastossa. Mutta yömyöhäinen hiippailu kalseisiin tyrmiin ei tuntunut lainkaan houkuttelevalta.
Rowena avasi ikkunan sauvan heilautuksella ja antoi viileän ilman tulvahtaa huoneeseen. Se tuntui niin hyvälle, että hän käveli ikkunan ääreen ja nojautui ulospäin hengittämään syvään. Aivan toista kuin ummehtunut sisäilma. Linnan vieritse puhaltava tuuli heitti mustat hiukset hänen kasvoilleen ja kiskoi hänen tummansinisen pukunsa hihoja ja nyörejä. Se oli kesytön ja vapaa, kuiski hänen korvaansa salaisuuksia vieraalla kielellä, tarinoita jotka uskotaan vain tuulelle.
Hän istuutui ikkunalaudalle katsomaan repeilevien pilvien lomasta pilkottavaa tähtitaivasta. Niiden kaukaisuuden katselu sai kaikki maanpäälliset murheet tuntumaan kovin mitättömiltä. Rowenan rintaa puristi. Aluksi hän ei tunnistanut lähes riipivää tunnetta, mutta luokitteli sen pian mielessään
kaipuuksi. Mutta mitä hän oikein tahtoi? Hänen suurin unelmansa oli jo toteutunut, taikakoulu oli täyttä totta. Tämä oli hänen kotinsa, jossa hänellä oli upea kirjasto, oppilaita ja ystäviä.
Niin, koti. Kaipasiko hän entistä kotiaan? Tietysti, rotkossa ulvovaa tuulta ja karun kauniita maisemia jylhine kallioineen. Mutta tämä ei johtunut siitä. Ehkä jotakin tiettyä siellä? Rowenan katse siirtyi nopeasti kirjoituspöydän ylimpään laatikkoon.
Ah, niin. Rowena laskeutui takaisin kylmälle kivilattialle ja tassutteli pöydän luo. Hitaasti hän veti ohuessa ketjussa roikkuvan pronssiavaimen esiin kaula-aukostaan. Se oli lämmin levättyään hänen rintaansa vasten Rowenan pyörittellessä sitä hetken hoikissa sormissaan. Sitten hän työnsi avaimen lukkoon ja väänsi.
Laatikko oli täynnä pergamenttirullia. Eikä mitä tahansa rullia, vaan kirjeitä, lähes tusina. Lyhyempiä ja pidempiä, kaikki samalta lähettäjältä. Hän ei ollut kyennyt vastaamaan yhteenkään. Rowena tarttui päällimmäiseen ja hengitti syvään heikkoa kuusaman tuoksua. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Niin, ehkä hän hieman kaipasi Achatiusta. Tai hiukan enemmänkin kuin hieman, enemmän kuin tahtoi myöntää itselleen.
He olivat olleet oikein hyviä ystäviä. Ehkäpä enemmänkin kuin ystäviä. Se olivat kertoneet toisilleen asioita joita eivät ennen olleet kertoneet kenellekään muulle. Rowena oli puhunut taikakoulusta, eikä Achatius ollut nauranut, vaan rohkaissut häntä yrittämään. He jakoivat saman janon tietoon ja ymmärrykseen, joskin Rowena oli vielä intohimoisempi. Ja, hän käveli takaisin ikkunan ääreen, juuri Achatius oli opettanut Rowenalle ensimmäisenä tähtitaivaan saloja.
Hän vaipui ajatuksissaan takaisin istumaan. Hän muisti erityisen hyvin erään tietyn illan. He olivat istuneet vierekkäin roikottaen jalkojaan tyhjyyteen, kaukana kaikista muista. Rowena oli silloinkin ollut paljasjaloin ja avopäin, Achatius oli sormeillut kevyesti noidan pitkiä mustia hiuksia. Kietonut kätensä hänen harteilleen ja osoittanut toisella tähtikuvioita tummalta taivaalta. Rowena tunsi vieläkin lihaksikkaan käsivarren painon ja viileän ilman hyväilyn, haistoi hennon kuusaman...
Koputus hätkähdytti hänet hereille. Rowena ei ollut saanut vielä suutaan auki, kun oviaukosta astui jo lempeäilmeinen, vaaleakutrinen noita.
"Häiritsenkö?"
"Et toki, Helga", Rowena vastasi. Taikasauvan heilautuksella hänen yhä käsissään pitämä kirje lensi takaisin laatikkoon, joka loksahti sitten lukkoon.
Helga astui sisään huoneeseen sulkien oven jäljessään. Jos olisi ollut kyse kenestä tahansa muusta, Rowena olisi vähintään kiusaantunut. Hän oli juuri laskenut suojuksensa pitkän ja rasittavan päivän jälkeen. Sotkuiset hiukset ja paljaat jalat eivät sopineet hänen tavallisesti koruttoman tyylikkääseen ja huoliteltuun olemukseensa. Mutta Helga oli poikkeus, samoin kuin eräs toinen jota hän oli juuri ajatellut.
"Rowena, kuulitko sinä?" Helga kysyi.
"Mitä niin? En, en tainnut."
"Ei ihme, näytät kamalalta. Ja hyi, miten täällä on kylmä, sinä vielä vilustutkin kaupan päälle", Helga moitiskeli ja sulki ikkunat hätistettyään Rowenan ylös.
"Tuo auttaa vain alkuun... Sytyjo!" Helga laittoi takkaan tulet ja taikoi niiden ylle teepannun toisella sauvan heilautuksella.
"Helga, ei sinun tarvitse tulla tänne huolehtimaan minusta. Pärjään kyllä itsekin, olen jo iso tyttö", Rowena naurahti väsyneesti, hymyillen Helgan hössötykselle.
"Isotkin tarvitsevat joskus ystävän auttavaa kättä. Tulin itseasiassa kiittämään siitä kuinka autoit minua sen poloisen olennon vamman kanssa. Tulin juuri katsomasta sitä, voin päästää sen ehkä jo huomenna takaisin metsään", Helga sanoi hymyillen.
"Olisit kyllä saanut sen yksisarvisen hoidettua ihan itsekin. Ei minusta juuri apua ollut, sinä teit kaiken työn", Rowena vastasi tuntien pientä syyllisyyttä. Hän oli vain lepäillyt täällä surkutellen väsymystään, kun Helga oli vielä lähtenyt öisen metsän laitaan huolehtimaan potilaastaan.
"Kyllä oli, sinä kerroit minulle mitä tehdä. En olisi itse osannut tehdä sitä haudetta", Helga pudisteli päätään.
"Mukava kuulla, että olin sittenkin hyödyksi."
Rowena nosti hyllyltä alas kaksi sinistä teekuppia asetteineen, Helgan pinotessa tuulen levittelemät esseet uudelleen. Pannu päästi kimakan vihellyksen, jolloin Helga taikoi sen kaatamaan kuuman veden teenlehtien päälle. Sitten hän tarttui omaan kuppiinsa nojautuen taaksepäin tuolissaan Rowenaa vastapäätä.
"Toivottavasti et edes kuvitellut korjaavasi noita tämä yönä", Helga sanoi nyökäten huojuvaan pergamenttipinoon.
"En kai. Ajattelin ensin, mutta en taida jaksaa", Rowena hieroi ohimoitaan uupuneesti.
Helga katsoi häntä myötätuntoisesti. Äkkiä ylpeys nosti päätään tummatukan sisällä, ja hän tokaisi hieman kylmemmin kuin oli tarkoittanut: "Kaikki on hyvin. Voin jo paremmin, kiitos vain."
"Tietysti. Olet selviytyjätyyppiä. Tämä on vain ollut raskas viikko itse kullekin."
Rowenaa alkoi jo kaduttaa edellinen tylyytensä. Nyt hän huomasi myös juonteet Helgan väsyneen hymyn ympärillä, silmäpussit ja lysähtäneen ryhdin. Tuuli oli sotkenut hänenkin hiuksensa ja kostean viitan helmassa oli parsimaton reikä. Helgakin kaipasi sitä samaa tukea mitä jakoi muille.
"Totisesti. Kerrohan mitä kaikkea sinulle on sattunut. Miten sen noidankattilajupakan kanssa kävi?"
"Ah, se saatiin lopulta kiinni. Mutta voit kuvitella minkälaista tuhoa se ehti saada aikaan juostessaan ympäri oleskeluhuonetta, roiskien kokoajan sitä pilaantunutta lientä..."
"Uh", Rowena äännähti inhoavasti.
"Niinpä. Se oli jo puolimatkassa makuusaleihin, ja oppilaani nukkuvat vielä tämänkin yön luokkahuoneissa..."
Naiset rentoutuivat ja jatkoivat tulen ääressä jutusteluaan. Teepannu tyhjeni vähitellen kun ystävykset laskivat taakkansa toistensa kannetavaksi, jolloin oli helpompi jatkaa taas eteenpäin. Ehkä ystävyyden voima oli juuri siinä, pienissä lämpimissä hetkissä, joita ei osannut kunnolla etsiä. Ne oli paljon parempi vain löytää, huomatta ettei haluaisi olla missään muualla. Eikä varsinkaan yksin.
"Kiitos, Helga. En tiedä miten jaksaisin yksin."
"Kiitos itsellesi. Sinä olet hyvä ystävä, Rowena."
Rowena hymyili. Sitten Helga veti hänet pehmeään halaukseen, joka tuoksui kanelille ja muhevalle maalle, rakkaudelle. Rowena painoi päänsä lyhyemmän naisen olkaa vasten ja rutisti takaisin. Takassa hehkuva hiillos kätki heidät hiljaiseen hämärään, vain tuuli ulvoi juostessaan pitkin linnan sokkeloisia käytäviä. Ilmassa leijui raskas unen tuntu, ja hetken oli helppoa vain hengittää syvään vailla mietteitä.
"Huomenna on jälleen uusi päivä", Helga mutisi Rowenan korvaan.
"Ja olemme jälleen vahvempia, me kaikki", Rowena kuiskasi takasin. He irrottautuivat hymyillen ja pikaisten hyvänyön toivotusten jälkeen Helga lähti kohti omaa huonettaan. Rowena katsahti vielä hetken kaihoten öistä tähtitaivasta, sytytti mehiläisvahaisen kynttilän ja tarttui haukansulkakynäänsä haparoiden.
Ikkunalaudalla istuen hän kirjoitti ensimmäiset sanat:
Rakas Achatius...